Olin koulukiusattuna koko yläasteen ajan. Ala-asteella oli jo joitakin merkkejä siitä, mutta yläasteella se alkoi toden teolla. Olen niin surullinen niitä aikoja miettiessäni. Välillä melkein jopa katkera. Olin jo lapsena niin ujo ja varautunut, että kiusaaminen oli kuin tulitikku olisi heitetty kuivaan heinäkasaan - roihusin vihaa ja pettymystä ihmisyyttä kohtaan. Kiusaaminen opettaa negatiivista suhtautumista itseensä ja muihin ihmisiin. Koen, että näin vuosia niiden helvetillisten aikojen jälkeen se heijastuu sillä tavoin, että tulkitsen helposti ihmisten käyttäytymiset, eleet, sanat, melkein minkä vaan, negatiiviseksi minua kohtaan. Liian usein koen ihmisten ensisijaisesti ajattelevan minusta jotakin pahaa.
Olen miettinyt, jääkö kiusattuna olemisesta jokin stigma. Näkeekö ihmisistä, joita on kiusattu jollain tavalla sen? Koen välillä itseni kulkemassa ympäriinsä otsalla lappu, jossa lukee: olen koulukiusattu. Kerron yhden esimerkin, jonka koin viime keväänä.
Istuin yliopistolla seminaarihuoneessa suomalaisen nykylyriikan kurssilla. Kurssi oli mukava, toiset opiskelijat mukavia. Viimeisellä kerralla jokainen sai esitellä jonkin lempirunoilijansa ja lukea yhden hänen runoistaan. Olin odottanut innoissani sitä kertaa. Olin valinnut runoilijan, jonka halusin saada esitellä muille. Halusin lukea yhden hänen kauniista runoistaan. Luennolla oli rento tunnelma. Sitten luennon loppupuolella opettaja sanoi, että aloitetaan esittelemään runoilijoita, ja koska istuin lähimpänä häntä, minun piti aloittaa. Menin hetkeksi ihan lukkoon. Minuun iski epävarmuus. Kuinka kukaan voisi olla kiinnostunut runoilijasta, josta minä olen? Kuinka voisin hiljaiseksi haukutulla äänelläni lukea yhden hänen kauneimmista runoistaan? Koin, etten voinut. Sanoin unohtaneeni teoksen kotiin. Esittelin runoilijan lyhyesti ja vuoro siirtyi seuraavaan. Kuunnellessani muiden "esitelmiä", katsoin tarkkaillen heitä ja mietin, miksi he ovat niin rentoina ja vakaina. Miksi minä pelkäsin olla siinä? Koin itseni yhtäkkiä todella ulkopuoliseksi, negatiivisella tavalla erottuvaksi.
Minun on vaikea muodostaa ihmissuhteita, joissa pystyn luottamaan ja olemaan avoin. En uskalla luottaa siihen, että ihmiset ovat tarpeeksi hyviä, tarpeeksi pysyviä. En osaa luottaa siihen, että itse olen riittävä. Taistelen niiden ajatusten kanssa jatkuvasti. Yritän elämän tuoman viisauden (tai toiveen viisaudesta) kasvattaa itsessäni luottamusta muita ja itseäni kohtaan. Niin, että näkisin ensimmäiseksi hyvyyden ja aidon välittämisen.
Olen viime aikoina törmännyt useampaankin juttuun siitä, kuinka koulukiusaajat eivät kiusatessaan ole tajunneet, kuinka pahalta kiusaaminen kohteistaan on tuntunut. En ihan niele sitä. Mielestäni etenkin yläasteikäiset ovat jo siinä kehitysvaiheessa, että osaavat tulkita oman käyttäytymisen vaikutuksia muissa ihmisissä. Ja etenkin, jos heille sanotaan opettajien ja monien muiden ihmisten toimesta, että se mitä teette, on väärin ja satuttavaa. Pidän sitä melko naurettavana paskapuheena, etteikö muka näkisi, kuinka pahaa oloa toisissa aiheuttaa omalla selvästi typerällä ja häiriintyneellä käytöksellä. On ihan eri asia hyväntahtoisesti kiusoitella muita. Se raja pitäisi olla jo yläasteikäisillä tiedossa.
