Virheettömänä olet väärennös

Kävimme eilen illalla mielenkiintoista keskustelua ystävieni kanssa WhatsAppissa siitä, mitä on täydellisyys vai onko sellaista olemassakaan. Yleensä täydellisyys on synonyymi virheettömyydelle ja siksi se mielestäni pitäisi poistaa sanavarastosta. Mutta jos ei ihan sellaiseen lähdetä, vaan mietitään ennemmin, mitä täydellisyys voikaan tarkoittaa.

Itselleni täydellisyys esimerkiksi ihmissuhteissa on sitä, että pystytään riidan jälkeen palauttamaan rauha maahan. Olen usein kuullut seurustelevien ihmisten sanovan, etteivät he ole koskaan riidelleet kumppaniensa kanssa. Minusta sellainen on yliarvostettua, että siihen pitäisi pyrkiä. Eivät riidat sinänsä ole pahasta, vaan niiden mahdolliset seuraukset, jos asioita ei pystytä sopimaan. Toki mitä vähemmillä konflikteilla selvitään, sen helpompaa elämä todennäköisesti on.

Eilisen keskustelun myötä päädyin siihen, että virheet luovat täydellisyyttä. Ja että oikeastaan sana täydellinen kuvaakin hemmetin epätäydellisesti täydellisyyttä. On aika suuri väärennös kuvitella, että kukaan voisi olla täydellinen versiona, johon ei mahdu virheitä. On liikaa odottaa sellaista sekä itseltä että toisilta. Haluan ympärilläni olevien ihmisten voida olla aitoja siten, että he voivat olla kokonaisvaltaisesti juuri sitä, mitä ovat. Ja aion myös sallia tämän itselleni.

Ihmissuhteet ovat haastavia. Niissä epärealistiset odotukset usein kukoistavat. Olen itsekin välillä vaatinut liikaa muilta ihmisiltä. Toisaalta olen myös välillä ajatellut, että muut voivat kohdella minua ihan miten haluavat. Minua on kannustettu asettamaan enemmän rajoja, koska liika venyvyys omissa rajoissa aiheuttaa lopulta vain revähdyksiä itsetuntoon. Olen huomannut liian monta kertaa, että vaikka miten yrittäisi silkkihansikkain käsitellä ihmisten tunteita ja toiveita, aina joku loukkaantuu ja tuotan pettymyksen. Tosiasia on myös, ettei aina voi miellyttää, vaikka haluaisikin.

Elämään mahtuu virheitä jos jonkinmoisia. Elämän joka osa-alueella. Pahimpina pidän kohdallani sellaisia, jotka vaikuttavat muihin ihmisiin. Mutta harvoin tapahtuu sellaista, mikä aiheuttaisi totaalisia umpisolmuja. Olen saanut joitakin kertoja huomata, että joskus sellaiset asiat ratkeavat, joiden luuli katkaisseen lopullisesti jotakin merkittävää. On tärkeää hyväksyä virheet ja oppia elämään niiden kanssa, sekä ratkomaan niitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Jos elämä on aina tasaista ja pääsee kaikesta helpolla, pystyykö kehittymään ihmisenä? Koen, että itseäni ovat eniten kasvattaneet turbulenssit, joita matkalleni tuntuu osuvan vähän väliä. Mutta niin kauan kuin suunta ei katoa, on kaiken mahdollista olla tuulen tyyntyessä hyvin. Ja etenkin ihmissuhteissa konfliktit voivat parhaassa tapauksessa syventää välejä, jos asiat saadaan sovittua, eikä mitään jätetä outona ilmaan leijumaan. Olen oikeastaan aika iloinen siitä, että olen saanut tutustua erilaisiin ihmisiin, jotka ovat jokainen opettaneet minulle itsestäni, heistä kuin elämästäkin aika valtavasti. Kiitos elämälle, että kaikesta on mahdollista selvitä, vaikka välillä se potkaisee suoraan palleaan. But I´m still breathing. Toivottavasti sä myös <3

Huippua lauantaita!

- Nora

Jännitystä, lukuiloa ja englantilaista toffeeta

Turun kirjamessut 2017 huipentuivat kohdallani Pertti "Nipa" Neumanin haastatteluun, jota oli todella inspiroivaa kuunnella. Hän puhui taiteen tekemisestä, Dingon paluusta ja kirjoitusblokista. Hän kertoi kerran tyhjän paperin pelossa soittaneensa Pave Maijaselle, joka oli sanonut: Nyt jumalauta Nipa, ota se kynä käteen. Ja niin oli taas kirjoittaminen käynnistynyt! Toisinaan kirjoitusblokit ovat vain pään sisällä kehiteltyjä lukkoja, ehkä aina.

