Elämä menee hukkaan?

Mikä on parasta nuoruudessa?

- Se, että on koko elämä edessä!

Niin. Toivottavasti paljon on vielä edessä, vaikka tuntuu, että paljon on jo takana. Tämä koko teksti saattaa kummuta lähestyvästä ikäkriisistä, sillä ensi viikolla täytän 23 vuotta. Tuntuu aika hurjalta, että oikeasti 23 vuotta. Olenhan vielä niin hölmö ja naiivi. Mutta toisaalta minusta on myös tullut realistisempi ja sisäinen vahvuuteni on alkanut näyttää olemassaolon merkkejään. Maailma ei ole enää pitkään aikaan näyttäynyt vaaleanpunaisen verhon läpi, ei ehkä koskaan, vaikka olenkin aina ollut kova unelmoimaan. Mutta ei se viime aikoina ole myöskään ollut niin harmaa, kuin jokin aika sitten. Olen löytänyt rauhaa. Tai keinoja rauhoittaa vaeltavaa mieltäni. Silti se välillä eksyy, mutta ei ehkä ajaudu niin helposti umpikujaan.

Huomaan välillä eläväni aivan liikaa tulevaisuudessa tai sitten joko menneisyydessä. Pari viikkoa sitten oikein havahduin siihen, kuinka paljon mietin menneisyyttä. Se ei ole hyväksi. Silloin helposti jumittuu ja ainakin itselleni tulee hirveän haikea olo. Toisinaan taas olen liian levoton, kun tuntuu, että haluaa tehdä ja kokea niin monia asioita juuri-nyt-heti. On vaikeaa olla välillä tyytyväinen siihen, mitä elämässä juuri tällä hetkellä on. Pitää uskaltaa taputtaa itseään olalle ja sanoa: "Hyvin sä oot vetänyt." Pitää muistaa elää tässä hetkessä. Jos ei pysty, se voi osittain johtua siitä, ettei luota tulevaan. Mutta kuka oikeasti voi koskaan täysin tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai vie mennessään?

Nuoruuteen kasataan paineita. Nuoruudesta pitäisi osata nauttia, koska elämä on vielä edessä ja samalla pitäisi koko ajan tehdä hirveästi kaikkea, ettei ole tuhlannut nuoruuttaan. On oltava oppinut vastoinkäymisistä ja porskuttaa täysillä kohti unelmiaan. Nuoruus tuntuu välivaiheelta, jota ihannoidaan. Mutta onko se niin hienoa? Sanoisin, ettei se ehkä ole sen hienompaa kuin muutkaan elämänvaiheet tai positiivisemmin ajateltuna, se on yhtä hienoa kuin muutkin vaiheet. Yhtä elämisen arvoista. Ehkä nuoruudessa ei selkä kramppaa, eikä kaupassa käydessä tarvitse suurennuslasia, mutta nuoruudessa on omat ongelmansa. Ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Ei elämänkumppaniaan, eikä työpaikkaa. Ei henkistä pysähdyspaikkaa, eikä löytänyt elämän tarkoitusta. Toki voidaan kysyä, onko kuolinvuoteellaan makaava 80-vuotias löytänyt elämänsä tarkoituksen? Tai miten 20-vuotias voi sanoa löytäneensä elämänsä rakkauden? Meille käy elämässä eri tavoin.

En koe hukanneeni tähänastista elämääni, vaikka viime vuodet ovat kolhineet. Ne ovat opettaneet paljon. Vaikka alussa kirjoitinkin, että sisäinen vahvuuteni on alkanut näyttää merkkejä olemassaolostaan, on minussa aina ollut sisäistä vahvuutta. Niinäkin hetkinä, kun olen sitä epäillyt. Meissä kaikissa on enemmän voimavaroja kuin uskommekaan. Jotkin kokemukset vain tuovat ne tietoisuuteemme. Usein silloin, kun joudumme äärirajoille.

Elää mitä tahansa elämänvaihetta, on yksi keino välttää hukkaamasta elämäänsä: unelmien toteuttaminen. Eikä niitä voi toteuttaa, ellei uskalla unelmoida. Olette varmasti kuulleet, että jos esimerkiksi on jokin käsittelemistä vaativa ongelma, on ensimmäinen askel myöntää ongelman olemassaolo. Vasta sitten sille voi tehdä jotakin. Sama pätee unelmiin. On uskallettava kertoa vähintään itselleen, mistä unelmoi. Sen jälkeen on mahdollista miettiä toteuttamiskeinoja ja sitten ryhtyä toimeen.