Vaikka yläasteella ollessani selviydyin siitä huolimatta, että jokainen koulupäivä oli kuin julmaa pilaa, ovat kiusaamisen vaikutukset tulleet sen jälkeen vahvasti esiin. Syömishäiriöt, paskakasaan verrattavissa ollut itsetunto, ääretön itseinho, äänettömät nyyhkytykset, epävarmuudet ihmissuhteissa, heikko usko ihmisiin...jne, jne. Muistan, kuinka lukion alkaessa oli suuri ihme, kun käytävillä sai kulkea rauhassa. Kun kukaan ei kiinnittänyt sen suuremmin huomiota, vaan sai olla rauhassa. Ei sen pitäisi tuntua oudolta?! Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että pystyn tekemään rohkeasti asioita, joita rakastan ja olemaan ylpeästi se, kuka olen. Välillä kuitenkin havahdun miettimään, että olenkohan vielä edes puolimatkassa?
Ilman kirjoittamista en olisi edes tässä kohtaa matkaani. Ilman sitä, että saan toteuttaa itseäni tavalla, joka parantaa, tekee onnelliseksi ja syventää yhteyttäni tunteisiini ja maailmaan, en olisi tässä. En näinkään vahvana, näinkään varmana siitä, että unelmoin, koska haaveeni tulevat vielä toteutumaan. Paljon on jo toteutunutkin monien asioiden muodossa: olen saanut ihania ystäviä, päässyt opiskelemaan innostavia asioita ja saanut olla mukana monissa huikeissa jutuissa, kuten ainejärjestöni kirjamessuseminaarissa. Olenhan ollut helvetillisten vuosien jälkeen aika onnekas. Ja yksi, mikä minun on ehdottomasti sanottava, mistä olen aina ollut kiitollinen - perheestäni. Sieltä on aina riittänyt rakkautta ja eheyttäviä sanoja <3
Milloin ne haavat umpeutuvat lopullisesti? Vielä ne avautuvat välillä raapaisustakin. Yhä koen, että olen täynnä säröjä, jotka joskus heijastuvat ulospäin ja ennen kaikkea, tuntuvat sisälläni, kuin sieluani kivitettäisiin. Olen välillä niin surullinen ja pettynyt siihen, minkälaista yläasteaikani oli. Jippu laulaa uudessa biisissään Made In Heaven, että "mennään taksilla helvettiin", jonka voisin muokata yläasteaamuihin sopiviksi:"mennään bussilla helvettiin". Enää en aio mennä kenenkään toimesta helvettiin. Olen vahvistunut ja aion jatkaa tällä tiellä.
On monia, joille huominen on taas pelottava koulupäivä. Tai työpäivä, tai mikä tahansa päivä missä tahansa. Kiusaaminen on yksi epäreiluimpia asioita. Se on niin turhaa. Toivoisin jokaisen, joka tuntee piston sydämessään, pysähtyvän miettimään, että voisiko sen sijaan, että aiheuttaa pahaa oloa jollekin, ollakin ystävällinen. Tai jos se on liikaa vaadittu, niin antaa toisen olla edes rauhassa? Maailmaan mahtuu niin paljon paskaa, että kaikki, minkä voi jättää muodostumatta ongelmaksi, kannattaa jättää. Ihan sen vuoksi, että kaikilla olisi parempi olla.
- Nora
Aivan mahtava teksti!
VastaaPoistaEn oikein tiedä mistä aloittaa, mutta yritetään: Olen ensinnäkin Täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että on Täyttä Paskaa kiusaajien sanoa, etteivät he tarkoittaneet tekojaan/sanojaan. Mielestäni se kertoo paljon ihmisestä jos hän sanoo näin vaika hän näki toisen milloin itkemässä, milloin tuskissaan milloin luokan keskellä muiden osoitellessa ja nauraessa. Ajatuskin saa veren kiehumaan...
Toinen asia mikä ottaa kiusaamisessa varsinkin kouluissa suuresti pataan on opettajien ja muiden tasojen Kauniit sanat, puheet ja lupaukset koskien kiusaamista ja kuinka siihen puututaan... Valitettavasti ne olivat ja ovat Yhä vain kauniita sanoja yms. Harvemmin opettajat yms puuttuvat kunnolla kiusaamiseen, ainoastaan jos itse asiasta kerrot, mutta ainakin omalla kohdallani se olisi ollut sosiaalinenitsemurha.
Mitä taas tulee kiusaamisesta jäävien haavoihin... Pelkään, että ne eivät ikinä kokonaan parane... Mukana tulleet oireet saattavat laatua, mutta viimeistään kipeät muistot ja hetket, ne eivät ainakaan omalla kohdallani tunnu katoavan. Tosin vuodet ovat tehneet tehtävänsä asenteiden kohdalla, esimerkiksi itseäni kiusattiin, mutta niin monia muitakin ja ihan kun hiirulainen en ole olisin voinut siihen puuttua, mutten kuitenkaan niin tehnyt. Se on hävettänyt minua aina, mutta nyt ajan kanssa omien kokemusten pohjalta olen toiminut toisin jos olen kiusaamista havainnut. En aina ole kiitosta halunnut enkä haluakaan, minulle riittää se, että olisin itse tarvinnut samaa ja jos sen voin jollekin suoda, niin katson sen velvollisuudekseni.
