"Voit uskoa itseesi ja olla silti aivan paska"

Usein sanotaan, suorastaan toitotetaan, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan uskoo itseensä ja tekee kovasti töitä. Niin olen minäkin sanonut. Ja niin ajattelen. Tänään kuitenkin sen sijaan, että olisin ahkerasti puurtanut kandini parissa tai skriivaillut esseitä, olen katsonut Arman Live -ohjelmaa. Yhdessä jaksossa mainittiin Paperi T:n joskus sanoneen, että "voit uskoa itseesi, mutta olla silti aivan paska". Ihanasti sanottu! Kannustavasti!

Olen oikeasti sitä mieltä, että se on hyvin sanottu. Se antaa vapauden yrittää, uskalluksen yrittää. Jos asettaa itselleen liikaa paineita, voi jo se johtaa epäonnistumiseen. Huomaan aina välillä, että esimerkiksi silloin, kun minulle kasaantuu monia tärkeitä asioita lyhyellä aikavälillä tehtäväksi (kuten opiskelujuttuja, toimittaja-juttuja, treenisuunnitelmia) lamaannun, enkä osaa tehdä oikein mitään. Muuta kuin katsoa neljä Arman Live -jaksoa putkeen. Tulee sellainen olo, että ei se aika kuitenkaan riitä, ainakaan niin, että asiat saisi perfektionistisesti hoidettua, niin turha kai aloittaakaan. WRONG!

Kun päättää uskaltaa ja uskoa, on sallittua olla vaikka sitten aivan paska, kunhan nimenomaan on antanut kaikkensa. Epäonnistuminen harmittaa aina, mutta eniten silloin, kun se johtuu siitä, ettei edes yrittänyt. Ihailen heitä, jotka suurella itseluottamuksella varustettuina singahtavat päin päämääriään ja vaikka tömähtäisivät pläsilleen, jatkavat silti. Silloin pysyy koko ajan vauhdissa, jossa lamaannus ei todellakaan pysy mukana!

En vielä tänä aamuna tiennyt, kuinka paskuudella voi olla myös positiivinen pohjavire. Onneksi elämä opettaa. Paperi T opettaa, ja Arman Live opettaa. Paskuuden teema alkoi elämässäni eilen, kun ajauduin totaaliseen ahdinkoon kandini kanssa. Minun pitäisi nyt kahdessa viikossa saada kandini raakaversio valmiiksi. Okei, viikkoja oli kolme, mutta yhden käytin katsomalla Ensitreffit alttarilla -jaksoja. Eilen valitin/myönsin/tuskastelin saamattomuuttani ystävälleni, joka vastasi näin:"Aloita siitä, mikä tuntuu parhaalta ja kiinnostavimmalta ja siirry paskuuteen." Ehdotusta noudatettu, vaikka yön pimeinä tunteina synkistelin sitä, että miten voin siirtyä paskuuteen, kun olen jo siellä. Jotenkin minulla on kuitenkin tunne, että vaikka tästä voidaan mennä korkeammalle ylös, niin myös alhaalla on vielä tilaa. 

Toisinaan elämä on ristiriitaa sen välillä, että onnistuuko vaiko ei. Ollako hiton hyvä vai äärettömän surkea. Niiden välillähän ei ole mitään! Kaikki luottamus, usko ja voima on aina kaivettava jostain oman mielen syövereistä, mutta on ihanaa, jos saa tukea ulkopuolelta. Toisten kannustaminen on elämän suola ja sokeri, koska yhdessä on kiva onnistua tai olla aivan paskoja. Pyhitän tämän viikon siihen, että yritän kaikkeni onnistuakseni niissä, missä minulla ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa. Tsemppiä kaikille, jotka painiskelevat paineiden alaisina! You can do it! Minua jotenkin lohduttaa se, että vaikka olisikin aivan paska, mutta silti uskoo itseensä, on oikeasti äärettömän onnellinen, ehkä jopa huoleton.

- Nora

Tulevaisuus, johon menneisyys yrittää tehdä tilaa

Olen onnellinen, vaikka itken. Kiitollinen, vaikka valitan.

Olen olemassa, vaikka aina en niin välittäisi. Olen vahva, vaikka joku heikoksi väittäisi.

Olen aurinko, jonka kuu välillä syrjäyttää. Olen kiertokulku, jota ei voi ennustaa.