Älkää koskaan lakatko toteuttamasta unelmianne, älkääkä etsimästä elämää, jossa sielunne lepää. Uskon, että on mahdollista löytää tie, jota kulkemalla olo on turvallinen ja rauhallinen. Se voi löytyä käännyttyään monta kertaa risteyksessä väärään suuntaan, mutta pääasia on, ettei silti koskaan pysähdy. Vain elämä, jota ei ole eletty, on mennyt hukkaan.

- Nora

Miten introvertti pärjää nykymaailmassa?

Elämme ekstroverttien kulta-aikaa. Ihmisiltä odotetaan etenkin työelämässä ulospäinsuuntautuneisuutta ja jatkuvaa sosiaalista valmiutta. Ekstroverttiys nähdään melkeinpä pelkästään positiivisena, kun taas introverttiys jakaa helpommin mielipiteitä. "Ne on ujoja ja tylsiä, hiljaisia ja mitäänsanomattomia", monet tuntuvat ajattelevan. Näin asia ei kuitenkaan ole.

Yhteiskuntamme tarvitsee sekä introverttejä että ekstroverttejä. Nämä piirteet myös vaihtelevat ihmiskohtaisesti. Joillekin on helppoa olla äänessä kaveriporukassa, mutta työelämässä oman äänen saaminen kuuluviin on vaikeaa. Joidenkin ulospäinsuuntautuneisuus pulpahtaa pintaan työelämässä, mutta yksityiselämässä he saattavat viettää paljon aikaa itsekseen, hiljaisuudessa. On tärkeää löytää oma tapansa olla, jotta pystyy hyödyntämään oman potentiaalinsa mahdollisimman hyvin.

Itse kuulun introvertteihin. Olen kokenut sen monta kertaa ongelmaksi, koska pelkään sen esimerkiksi tekevän minusta huonon ainejärjestötoimijan. Etenkin nyt kun minulla on vastuuta enemmän toimiessani mediatutkimuksen ainejärjestön puheenjohtajana, pelkään muiden ajattelevan minun olevan siihen vääränlainen. Yleensä sosiaalisissa tilanteissa olen hyvin rauhallinen ja kuuntelen paljon. Päässäni käy jatkuvasti jonkinlainen analysointi siitä, mitä tilanteessa tapahtuu ja mihin itse siinä asemoidun. Olen hyvin itsetietoinen. Jollain tavalla havaitsen koko ympäristön jatkuvasti, vaikka keskitän huomioni vain yhteen ihmiseen, esimerkiksi häneen, joka puhuu. Ehkä tämän vuoksi tarvitsen toisinaan paljon palautumisaikaa sosiaalisista tilanteista. Ne helposti ylivirittävät minut, vaikka sitä ei ehkä päällepäin huomaa.

Kuitenkin koko ajan selvemmin ymmärrän, että olen aina ollut tällainen, enkä varmaan koskaan muutu toisenlaiseksi tämän asian suhteen. Olen aina ollut tarkkailevainen ja hiljaisempi. Tosin silloin, kun olen tuttujen ja läheisten ihmisten kanssa, saatan puhua paljonkin ja kertoa tyhmiä vitsejä. En koe enää olevani varsinaisesti ujo, vaan ennemminkin ehkä hidas lämpiämään. Sillä tavoin, että kestää hetken ennen kuin rentoudun uusien ihmisten kanssa. Nyt olen ymmärtänyt antaa itselleni siihen aikaa. Se ei tee minusta huonoa ihmistä millään tavoin.

Uskon, että tapani tarkkailla maailmaa kulkee käsi kädessä luovuuteni kanssa. Olen herkkä ihminen, joten kaikki ympärilläni tapahtuva vaikuttaa minuun. Toisinaan hyvinkin syvästi. En enää pelkää sitä, koska nykyään uskallan antaa tunteilleni tilaa. Sallin ne. Välillä tahtoisin kovettua, mutta tunteiden patoaminen ei ole koskaan johtanut hyvään. On parempi antautua joskus satuttettavaksi omien tunteidensa kautta, koska ei niihin kuole. On myös tervettä tuntea pahaa oloa niistäkin asioista, jotka eivät suoranaisesti liity itseensä, koska se osoittaa inhimillisyyttä. Vain tunteiden salliminen auttaa vapautumaan niistä. En tiedä, tekeekö herkkyys minusta osittain introvertin tai kuinka paljon niillä on yhteyttä toisiinsa? Voivathan ekstrovertitkin olla hyvin herkkiä ja luovia. Uskon näissä asioissa myös elämän tuomien kokemusten vaikuttavan. Esimerkiksi itsetietoisuuteni johtuu pitkälti aikanaan kokemastani koulukiusaamisesta, koska yläasteella olemassaolostani tehtiin joka päivä vääränlaista. Opettelen päästämään irti ajatuksista, joiden mukaan tapani olla on aina vääränlainen, liian poikkeava. Se vaatii työtä ja niiden tilanteiden kohtaamista, joissa olen epävarma.