Ehdin kuunnella monia mielenkiintoisia keskusteluja ja haastatteluja, joista jäi paljon ajatuksia kotiinviemisiksi. Lauantaina yksi kiinnostavin oli Alexander Stubbin haastattelu hänen yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoittamasta kirjastaan Alex, jossa käydään läpi lätkäjätkän tietä politiikan huipulle. Arvostan ihmisiä, jotka tekevät töitä unelmiensa eteen ja uskaltavat tarttua haasteisiin.

                                      

Raakel Lignell ja Matti Kovanen kertoivat messuilla kokemuksistaan kivun kanssa. Molemmat ovat kulkeneet raskaan tien kipua vastaan ja oli hienoa, että he olivat tulleet messuille. Yleisöä myös kerääntyi paljon, joten he olivat selvästi toivottuja vieraita.

Muusa ry:llä oli messupiste yhdessä SARV:in eli Suomen arvostelijoiden liiton kanssa ja ohjelmamme veti mukavasti ihmisiä puoleensa. Ihmiset pääsivät tekemään jääkaappirunoja, joista mieleeni jäi erityisesti yhden pienen tytön tekemä: Meillä menneisyys halusi villasukat. Niin ihanasti keksitty! Toinen ohjelmanumero oli Black out -runous, jossa vanhojen kirjojen sivuilta yliviivattiin mustilla tusseilla sanoja ja jäljelle jäävät muodostivat ruonoja. Niistä tuli aivan huikeita! Kiitos kaikille, jotka ständillä piipahtivat!

Sunnuntaina Muusalla oli seminaari, jota olemme suunnitelleet keväästä lähtien. Aiheenamme oli Suomikumma ja keskustelijoina mm. Johanna Sinisalo ja Anne Leinonen. Tämä oli toinen vuosi, kun sain olla juontamassa Muusan seminaaria yhdessä opiskelukaverin kanssa ja oli kyllä supersiistiä! Aluksi jännitti, mutta se kuuluu asiaan. Kaikki meni hyvin ja nyt olen taas yhden kokemuksen rikkaampi.

                                      

Tänä vuonna sunnuntaina pääsi sisään ilmaiseksi, jos oli pukeutunut Cosplay-asuun. Messujen päätteeksi palkittiin paras puku. Kilpailuun osallistui 30 cossaajaa, jotka olivat kaikki upeita. Oli hienoa nähdä, miten ihmiset todella olivat panostaneet pukuihinsa!

Paljon riitti taas nähtävää ja koettavaa! Ehdin myös käydä Ruokamessuilla ja oi että sitä herkullisten tuoksujen määrää. Siellä myytiin heikkouksiani, eli englantilaisia toffeita, joita äiti osti minulle. Niitä söinkin messupäivän jälkeen sen verran, että kotimatka Helsinkiin Onnibussissa ei sujunut ilman matkapahoinvointia. Ei makeaa mahantäydeltä, sanotaan. Ja nimenomaan vain sanotaan.

Innolla jään odottelemaan taas ensi vuotta ja uusia kirjamessuja. Eivät kirjamessut lakkaa olemasta syksyni kohokohta, koska niissä vain on jotain niin ainutlaatuista. Sain taas lukuiloa ja innostusta omaankin kirjoittamiseen.

Upeaa syksyä kaikille, muistakaa lukea paljon!

- Nora

Tänä viikonloppuna vihdoin - Turun kirjamessut!

Tänä viikonloppuna on taas syksyn kohokohta: Turun kirjamessut! Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että ne ovat aivan nurkan takana. Olen odottanut messuja viime syksystä lähtien ja mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea on taas luvassa. Sunnuntaina on Cosplay-pukukilpailu, joten silloin ainakin odotan ja toivon törmääväni erilaisiin hahmoihin. Ja olettehan tietoisia, että sunnuntaina pääsee Cosplay-asussa veloituksetta sisään?