Olen luunmurtuma, joka ei koskaan luudu kunnolla. 

Yö, jota vasten päivä vaihtelee pituuttaan.

Olen hengitys, jota rytmihäiriöt horjuttavat. Tuhkakuppi, johon ihmiset röökinsä tumppaavat.

Olen yksi ilta.

Hetki, joka haluaisi olla ikuisuus.

Myrkky.

Olen rakkaus, vaikkakin kylmä.

Huojuva torni - jokainen kosketus saattaa romahduttaa.

Nyrkinisku. Haalea itku. Valun vesisateena ohikulkijoiden poskilla. 

Olen tulevaisuus, johon menneisyys yrittää tehdä tilaa.

Monin tavoin tulkittava intonaatio.

Olen murheisiin juotu keskiolut, salut!

Olen, kai.

- Nora

Nytkö ne haavat alkavat vuotaa?

Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu, ettei ole mitään palavaa aihetta, josta haluaisi kirjoittaa. Ja sitten niitä hetkiä, jolloin on palavasti saatava kirjoittaa jostakin. Olen aiemminkin puhunut koulukiusaamisesta kiusatun näkökulmasta ja koen, että nyt on taas sen aika. Olen nimittäin huomannut, että jotkin haavat niiltä ajoilta ovat alkaneet vuotaa. Vasta nyt, vuosien jälkeen?

Olin koulukiusattuna koko yläasteen ajan. Ala-asteella oli jo joitakin merkkejä siitä, mutta yläasteella se alkoi toden teolla. Olen niin surullinen niitä aikoja miettiessäni. Välillä melkein jopa katkera. Olin jo lapsena niin ujo ja varautunut, että kiusaaminen oli kuin tulitikku olisi heitetty kuivaan heinäkasaan - roihusin vihaa ja pettymystä ihmisyyttä kohtaan. Kiusaaminen opettaa negatiivista suhtautumista itseensä ja muihin ihmisiin. Koen, että näin vuosia niiden helvetillisten aikojen jälkeen se heijastuu sillä tavoin, että tulkitsen helposti ihmisten käyttäytymiset, eleet, sanat, melkein minkä vaan, negatiiviseksi minua kohtaan. Liian usein koen ihmisten ensisijaisesti ajattelevan minusta jotakin pahaa.

Olen miettinyt, jääkö kiusattuna olemisesta jokin stigma. Näkeekö ihmisistä, joita on kiusattu jollain tavalla sen? Koen välillä itseni kulkemassa ympäriinsä otsalla lappu, jossa lukee: olen koulukiusattu. Kerron yhden esimerkin, jonka koin viime keväänä.

Istuin yliopistolla seminaarihuoneessa suomalaisen nykylyriikan kurssilla. Kurssi oli mukava, toiset opiskelijat mukavia. Viimeisellä kerralla jokainen sai esitellä jonkin lempirunoilijansa ja lukea yhden hänen runoistaan. Olin odottanut innoissani sitä kertaa. Olin valinnut runoilijan, jonka halusin saada esitellä muille. Halusin lukea yhden hänen kauniista runoistaan. Luennolla oli rento tunnelma. Sitten luennon loppupuolella opettaja sanoi, että aloitetaan esittelemään runoilijoita, ja koska istuin lähimpänä häntä, minun piti aloittaa. Menin hetkeksi ihan lukkoon. Minuun iski epävarmuus. Kuinka kukaan voisi olla kiinnostunut runoilijasta, josta minä olen? Kuinka voisin hiljaiseksi haukutulla äänelläni lukea yhden hänen kauneimmista runoistaan? Koin, etten voinut. Sanoin unohtaneeni teoksen kotiin. Esittelin runoilijan lyhyesti ja vuoro siirtyi seuraavaan. Kuunnellessani muiden "esitelmiä", katsoin tarkkaillen heitä ja mietin, miksi he ovat niin rentoina ja vakaina. Miksi minä pelkäsin olla siinä? Koin itseni yhtäkkiä todella ulkopuoliseksi, negatiivisella tavalla erottuvaksi.