Palatakseni tekstiisi; Toivon, että pääset kiusaamisen aiheuttaman tuskan yli joskus tai, että se edes laantuisi ajan kanssa. Näin mitä minä ulkopuolisena voin sanoa on se, että olen lukenut näitä tekstejäsi viimeaikoina ja sen verran mitä nyt somesta nähnyt, niin voin todeta sen, että kaikista koitoksista huolimatta sinusta on kasvanut erittäin fiksu ja itsenäinen ihminen jolla on paljon sanottavaa ja annettavaa muille. Tässä se myös näkyy, näiden ominaisuuksien ja kokemustesi pohjalta, kuka tietää, saatat joskus auttaa tavalla tai toisella muita ajattelemaan näitä asioita ja kenties toimimaan toisin.
Noin siinä nyt mietteitäni äkkiseltään mitä tekstisi mieleeni toi. Ja anteeksi sekava tekstini, joillakin on kirjoittamisen lahja, toisilla taas ei �� Oli vain pakko kommenttoida, aihe kun oli sen verta lähellä ns omaakin elämää ja sydäntä ��
Hei,
Poistakiitos paljon hienosta kommentistasi! Ensinnäkin, upeaa, että olet voinut auttaa muita kiusatuksi joutuneita. Todella rohkeaa, arvostan. Ymmärrän sen, että pahimpina kiusaamisaikoina ei halua tai ehkä oikein voikaan puhua kiusaamisesta opettajille, vanhemmille tai muille aikuisille, koska se tosiaan saattaa helposti johtaa kiusaamisen pahentumiseen. Itse kerroin äidille aina avoimesti kiusaamisesta ja äiti sen varmasti olisi muutenkin havainnut, ettei koulussa ollut kaikki hyvin, koska suhteeni ihmisiin oli jo lapsena hyvin epävarma, jopa pelokas. Monet opettajat, opo, kuraattori ja jopa rehtori yrittivät puuttua tilanteeseen, mutta ei se auttanut yhtään ja se tuntuu näin jälkeen päin ajateltuna aika pelottavalta. Jopa kiusaajien vanhempiin otettiin monta kertaa yhteyttä, mutta ei silläkään ollut vaikutusta. Olen pahoillani, että sinäkin olet joutunut käymään hirveän paskamyllyn läpi, mutta toivottavasti elämäsi on nyt jo helpompaa. Hienoa, että nykyään et enää anna itseäsi kiusata, vaan puolustat itseäsi! Kiusaaminen jättää kyllä niin syvät viillot ihmiseen, että niiden haalistumiseen menee vuosia ja niidenkin jälkeen yhä näkyy arpia. Mutta kunhan menee koko ajan parempaan päin ja vahvistuu, se on nyt pääasia. Kiitos, että näit vaivaa niin pitkän kommentin kirjoittamiseen, mikä oli täynnä viisaita sanoja ja ajatuksia! Kiusaaminen on asia, josta kannattaa ehdottomasti puhua, koska jossain vaiheessa siitä voi olla muillekin hyötyä. Lämpöistä syksyn jatkoa sinulle!
Täällä myös yksi koulukiusattu! Tuo näkymättömän merkin tuntemus on niin tuttua... Kirjoitat hyviä juttuja blogiin :)
VastaaPoistaMoi,
Poistakiitos kommentistasi! Onpa ikävä kuulla, että sinäkin olet joutunut koulukiusatuksi. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koulukiusaamisesta puhuu, on ennemmin sääntö kuin poikkeus saada vastaukseksi "muakin on kiusattu". Monet joutuvat kärsimään siitä epäreiluudesta kouluaikoinaan, jotkut myös sen jälkeen esim. työpaikoilla. Se on niin turhaa ja epäreilua, että jo sen ajatteleminenkin turhauttaa. Mutta siksi on myös hyvä puhua asioista aina vaan ja yrittää omalta osaltaan auttaa niitä, jotka ovat kokeneet saman. Ja onpas sulla muuten kiva blogi! Tsemppiä opiskeluun! Tiedän tunteen, kun opinnot ei millään meinaa sujua, mutta aina ne siitä lähtevät pikkuhiljaa etenemään :)