Huomasin myös, että lauantaina ja sunnuntaina kirjamessut voi aloittaa runousaamiaisella Pienessä kirjapuodissa Yliopistonkadulla. Samalla kun saa mahan täyteen, voi kuunnella runoilijoiden lausumia runoja. Mikä olisi parempi tapa päästä kirjamessujen tunnelmaan? Koko viikonloppu on täynnä yksi toisensa jälkeen mielenkiintoisempaa ohjelmaa ja tänään suunnittelin, mitä oikein haluan nähdä ja kuulla. Tänä vuonna ehdin messuilemaan lauantaina ja sunnuntaina, enkä niinä päivinä mitään muuta teekään.

Lauantaina aion heti aamusta klo 10.20-10.40 olla B-hallin Kuistilla kuuntelemassa Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon keskustelua Niistä, eli kuukautisista. Sitten pysyttelen edelleen B-hallissa ja suuntaan Tieto-paikkaan, jossa klo 10.50-11.10 Mari Pulkkinen puhuu suomalaisesta surusta. Klo 11.20-12.20 on Onervassa 2. kerroksessa runoesitys Vaikeampaa on unohtaa. Uskon, että kun klo 14.15-14.30 Miki Liukkonen puhuu romaanistaan O Tekstiretriitissä, on siellä ihmisiä tungokseen asti.

Lauantaina haluaisin kuunnella B-hallin kuistissa klo 14.20-15.00 keskustelua Kun keho ei kestä ja kun yksi taklaus hajottaa elämän, jossa puhujana on mm. Raakel Lignell. Klo 15.00-15.20 jatkuu A-hallissa Agricola-lavalla Stubb ei jätä kylmäksi -ohjelmanumero, joka kiinnostaa minua myös. On muitakin ohjelmia, jotka toivon kovasti ehtiväni kuulemaan. Jätän aikaa myös kiertelyyn ja klo 12.00-14.00 olen Muusa ry:n ja SARV:in yhteisellä ständillä päivystämässä.

Sunnuntaina luultavasti kiertelen enemmän ja ihastelen upeita Cosplay-asuja. Klo 11.40-12.00 menee Eino-salissa (2 krs.) Mahdollistavat ajatukseni! -luento, josta uskon saavani uutta inspiraatiota ajatusten vaikutuksen ymmärtämiseen. Klo 11.50-12.40 kuullaan Auditoriossa keskustelua Feministisestä sarjakuvasta ja sinne aion myös mennä. Aihe on minulle täysin tuntematon. Klo 13.00-13.40 on Auditoriossa Muusan järjestämä seminaari SuomiKumma-aiheesta, jossa toimin toisena haastattelijana. Meillä on siellä vieraana mm. kirjailija Johanna Sinisalo. Uskon, että mielenkiintoista keskustelua on luvassa!

Ja luultavasti, kun seminaarin aiheuttama jännitys kutkuttelee vielä adrenaliinin lailla, suuntaan askeleeni taas B-hallin Tieto-paikkaan, jossa puhutaan jännittämisestä klo 14.00-14.20. Ja klo 15.00-15.40 käydään Auditoriossa Cosplay-asukilpailu ja voittaja julkistetaan! Sen jälkeen Auditorioon saapuu Pertti Neumann keskustelemaan hänestä tehdystä kirjasta. Sisäinen Dingo-fanini on tästä aika innoissaan.

Suosittelen tutustumaan Turun Kirjamessujen ohjelmaan täällä ja suunnittelemaan itseään kiinnostavan messupäivän tai useamman. Odotan jo kovasti, että pääsen keskelle messuhulinaa ja saan taas kokea palasen kiehtovasta kirjallisuuden maailmasta. Ja samaan aikaan Messukeskuksessa pyörivät myös Turun Ruoka- ja viinimessut, joten yhdellä iskulla on mahdollista saada kolme kärpästä! Mitkä ohjelmat sinua kiinnostavat?

Toivottavasti nähdään messuilla!

- Nora

Miksi meille annetaan elämä?

Tähän on tultu: googletan lokakuussa joululauluja. Päässäni rupesi soimaan yksi laulu ja yritin etsiä sen nimeä. Se alkaa jotenkin näin tai jokin osa siitä menee näin: On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen. En muista, miten se jatkuu, mutta jotain sanattomuudesta siinä lauletaan jossain vaiheessa, ehkä seuraavaksi?