Minun on vaikea muodostaa ihmissuhteita, joissa pystyn luottamaan ja olemaan avoin. En uskalla luottaa siihen, että ihmiset ovat tarpeeksi hyviä, tarpeeksi pysyviä. En osaa luottaa siihen, että itse olen riittävä. Taistelen niiden ajatusten kanssa jatkuvasti. Yritän elämän tuoman viisauden (tai toiveen viisaudesta) kasvattaa itsessäni luottamusta muita ja itseäni kohtaan. Niin, että näkisin ensimmäiseksi hyvyyden ja aidon välittämisen.

Olen viime aikoina törmännyt useampaankin juttuun siitä, kuinka koulukiusaajat eivät kiusatessaan ole tajunneet, kuinka pahalta kiusaaminen kohteistaan on tuntunut. En ihan niele sitä. Mielestäni etenkin yläasteikäiset ovat jo siinä kehitysvaiheessa, että osaavat tulkita oman käyttäytymisen vaikutuksia muissa ihmisissä. Ja etenkin, jos heille sanotaan opettajien ja monien muiden ihmisten toimesta, että se mitä teette, on väärin ja satuttavaa. Pidän sitä melko naurettavana paskapuheena, etteikö muka näkisi, kuinka pahaa oloa toisissa aiheuttaa omalla selvästi typerällä ja häiriintyneellä käytöksellä. On ihan eri asia hyväntahtoisesti kiusoitella muita. Se raja pitäisi olla jo yläasteikäisillä tiedossa.

Vaikka yläasteella ollessani selviydyin siitä huolimatta, että jokainen koulupäivä oli kuin julmaa pilaa, ovat kiusaamisen vaikutukset tulleet sen jälkeen vahvasti esiin. Syömishäiriöt, paskakasaan verrattavissa ollut itsetunto, ääretön itseinho, äänettömät nyyhkytykset, epävarmuudet ihmissuhteissa, heikko usko ihmisiin...jne, jne. Muistan, kuinka lukion alkaessa oli suuri ihme, kun käytävillä sai kulkea rauhassa. Kun kukaan ei kiinnittänyt sen suuremmin huomiota, vaan sai olla rauhassa. Ei sen pitäisi tuntua oudolta?! Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että pystyn tekemään rohkeasti asioita, joita rakastan ja olemaan ylpeästi se, kuka olen. Välillä kuitenkin havahdun miettimään, että olenkohan vielä edes puolimatkassa?

Ilman kirjoittamista en olisi edes tässä kohtaa matkaani. Ilman sitä, että saan toteuttaa itseäni tavalla, joka parantaa, tekee onnelliseksi ja syventää yhteyttäni tunteisiini ja maailmaan, en olisi tässä. En näinkään vahvana, näinkään varmana siitä, että unelmoin, koska haaveeni tulevat vielä toteutumaan. Paljon on jo toteutunutkin monien asioiden muodossa: olen saanut ihania ystäviä, päässyt opiskelemaan innostavia asioita ja saanut olla mukana monissa huikeissa jutuissa, kuten ainejärjestöni kirjamessuseminaarissa. Olenhan ollut helvetillisten vuosien jälkeen aika onnekas. Ja yksi, mikä minun on ehdottomasti sanottava, mistä olen aina ollut kiitollinen - perheestäni. Sieltä on aina riittänyt rakkautta ja eheyttäviä sanoja <3

Milloin ne haavat umpeutuvat lopullisesti? Vielä ne avautuvat välillä raapaisustakin. Yhä koen, että olen täynnä säröjä, jotka joskus heijastuvat ulospäin ja ennen kaikkea, tuntuvat sisälläni, kuin sieluani kivitettäisiin. Olen välillä niin surullinen ja pettynyt siihen, minkälaista yläasteaikani oli. Jippu laulaa uudessa biisissään Made In Heaven, että "mennään taksilla helvettiin", jonka voisin muokata yläasteaamuihin sopiviksi:"mennään bussilla helvettiin". Enää en aio mennä kenenkään toimesta helvettiin. Olen vahvistunut ja aion jatkaa tällä tiellä.

On monia, joille huominen on taas pelottava koulupäivä. Tai työpäivä, tai mikä tahansa päivä missä tahansa. Kiusaaminen on yksi epäreiluimpia asioita. Se on niin turhaa. Toivoisin jokaisen, joka tuntee piston sydämessään, pysähtyvän miettimään, että voisiko sen sijaan, että aiheuttaa pahaa oloa jollekin, ollakin ystävällinen. Tai jos se on liikaa vaadittu, niin antaa toisen olla edes rauhassa? Maailmaan mahtuu niin paljon paskaa, että kaikki, minkä voi jättää muodostumatta ongelmaksi, kannattaa jättää. Ihan sen vuoksi, että kaikilla olisi parempi olla.