Haluan vielä kirjoittaa yleisemmin erilaisuudesta. On tärkeää, että vertaa itseään ainoastaan itseensä. Voimme asettaa itsellemme kehityskohteita ja pyrkiä olemaan parhaita versioita itsestämme. Liian usein teemme sen kuitenkin vertailemalla itseämme muihin. Toki on luonnollista ja myös hyväksi nähdä, minkälaisia ihmisiä on ympärillä ja inspiroitua heistä. Mutta itsensä muuttaminen sen vuoksi, ettei täytä jotakin sosiaalisesti ihailtua normia, on ahdistavaa. Luovan kirjoittamisen opettajani kirjailija Niina Repo puhui kirjoitusopintojeni aikana paljon siitä, kuinka asennoidumme maailmaa kohtaan. Lähinnä tästä puhuttiin kirjoittamisen kannalta, mutta se lähtee omasta elämästä. Hänen asentonsa maailmaa kohtaan on tragikoominen, mikä näkyy hänen teoksissaan. Mietin silloin omaani, mutta en löytänyt vastausta. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin päässyt siitä jyvälle: minun asentoni maailmaa kohtaan on melankolinen. Vastakohdat rakentavat kauneutta. Ikävä osoittaa jonkin asian tai ihmisen tärkeyden ja viha saattaa kummuta rakkaudesta. En enää pelkää sanoa, että tykkään kirjoittaa synkistä asioista, eikä se tee minusta masentunutta tai elämääni kyllästynyttä. Melankolisen asennoitumisen kautta näen onnellisuuden ja kiitollisuuden, toki myös elämän murheellisuuden. Kun oikein kaipaamme, tiedämme kohdanneemme jotakin meille merkityksellistä. Uskon tämän olevan yksi vahvimmista piirteistäni, joka toisinaan asettuu vastakkain sen käsityksen mukaan, ettei melankolinen ihminen voi olla onnellinen.

Jokaista tarvitaan tässä elämässä sellaisena kuin kokee olevansa luonnollisimmillaan. Ihminen muuttuu elämän myötä ja kun se tapahtuu jokaisen omilla ehdoilla, se on kaunista ja eteenpäin vievää. On tärkeää, että kannustamme toisiamme tekemään parhaamme ja olemaan ylpeitä itsestämme. Niin introvertit kuin ekstrovertitkin mahtuvat tähän maailmaan. Mikä on sinun asentosi maailmaa kohtaan?

- Nora

Sanomisen normit

Oletteko olleet tilanteissa, joissa olette sanoneet jotain, mitä ei todellakaan olisi kannattanut, pitänyt tai saanut? Ne ovat usein äärettömän kiusallisia tilanteita, mutta myös närkästystä herättäviä, puolin ja toisin. Missä meille opetetaan, mitä saa sanoa ja mitä ei?

Olen toisinaan hyvin suorasanainen ihminen, mutta en koskaan tarkoita olla töykeä. Minusta asioista pitää puhua niin kuin ne ovat, mutta se miten sanoo, on yhtä tärkeää kuin mitä sanoo. Voin hädin tuskin sietää vihjailuja sen sijaan, että nostetaan se kissa pöydälle. Puhuminen toden totta säästää energiaa kulumasta tyhjänpäiväisiin arvailuihin. Yleensä päässäni pyörii 150 ajatusta samaan aikaan aina siitä lähtien, ovatko viikko sitten ostetut appelsiinit jo homehtuneet siihen, että olisipa kiva tietää minkä ikäisenä kuolee niin ei turhaan säästä vaikka rahaa eläkkeeseen. Olen siis toisinaan hyvin ajatuksissani. Siksi en välttämättä mieti aina loppuun asti, mitä sanon ennen kuin lause on päässyt ilmoille. Olen myös siinä suhteessa hyvin realistinen ihminen, että näen elämän inhimillisenä matkana, jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Niistä pitää uskaltaa puhua ilman pelkoa, että sanoo jotain väärää. Harva meistä haluaa olla ilkeä.