Monet viimeaikaisista päivistä ovat olleet suurten tunteiden päiviä. Niihin on syynsä, mutta koen myös, että käyn sisälläni jotain prosessia, joka ei ole vielä päässyt niin pintaan, että itsekään siitä tarkemmin tietäisin. Aavistan siihen liittyviä aiheita ja välillä tunnen sydämessäni vihlaisun ajatellessani jotain erityistä asiaa tai aikaa elämässäni. Käyn läpi jotain prosessia, johon kuuluu luopumista ja elämän uudelleen rakentamista. Ehkä jopa itseni uudelleen luomista.

Yhden asian kanssa olen jo pidempään ollut kriisissä ja tällä viikolla se näyttää hälvenemisen merkkejä. Olen ollut melkoisessa kirjoitusblokissa jo useita viikkoja, oikeastaan tammikuusta lähtien kanditutkielmani valmistuttua. En tarkkaan tiedä, mistä se on johtunut, mutta suurta osaa on varmasti näytellyt ahdistuneisuus. Uskon, että elämään kuuluu se, että välillä voi pidempään kaikki olla vähän hujan hajan. Olen tehnyt melkoisen suursiivouksen päässäni ja edelleen löytyy poisheitettävää. Kuulun niihin ihmisiin, jotka aloittavat puhelun äidilleen sanoilla "mä oon vähän miettinyt elämää". Sitten äiti kauhuissaan odottaa, että mitä nyt taas.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon elämää. Heti herättyäni, odottaessani liikennevalojen vaihtumista, jonkun puhuessa minulle, yrittäessäni opiskella, syödessäni raejuustoa suoraan purkista, laittaessani sukkia jalkaani, heiluttaessani kahvakuulaa, valitessani korvakoruja, avatessani konetta kotona (missä menee nykyään aivan perkuleen kauan, koska puhelimella jaettu nettiyhteys) ja nukahtaessani. Välillä nukkuessanikin, mutta se kai on valveunta. Tuntuu oudolta ajatella Pasilan rakennustyömaata ohittaessaan, että miksi meille annetaan elämä, kun se joskus tuntuu aivan liian monimutkaiselta.

Koen, että tällä hetkellä aika hyvin tiedän unelmani. Mutta siitä en ole juuri nyt kovin varma, että teenkö asioita, jotka tukevat niitä. Monia sellaisia asioita teen, mutta teen aika paljon kaikkea. Ja se on alkanut vaivata minua. En pidä siitä, että ehdin tehdä asioita puoliteholla, vaan nautin sellaisesta, että saan upottaa käteni kokonaan minulle intohimoisiin juttuihin. Olen kokenut viimeaikoina olleeni vähän liikaa epämukavuusalueellani. Tiedättekö, kun joissakin jutuissa on kuin ovi oikeissa saranoissa ja joissakin kuin sellainen ovi, joka vartoo kiinnittämistään oviaukon vieressä. Ihmisiä tulee ja menee ja itse vain möllöttää siinä ja miettii, että pitäisikö munkin mennä ja tulla noin niinkuin ne muut. Mutta jokin pitää paikoillaan. Ja mikä se jokin on, sitä juuri selvittelen itseni kanssa.

Koska olen kokenut tulleeni jotenkin kauas itsestäni, päätin palauttaa elämääni tiettyjä asioita. Kirjoittaminen hiipi luokseni kuin rakas lemmikki, joka painautuu syliin tietämättä, kuinka lohdulliselta se tuntuu. Kelasin ruveta kirjoittamaan juuri niistä tunteista, jotka sisälläni vellovat sillä ajatuksella kuin skriivaisin ystävilleni WhatsAppiin. Ja sitten aavistus värikynää peliin. Katsotaan mihin tämä vie ja mitä siitä syntyy. Joka tapauksessa, tähän se pohjautuu:

Haluan vielä kerran nähdä, kun linnut lentävät Etelään. Ehkä senkin, kun ne palaavat.

Aina on toivoa, tyypit.

- Nora

Juodaan karaokea

Illat ovat pimentyneet, öisin ei enää näe varjojakaan. Rakastan syksyä. Se synnyttää minussa turvallisuudentunnetta, luovuutta, elämäniloa. On ihanaa polttaa kynttilöitä, kuunnella yömyöhään musiikkia ja tuntea elämän tarjoamien mahdollisuuksien kuiskivan iholla. Rakastan syksyä.