- Nora

Stay the course

Mitä jää jäljelle, jos lähden näin nuorena
Tuhka vai kaipaus
Niinkuin Winehouse
Sekin lähti nuorena
Mua pelottaa ja haluun juosta karkuun
Oon elossa, paha ulos täytyy parkuu
Mun on vaikea hengittää, olla selvinpäin
Mut uskon, et hyvä voittaa

- Kipua, Lauri Tähkä

Minkälaisia keinoja sinulla on nousta epätoivon hetkiä vastaan? Vai nousetko vai annatko niiden iskeytyä sinuun täydellä voimalla ja riepotella? Ehkä aina ei ole muuta vaihtoehtoa. Aina ei ole voimia juuri sillä hetkellä pyristellä vastaan. Eikä se haittaa niin kauan kuin on uskoa siihen, että jossain vaiheessa voimia taas on.

Vai sorrunko nyt hirveään väärinkäsitykseen näin kirjoittaessani? Eikö ihminen, joka on ihan lopussa ja turtunut, mutta silti herää aamusta toiseen, ole mielettömän vahva? Eikö se ole todellista vahvuutta olla luovuttamatta, vaikka tuntuisi kuinka pahalta tahansa? Minusta on. Kun kyseenalaistaa elämänhalunsa, mutta päätyy jatkamaan, on luultavasti tehnyt elämänsä parhaimman päätöksen. Vaikka juuri sillä hetkellä sitä ei vielä huomaisikaan tai siihen ei täysin suostuisi uskomaan, mutta jossain vaiheessa on kiitollisempi kuin koskaan uskoi voivansa olla.

On tärkeää, että on unelmia. Juuri niiden polvilleen pudottavien hetkien vuoksi on äärettömän merkityksellistä, että on tavoitteita ja suunnitelmia niiden saavuttamiseksi. Aina jotain toivoa välähdyttävää. Eikä koskaan pidä päästää irti haaveista, joiden vuoksi tunnet olevasi elossa. Jonain päivänä niiden on mahdollista olla totta. Ja silloin olet kiitollinen, ettet koskaan luovuttanut.

Ajan kuluessa oppii huomaamaan omat kompastuskivensä ja haasteensa, joiden edessä on nöyrryttävä. Usein vaikein osuus on ongelmien myöntäminen, totuutta silmiin katsominen. Joskus on vaikeaa hyväksyä, kuinka elämä aina uudestaan ja uudestaan keksii jotain päämme menoksi. Lapsena harmitti eniten sellaiset jutut, kun oli jätettävä hyvät leikit kesken ja mentävä nukkumaan - aamuun oli ikuisuus ennen kuin leikkejä sai taas jatkaa! Päätin silloin, että aikuisena leikin vaikka koko yön. Ja puhun siis lähinnä barbileikeistä, mutta eipäs ne barbit ole kiinnostaneet enää moniin vuosiin. Ajattelin, että aikuisena säästyy monilta harmituksilta, kun voi itse päättää, milloin syö herkkuja, mitä tv-ohjelmia katsoo, eikä tarvitse työntää lahkeita kumisaappaiden sisään. Ei tarvitse edes käyttää kumisaappaita! Voi tytöt ja pojat, on niitä harmituksia ollut siitä huolimatta.

Eevi Teittinen kirjoitti hyvin blogissaan menestyttyään fitness-kisoissa kehnommin kuin oli toivonut, että "kävin pohjalla vain toteamassa että onpas muuten perseestä ja nousin ylös". Kun ei ole kyse vakavasta mielenterveyden horjumisesta, kuten masennuksesta, on toisinaan hyvä karaista itseään pienellä puhuttelulla siitä, kannaattako paskaan jäädä vellomaan. Useimmiten ei. Kun vähän väliä muistuttelee itseään siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä harmittelemisen arvoista, on elämä yllättäen paljon valoisampaa.