Annan esimerkkinä yhden tällä viikolla sattuneen tapauksen. Juttelin ihmisen kanssa, joka on julkisesti kertonut yrittävänsä saada lasta. Juttelimme aiheesta niitä näitä ja tulimme siihen, kuinka joillekin käy välillä niin, että kun kaikki toivo on menetetty, onkin nainen yhtäkkiä raskaana. Sanoin, että "ehkä kun stressi asiasta on poistunut, ihmeen onkin mahdollista tapahtua". Keskustelukumppanini mielestä noin ei olisi pitänyt sanoa. Olin ihmeissäni. En heti ymmärtänyt, miksi ei, koska en tarkoittanut olla millään tavoin töykeä tai asiaa vähättelevä. Sen jälkeen myös tajusin selvemmin kuin never before, että jokainen ihminen tulkitsee asioita eri tavoilla ja omista lähtökohdistaan. Muistan kun sisäistin tämän runouden kohdalla, kun muiden kanssa runoja analysoidessa erilaisia tulkintoja yhdestä ja samasta runosta tuli monia. Sama koskee esimerkiksi somea: kun julkaisee vaikka ironiaa sisältävän päivityksen, ottaa joku sen aina tosissaan. Ja mietin myös mitä minulle on sanottu esimerkiksi uniongelmista kärsiessäni: älä stressaa niin paljon, niin se unikin tulee. En ottanut sitä vähättelynä, koska se on totta: stressi on pitkään jatkuessaan myrkkyä keholle, mutta tähän aiheeseen en nyt mene tämän enempää.

Mistä tietää, mitä ei kannata sanoa esimerkiksi syösmishäiriötä sairastavalle tai siitä toipuvalle, tentin repuuttaneelle, juuri eronneelle, leskeksi jääneelle tai muskeleet hankkineelle naiselle? Onko olemassa joitakin sääntöjä? Uskon, että tässä auttaa ajatus, ettei suurin osa tarkoita olla ilkeitä. Jos ei esimerkiksi itse ole yrittänyt lasta, ei voi täysin samaistua lapsettomuuden kanssa painivan kokemuksiin. Meidän täytyy olla anteeksiantavaisia ja ymmärtäväisiä puolin ja toisin. Usein myös ihmiset ympärillämme haluavat auttaa ja kannustaa meitä, jotta ongelmamme ratkeaisivat tai helpottuisivat. Kun joku puhuu minulle ongelmistaan, yritän miettiä, löytyisikö niihin jokin ratkaisu, joka voisi samantien auttaa häntä tai vähintään luoda toivoa. Silloin usein etsii vastauksia läheltä, jolloin esimerkiksi stressi pamahtaa helposti mieleen. Huomaan usein, että toisten ongelmien kohdalla ratkaisukeskeisyys kytkeytyy päälle, mutta omissa murheissaan saattaa seilata montakin päivää epätoivoisena.

Mielestäni ei kannattaisi olla asioita, joista ei saa puhua tai saa puhua vain tietyillä tavoilla. Se tuntuu kuristavalta ja hiljaisuutta tuottavalta. Mitä me oikein pelkäämme? Kyllä me tunnistamme, kun joku tarkoituksellisesti haluaa loukata, ja kun joku vilpittömästi sanoo asioita rehellisesti ja ystävällisesti. Monista asioista tulee vaikeita ja tabuja, kun niiden osia piilotellaan ja kun niistä puhumiseen asetetaan tietynlaisia normeja.

Peace and love.

- Nora

Miksi se tuntuu oudolta?

Tässä tapauksessa "se" ei tarkoita seksiä tai muutakaan raflaavaa, vaan tunteita, jotka ovat menneet väärinpäin. Jotkin kokemukset ohjaavat meidät tuntemaan täysin toisin kuin miten normaalisti. Kun ne huomaa ja tiedostaa, ymmärtää, että on kulkenut tietynlaisen matkan, joka ei koskaan hautaudu lehtien alle, vaikka kuinka tuulisi. Siksi ei ole hyvä vilkuilla taakse.

Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut koulukiusaamis-postauksen yhteydessä tästä kokemuksesta, mutta nyt avaan sitä enemmän. Kokemus meni näin:

Ollessani yläasteella minua kiusattiin päivittäin. Jotenkin siihen turtui, vaikka kuitenkaan ei. Oli vain kestettävä ja odotettava päivää, että sieltä pääsi pois. Ja lopulta se koitti. Yläasteelta matkani jatkui lukioon ja pelkäsin, että edessäni ovat seuraavat helvetilliset kolme vuotta. Mutta niin ei käynytkään. Muistan, kuinka ensimmäisinä päivinä lukiossa ihmettelin, miksi sain kävellä käytävillä rauhassa. Tuntui omituiselta, kun ei tarvinnut tunneilla pelätä, että joku heittää limaisilla karkeilla tai huutelee jotain törkeyksiä. Eikä käytävillä kukaan lähestynyt vittuillen. Minulla meni lukion kaksi ensimmäistä viikkoa siihen, kun totuttelin ajatukseen, että saankin olla siellä rauhassa oma itseni. 

Ei sen pitäisi tuntua oudolta, että saa olla rauhassa. Sen, että saa olla oma itsensä ja olla kuulematta solvauksia pitäisi olla itsestäänselvyys. Nykyään olen jo päässyt pisteeseen, jossa tämän asian kohdalla tunteet ovat kääntyneet oikeinpäin - minunkaan ei tarvitse sietää paskaa.

Huomaan välillä, että tunteiden väärinpäisyys on läsnä muissakin tilanteissa. Toisinaan se, että joku on minulle hyvin ystävällinen, halaa tai osoittaa jollakin muulla lämpimällä tavalla ystävällisyyttä, saa minut hämmentymään. Miksi toinen on minulle niin hyvä? Miksi hän katsoo kuin arvostaisi minua? Ajatus siitä, etten ansaitsisi elämääni samalla tavalla hyviä asioita ja ihmisiä kuin muut, on välillä tiukassa. Miksi en ansaitsisi? Uskon, että on muitakin, joilla tällaisia kokemuksia on. Itsensä vähättelystä on vaikea päästä eroon. Etenkin jos elämänvaiheessa, jossa nuoren ihmisen pitäisi rakentaa vahvaa itsetuntoa, yritystä jatkuvasti hajotetaan ja samalla rikotaan se, mitä ei ole ehditty kunnolla edes aloittamaan.

Minulle on tärkeää, että läheiseni tietävät minun olevan aina heitä varten. Teen mitä tahansa heidän eteensä, etenkin jos he sitä pyytävät. Minut on kasvatettu siihen, että ollaan toisten tukena ja vielä tiukemmin silloin, jos joku voi huonosti. Silti pelkään itse pyytää apua ja kun pyydän, tunnen siitä syyllisyyttä. Minulle toisen avautuminen on luottamuksenosoitus, enkä ignooraa sitä. Pyrin siihen, etten myöskään väheksy omia murheitani, koska ei kenenkään tarvitse yksin yrittää selviytyä. Harva edes pystyy siihen. Jokaisella on oikeus pyytää apua ja tuntea itsensä arvokkaaksi. 

Parin viikon loman aikana ehdin ajattelemaan paljon sitä, minkälainen viime vuoteni oli. Aika taistelua, sanoisin näin jälkikäteen. Tunsin niin jo viime vuotta eläessäni, mutta en uskaltanut tai halunnut sanoa sitä ääneen. Ajatus taistelusta pakottaa puristamaan itsensä äärirajoille, koska voittaakseen on laitettava kaikkensa peliin. Pelkäsin, ettei minulla enää ollut mitään annettavaa. Tuntuu kuin olisin ennemmin luovuttanut: otin kädet silmiltäni ja annoin polveni koskettaa maata. Olin hävinnyt yhden erän. Antanut syömishäiriölle pirusti valtaa ja syöksynyt masennukseen. Kesällä, kun oli valoisaa, elin pimeämpää aikaa kuin ehkä koskaan. Toivottomuus on pahinta mitä tiedän. Ja siitäkin selviydyin, vaikka luovutin.

Välillä tuntuu raskaalta ajatella, mitä elämä vielä tuo tullessaan. Kun aloitti lukion, oli kiitollinen siitä, että hirveät yläaste-ajat olivat ohi. Samalla mietti, miten oikein edes selvisi kiusaamisesta. Sitten lukiossa, tai viimeistään yliopistossa tajuaa, että ei selvinnytkään. Ei naarmuitta. Siitä jäi sellaiset henkiset luunmurtumat, etten ole varma, luutuvatko ne koskaan kunnolla. Pitkä matka on kuitenkin tultu eteenpäin ja toivon, että nyt voin vihdoin ajatella, että ainakin osa pahimmista kokemuksista on jo takanapäin. Tämä kaikki on lisännyt herkkyyttäni ja empatiaani, joten jos jotain hyvää haluaa tästä kaikesta löytää, niin ainakin ne.