Viime viikon lopulla sain vieraaksi flunssan, jota olen yrittänyt parantaa monella kupillisella inkivääriteetä. Viime flunssasta on vierähtänyt melkein vuosi. Tällä hetkellä tuntuu, että kaktus kurkussa olisi ollut siellä ikuisesti. Tiedättekö sen tunteen, kun istuu metrossa tai lähijunassa ja silmät alkavat vuotaa, kun kurkku muistuttaa saharaa. Haluaisin myös kovasti jo päästä salille huhkimaan, mutta nyt on vain maltettava levätä.

Yhtenä iltana kuljin läheisen baarin ohi, josta kantautui musiikkia. Mieleeni tulvahti muistoja yliopiston opiskelijabileistä, joissa pidot paranee, mitä lähemmäs yötä kello etenee. Aloin yhtäkkiä kaivata niitä aikoja valtavasti. Ohikulkemassani baarissa laulettiin karaokea ja ilakoitiin. Siinä hetkessä teki mieleni kaataa itselleni lasi punaviiniä, nostaa villasukkaiset jalkani ikkunalaudalle ja antaa ajan valua sormieni lävitse. Ehkä jonain iltana teen niin. Toivon myös, että pääsisin jossain vaiheessa osallistumaan johonkin opiskelijaillanviettoon, sillä nyt on aikataulujeni puolesta ollut liian kiirettä tehdä Turkuun muuta kuin päiväreissuja.

Elämäni on asettunut paremmin Helsinkiin nyt kun aikaa muutosta on kulunut reilu kuukausi. Tuntuu, että vasta nyt pää on alkanut tajuta, mitä kaikkia muutoksia elämässäni on ollut viimeisen puolen vuoden aikana. Kävelin maanantaina pitkin Töölönrantaa ja ai että, kuinka tahtoisin asua lähellä vettä. Vesi luo vapautta ja tuntuu, että sen lähellä on helpompi hengittää. Ehkä totuin Aurajoen läsnäoloon Turussa asuessani ja se muistuttaa minua siitäkin. Jollain tavalla koen tyyneyttä kaikista viimeaikaisista muutoksista, mutta samalla paljon haikeutta. Paljon sellaista, mitä en vielä osaa sanoin kuvailla.

Yritän opetella hetkessä elämistä. Sitä, että metrossa mietin vain sitä, mitä sillä hetkellä näen ikkunasta maisemien vaihtuessa, enkä mieti asioita viiden vuoden päähän. Haluan löytää paremman tasapainon menneisyyden ja nykyisyyden välille. Tunnistaa sen, kuinka olen muuttunut viimeisen kolmen vuoden aikana ja jatkaa itseni kehittämistä hiljalleen, askel kerrallaan. Ja hyväksyä sen, että paljon elämässä on ja tulee olemaan sellaista, mitä en voi kontrolloida.

Syksyistä viikon alkua!

- Nora

Väliaikaista kaikki on vain

Siipeen jos sain
väliaikaista kaikki on vain
Siipeen jos sain 
sitä sain, mitä uhmassa hain

Ei se raukaksi tee
sitä jos pyyhkäisee
kämmenselkäänsä kyyneleen

- Pauli Hanhiniemi, Siipeen jos sain

Tällä viikolla olen monta kertaa hymyillyt ilman syytä ja tuntenut jonkinlaista sisäistä voimaa. Myös ulkoista, sillä aloitin taas salitreenit. Tällä kertaa Fitness24Sevenillä. Nyt on pari treeniä takana ja taisin aloittaa jalkatreenit hieman liian suurella intensiteetillä, sillä etureiskojen palautuminen on edelleen käynnissä. Tänään menen tekemään aerobisen ja huomenna pidän todennäköisesti lepopäivän. Tiistaina sitten taas jalkojen kimppuun ja keskiviikkona yläkroppaa. Nyt on motivaatio treenien suhteen huipussaan!

Olen myös tällä viikolla tuntenut sopeutuvani Helsinkiin. Nyt täällä on jo tuttuja paikkoja, enkä eksy joka kerta ovesta ulos astuessani. Olen löytänyt pari hyvää lenkkimaastoa ja rakastunut metroon ja lähijunaan, ennen kaikkea niiden helppouteen. Myös Pasila on karuudessaan alkanut tuntua viihtyisältä. En siis asu Pasilassa, mutta käyn siellä muutamana päivänä viikossa opiskelemassa. Kontula on asuinpaikkani ja täälläkin viihdyn. Ostari-alue ei ole mieluisinta etenkään ilta-aikaan, mutta that´s alright. Kaikkea ei voi saada.