Sain torstaina mahdollisuuden päästä katsomaan Turun yo-teatterille Juha Hurmeen ohjaaman ja käsikirjoittaman näytelmän Kakaja Raznitsan kenraaliharjoituksia. Päiväni oli ollut pitkä ja mietin, että jaksanko mennä, kun sitten pitää kuitenkin kävellä myöhään illalla pimeässä ja jäätävässä viimassa kotiin. Mutta menin, koska näytelmä kiinnosti minua ja oli hieno mahdollisuus päästä katsomaan sitä. Ja kun sitten näytelmä päättyi, jokirantaa pitkin kotiin kävellessäni haukoin henkeäni maisemien kauneudesta - kaikki ne valot ja syksyinen tunnelma, jota höyryävä hengitys alkaa vähitellen kääntää talveksi. Oli raitistavaa kävellä kotiin kylmyydessä ja näytelmän jälkeisissä luovissa tiloissa se teki vielä enemmän terää. Sai selvitettyä päätä. Se minkä luulin olevani rasittavaa, osoittautuikin päivän mieluisimmaksi hetkeksi.

Aina positiivisesti asennoituminen ei ole helppoa. Jo päivänkin sisällä fiilikset voivat vaihdella todella paljon. Välillä iskee sellaisia tekemisen puuskia, jolloin saa järjettömästi aikaiseksi ja toisinaan sitä vain istuu ja tuijottaa tyhjyyteen, jossa yrittää nähdä jotakin selkeää. Mutta kun on niitä tavoitteita, pysyy pinnalla. Tiedä mitä haluat, tai ota selvää, ja stay the course. Ikinä ei voi etukäteen tietää matkan reiteistä, mutta perille pääsy on aina mahdollista. Luota siihen, niin hyvä tulee.

Sateisuudesta huolimatta, hyvää viikonloppua!

- Nora

Koostetta kirjamessuista!

Viikko sitten oli yksi elämäni jännittävimmistä päivistä: haastattelin Ruotsinsuomalaiset goes Åbo -tapahtumassa kirjailija Kirsi Blombergiä ja iltapäivällä moderoin opiskelukaverini kanssa ainejärjestömme (Turun yliopisto, kotimainen kirjallisuus, Muusa ry) seminaaria Kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa. Niistä jäi mieltä kutkuttavat muistot ja toivon, että ensi vuoden kirjamessuilla saan taas haastaa itseäni. Ja nauttia kirjamessujen erityisestä tunnelmasta, joka humahti ylle heti messuhalliin astuttua. Tänä vuonna kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sain Miika Nousiaisen perässä astella sisälle messuhulinoihin.

Tämä oli kolmas vuoteni kirjamessuilla. Ensimmäisenä vuonna taisin viettää enemmän aikaa ruokamessujen puolella, mutta viime vuonna olin kirjamessuilla joka päivä aamusta iltaan ja enimmäkseen istuin kuuntelemassa erilaisia haastatteluita ja seminaareja. Se oli äärettömän inspiroivaa! On huikeaa tavata kirjailijoita livenä, saada kuulla heidän teostensa taustoista ja samalla saada lisää luku- ja kirjoitusintoa. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus inspiroitumisen suhteen.

Kirjamessuilla riitti kävijöitä 23 000 ihmisen edestä. Huikeaa! Itselleni päivät jakaantuivat niin, että perjantai oli haastatteluiden seuraamista, lauantai omien velvollisuuksien hoitamista, ja sunnuntaina kiertelin sekä kävin mm. kuuntelemassa, kuka valittiin vuoden 2016 positiivisimmaksi turkulaiseksi. Anja Hyysalo ansaitsee tittelin ehdottomasti, sillä hänen vahvuutensa ja hieno asenteensa ovat varmasti kannustaneet monia elämän tuomien haasteiden edessä.

Hyysalon poika Pekka Hyysalo oli puhumassa kirjastaan Fight Back -toinen mahdollisuus (Tammi, 2015), jossa hän kertoo avoimesti tarinansa. Häneltä voivat monet oppia paljon!