En halua enää antaa normaalien ja hyvien asioiden tuntua oudoilta ja vääriltä. Haluan elämääni enemmän väriä - iloa ja onnenkyyneleitä romahtamisten sekaan. Silloin ne romahtamisetkaan eivät tunnu niin ylivoimaisilta. Toivottavasti tämän vuoden jälkeen pystyn olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä, että elän.

Tsemppiä uuteen viikkoon!

- Nora

Miksi toivotetaan parempaa uutta vuotta?

Niin se vain vuosi 2016 taittui vuodeksi 2017. Vielä se ei ole tuntunut itselleni mitenkään konkreettiselta ajan eteenpäin kulumiselta, sillä olen löhöillyt sohvalla ja syönyt suklaaöverit luvattoman monta kertaa viimeisen 1 1/5 viikon aikana. Kuuluisinpa ihmisiin, joilla jossain vaiheessa tulee sellainen no more -fiilis, mutta suklaan kohdalla se on mahdotonta. Toisaalta on tuntunut hyvältä olla välittämättä stressinomaisesti oikein mistään. Vielä viikko rentoilua, niin sitten taas jaksaa painaa. Mutta tällä viikolla jätän jo suklaaöverit vähemmälle. Ja koska aina on hyvä aloittaa huomenna, aloitan silloin.

Viikonloppuna kaikki somekanavat täyttyivät hyvän uuden vuoden toivotuksista. Vaikka itse en ollut kovin juhlatuulella, tuntui mukavalta nähdä, kuinka intoa täynnä monet olivat. Ja toivoa. Monet tekivät päivityksiä, joissa suurimmassa osassa mainittiin, että vuosi 2016 on ollut hyvä ja huono. Kuulostaa aivan elämältä. Monet toivottivat parempaa uutta vuotta. Miksi? Olemmeko ainaisen tyytymättömyyden vankeja, jotka havittelevat aina jotain parempaa?

Omakin viime vuoteni oli täynnä ylä-ja alamäkiä. En ole kiitollinen niistä kaikista alamäistä, mutta jotain nekin opettivat. Uskon, että viime vuoteen olisi voinut mahtua enemmän positiivisia juttuja. Ehkä se on se, johon itse pyrin tänä vuonna. En anna muiden ihmisten, tapahtumien ja asioiden niin helposti syöstää minua negatiivisuuteen ja epätoivoon. Tiedän, että minun on työstettävä minuuttani suuntaan, jossa en hetkahda niin pienistä. On eri asia sanoa, että kaikki on hyvin, kuin että asiat myös ovat hyvin. Pyrin rehelliseen onnellisuuteen, tai vähintäänkin tyytyväisyyteen.

Aion suunnata määrätietoisesti kohti unelmiani, kuten olen tähänkin asti tehnyt. Aion myös kannustaa muita pyrkimään parhaimpaansa. Pyrin omalta osaltani poistamaan sellaista individualistista minä minä minä -paskaa, jossa kaikki pyörii oman navan ympärillä ja toisten onnistuminen on itseltä pois. Liian usein ilmapiiri on nykyään sellainen. En voi sietää sellaista, koska kuka on koskaan menestynyt yksin elämässä? Haluan tavoittaa unelmani, mutta haluan myös muiden saavan kaiken hyvän, mitä he haluavat. Niin maailman pitäisi toimia. Meidän on kannustettava ja tuettava toisiamme.

Rakkautta. Haluan myös vuoteen 2017 enemmän aitoa rakkautta. Onko se niin vaikeaa? En tarkoita seksuaalisen energian jatkuvaa virtaa, vaan sellaista, että kun kysytään toisiltamme miten menee, niin kysytään sitä oikeasti ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toinen vastaa. Uskon, että vuosi 2017 voi sillä tavoin ainakin olla parempi, että vihataan vähemmän ja ollaan suvaitsevaisempia. Enkä yhtään epäile, etteikö sellaista olisi realistista toivoa. Se saattaa vaatia meiltä jokaiselta yllättävän vähän, mutta merkitsee silti paljon.

Upeaa uutta vuotta 2017!

- Nora