Uudet opinnot tuntuvat koko ajan paremmilta. Tällä viikolla meillä oli Riitta Granathin luento dramaturgiasta ja se oli inspiroivaa! Vaikka asiat olivat minulle enimmäkseen tuttuja luovan kirjoittamisen opinnoista, niin Riitta osasi silti tuoda niihin jotain uutta ja hänen opetustaan oli ilo seurata. Loppuviikosta harjoittelimme editointia ja siihen liittyen saimmekin kotitehtävän, joka on minulta vielä tekemättä. Mutta tiistaihin asti on aikaa sen tekemiseen, joten no stress. Olen innoissani siitä, kuinka erilaista Keudassa on kuin yliopistossa. Mutta molemmat ovat opettavaisia opinahjoja.

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka lakkaisin miettimästä asioita liikaa etukäteen. Olen jo saanut tähänastisessa elämässäni huomata, että ylä- ja alamäet ovat väliaikaisia. Elämä on jatkuvassa muutoksessa. Se on elämän perusluonne. Aina emme huomaa sitä kovin tiedostavasti, mutta koko ajan asioita muuttuu. Olen tuntenut tällä viikolla itseni monta kertaa onnelliseksi ja joutunut niinä hetkinä vakuuttamaan itselleni, että minulla on lupa siihen. Ettei onnellisuuden myöntäminen tarkoita, että pian jotain kauheaa tapahtuisi. Ehkä tapahtuu, ehkä ei, sillä elämän luonteeseen kuuluu myös arvaamattomuus.

Välillä mietin, että mitä jos minulla olisi vuosi elinaikaa jäljellä. Mitä tekisin toisin kuin nyt? Luultavasti lopettaisin murehtimisen ja eläisin niin pal perhanasti. Miksi en tekisi niin jo nyt? En halua olla ihminen, joka jossain vaiheessa havahtuu elämästä, jota ei tahdo omakseen. On luotettava siihen, että elämä kantaa ja se vaivannäkö mitä tekee unelmiensa eteen, tullaan vielä palkitsemaan. Tunnen välillä painetta siitä, että löydänkö paikkani maailmasta, mutta ehkä mitään paikkaa ei meistä kellään olekaan. Olemme itsekin jatkuvassa muutoksessa ja se paikka taitaakin löytyä sisältämme.

Yritän pitää tämän saman positiivisen draivin ensi viikollakin. Elän, teen ja koen. Ja sitten sama uudestaan, joka päivä. En olisi ikinä uskonut vuosi sitten, että elämäni on nyt tällaisessa kuosissa, joten luotan siihen, että saan jatkossakin nauttia yllätyksistä.

Iloista uutta viikkoa kaikille!

- Nora

Sopeudunko Helsinkiin?

Olen aina halunnut muuttaa tänne. Se on ollut jonkinlainen unelma ja olen vain odottanut oikeaa hetkeä. Tiennyt, että joku päivä vielä. Reilu viikko sitten oli se päivä. Tähänastiset tuntemukset kaikesta muutoksesta, mitä elämä on pitänyt viime viikkoina sisällään, ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti, että välillä pää ei meinaa millään pysyä mukana.

Uudet opintoni alkoivat viime viikolla ja niistä on hyvä tunne. Opintokuvioni ovat nyt siis sellaiset, että opiskelen Helsingin Keudassa aikuispuolella media-alan perustutkinnon kahdessa vuodessa. Valmistun sieltä mediapalvelujen toteuttajaksi. Samalla aloitan neljännen vuoteni yliopistossa ja ryhdyn Gradun tekemisen kimppuun. Sain järkättyä asiat niin, että osan Graduseminaarista pystyn suorittamaan etänä. Keudassa minulla on lähipäiviä keskimäärin kolme viikossa. Erikoistun videoiden tekemiseen, vaikka toki tietoa ja perehtymistä tulee vähän joka osa-alueeseen. Yliopisto-opinnoistani olen myös innoissani, sillä Graduni aihe on jo kutakuinkin selvillä ja haluan todella valmistua sieltä, mielellään kahdessa vuodessa myös. Mutta tarvittaessa olen valmis venyttämään yliopisto-opintojani vuodella.