Perjantaina kuuntelin JVG:n ja Paperi T:n haastattelut. JVG:ltä on juuri julkaistu elämäkerta Etenee (Siltala, 2016) ja Paperi T:ltä runoteos post-alfa (Kosmos, 2016). On mielenkiintoista, kuinka räp-lyriikka ja runous usein ovat yhteydessä toisiinsa. Monet biisientekijät ovat runoilijoita. Siltikään Paperi T ei ainakaan vielä miellä itseään runoilijaksi. Mutta mielenkiinnolla jään odottelemaan, millainen hänen seuraava teoksensa mahtaa olla, sillä ainakin debyyttijulkaisun vastaanoton perusteella, jatkoa on luvassa.

Paperi T:n mielestä Turussa on liikaa Hesburgereita. 

JVG puhumassa elämäkerrastaan sen kirjoittajan Laura Frimanin kanssa. Räppärit olivat rennoin fiiliksin ja yleisöä oli kerääntynyt paljon.

Sunnuntaina sain kylpeä positiivisissa ajatuksissa, sillä tilaisuudessa, jossa julkaistiin positiivisin turkulainen sekä naantalilainen (yrittäjä David Mbing), puhuttiin positiivisuudesta ylipäätään. Keskustelemassa olivat artisti Robin, matkailujohtaja ja Vuoden positiivisin pomo 2008 Anne-Marget Hellen ja kirjailija Pentti-Oskari Kangas. Tilaisuuden jälkeen oli uudestisyntynyt olo ja mielessä kyti ajatus aloittaa seuraava viikko hyvillä mielin kiireestä huolimatta.

Ehkä kirjamessujen positiivisin tapahtuma! Inspiroivat ja kannustavat puhujat, eikä naurultakaan vältytty. 

Messuhalli oli täynnä erilaisia ständejä, joissa sai pysähtyä kuuntelemaan lyhyitä haastatteluita ja juttelemaan ihmisten kanssa. Oli runojen maalaamista, lukunäytteiden kuuntelemista, kirjallisia treffejä ja prinsessa-salonki, jossa kuka tahansa saattoi hetkeksi pysähtyä prinsessoimaan. Vastaan tuli kaikenikäisiä messuilijoita ja hymyjä riitti jokapuolella. Perjantaina oli paljon koululaisia ja oli ilahduttavaa nähdä, kuinka ihmiset olivat tulleet viihtymään kirjallisuuden ja herkullisten maistiaisten pariin ruokamessujen puolella.

Atria-lavalla oli paljon herkullista ohjelmaa!

Kävijöitä ja kuhinaa riitti.

Tänä vuonna ruokamessut olivat uudistuneet. Kävijöillä oli mahdollisuus päästä itse tekemään ammattilaisten ohjauksessa sushia ja graavaamaan lohta. Myös olutpiha oli uutuutena. Ruokalavoilla nähtiin herkullisten ruokien valmistusta ja jokapuolella leijailikin ihana ruoan tuoksu. Monet kulttuurin ystävät ovat todellisia kulinaristeja, joten on hienoa, että ruoka- ja viinimessut ovat kirjamessujen yhteydessä.

Ohikiitävää - Juha Tapion tie -kirjan päivitetty versio ilmestyi 29.9.2016. Artisti oli puhumassa kirjastaan ja siitä, haluaisiko hän edes joskus olla paha poika, eikä maineeltaan niin puhtoinen kuin on. Mutta artisti ei omien sanojensa mukaan enää hirveästi mieti, minkälainen haluaisi tai ei haluaisi olla, vaan hän tekee asioita ja jättää yleisön päätettäväksi, mitä hänestä ajatellaan.

Niina Repo on loistava ja pitkän uran tehnyt kirjailija. Olen myös saanut kunnian olla hänen luovan kirjoittamisen opiskelijana ja opettajanakin hän on yhtä loistava kuin kirjoittajana.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2016 kirjamessut olivat tunnelmaltaan lämpimät ja antoivat paljon. Nyt pitää taas malttaa odottaa vuosi seuraavia. Tietysti välissä voi fiilistellä Helsingin kirjamessuja, jotka ovat 27.-30.10. Oli ihan älyttömän huikea ja tunnepitoinen kokemus, Mikael Gabrielin sanoin, ihan himmeetä. Toivottavasti jokainen sai messuista paljon irti ja saivat kahmittua niin paljon luettavaa syksyksi, että pimeät ja sateiset illat on varattu lukemiselle.

Pikkulin söpön hahmon myötä toivotan oikein rentouttavaa ja lukemisentäyteistä syksyä kaikille!

- Nora