Mitä muita ajatuksia päässä on pyörinyt? Aikalailla kaikenlaista. Olen välillä hyvin malttamaton elämän suhteen ja niin huomaan olevani nytkin. En välillä muista antaa tarpeeksi aikaa itselleni sopeutua tähän kaikkeen uuteen. Helsinki on minulle aivan vieras kaupunki. Tämä on järjettömän iso paikka, ainakin siltä se tuntuu. Joudun käytännössä luomaan tänne uuden elämän. Ei sitä tehdä viikossa, eikä kahdessa. Uskon siis, että on luonnollista välillä tuntea yksinäisyyttä ja pelkoakin siitä, miten asiat järjestyvät. Mutta ei vain pidä jäädä pyörimään niihin tunteisiin. Lohduttaudun usein ajatuksella siitä, kuinka hemmetin ujo olin aloittaessani yliopiston ja silti sain upeita ystäviä ja olen saanut tehdä siellä vaikka mitä. Nyt sentään olen paljon rohkeampi ja itsevarmempi. Siltikään alkua täällä en luonnehtisi helpoksi.

Uskon, että ajan mittaan ymmärrän, kuinka tärkeä kokemus tämä on. Olen huomannut, kuinka paljon esimerkiksi arvostan turvallisuudentunnetta elämässä. En tiedä, voiko elämää koskaan luonnehtia turvalliseksi, koska lopulta kaikki on niin sattumanvaraista. Mutta ehkä arvostan jotenkin enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kanssa. Vaikka viihdyn paljon yksin, kaipaan enemmän ihmisten seuraa kuin aikaisemmin. Uskon myös tämän kokemuksen jälkeen ymmärtäväni paremmin ihmisiä, jotka muuttavat uusiin ja itselleen vieraisiin paikkoihin. Kun yliopisto aikoinaan alkoi, en tosiaan ymmärtänyt ehkä kovin hyvin heitä, jotka olivat muuttaneet kaukaa ja joilla oli jopa vaikeuksia sopeutua Turkuun. Nyt ymmärrän, miltä sellainen tuntuu.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tai ainakin useimmilla asioilla. Voihan joskus kohtalo erehtyä kuin lääkäri vakavassa sydänleikkauksessa, mutta sekin kai kuuluu elämään. Tiedostin, että sopeutuminen Helsinkiin voi viedä aikaa, mutta en ehkä ihan ymmärtänyt, kuinka paljon. Asiaa ei myöskään helpottanut Turussa tapahtunut julma puukotus, sillä se sai jo valmiin hieman alakuloisen mielialani hetkellisesti romahtamaan. Tunsin outoa syyllisyyttä siitä, että en ollut tuolloin Turussa. Vietin viimeiset viikkoni siellä lähes aamusta iltaan keskusta-alueella. Tuli sellainen olo, että miten ansaitsin olla jo muualla. Uskon, että nämä ajatukset tulivat siitä, että jos olisin ollut paikalla, voisin "oikeutetummin" tuntea tapahtuneesta pahaa oloa. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se oli tapahtuma, joka järkytti koko Suomea ja oli täysin luonnollista olla siitä shokissa.

Tuntuu, että voisin jatkaa kirjoittamista loputtomiin viime viikkojen tapahtumista ja fiiliksistä. Vaikka alku täällä on ollut kankea, on ollut myös paljon hyviä hetkiä. Luotan edelleen siihen, että olen tehnyt oikean valinnan elämäni suhteen. Kotiudun tänne hiljalleen ja asiat lähtevät sujumaan kuin ennen. Treenaamisesta olen saanut paljon hyvää energiaa, joten siitä aion pitää kiinni. Samoin kuivatuista taateleista. Oikeasti, nam. Ja en ole tainnut vielä täällä kertoa, mutta sain ajokortin 10.8 ekan inssin jälkeen. Olen siitä edelleen valtavan innoissani ja näinkin viime yönä unta, jossa ajoin autoa. Se oli äitini auto, joten vink vink äiti. Eivätkös unet ole aina jollain tavalla kytköksissä todellisuuteen?

Ja se on vielä sanottava, että olen löytänyt uudestaan lukemisen pariin. Tarkoitan nyt muitakin kirjoja, kuin opiskelumateriaaleja. Se on ollut ihanaa. Kirjat todella voivat viedä meidät ihan minne vain ja joskus ei toivo mitään muuta niin paljon. Lukeminen <3

- Nora