lauantai 14. tammikuuta 2017

Sanomisen normit

Oletteko olleet tilanteissa, joissa olette sanoneet jotain, mitä ei todellakaan olisi kannattanut, pitänyt tai saanut? Ne ovat usein äärettömän kiusallisia tilanteita, mutta myös närkästystä herättäviä, puolin ja toisin. Missä meille opetetaan, mitä saa sanoa ja mitä ei?

Olen toisinaan hyvin suorasanainen ihminen, mutta en koskaan tarkoita olla töykeä. Minusta asioista pitää puhua niin kuin ne ovat, mutta se miten sanoo, on yhtä tärkeää kuin mitä sanoo. Voin hädin tuskin sietää vihjailuja sen sijaan, että nostetaan se kissa pöydälle. Puhuminen toden totta säästää energiaa kulumasta tyhjänpäiväisiin arvailuihin. Yleensä päässäni pyörii 150 ajatusta samaan aikaan aina siitä lähtien, ovatko viikko sitten ostetut appelsiinit jo homehtuneet siihen, että olisipa kiva tietää minkä ikäisenä kuolee niin ei turhaan säästä vaikka rahaa eläkkeeseen. Olen siis toisinaan hyvin ajatuksissani. Siksi en välttämättä mieti aina loppuun asti, mitä sanon ennen kuin lause on päässyt ilmoille. Olen myös siinä suhteessa hyvin realistinen ihminen, että näen elämän inhimillisenä matkana, jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Niistä pitää uskaltaa puhua ilman pelkoa, että sanoo jotain väärää. Harva meistä haluaa olla ilkeä.

Annan esimerkkinä yhden tällä viikolla sattuneen tapauksen. Juttelin ihmisen kanssa, joka on julkisesti kertonut yrittävänsä saada lasta. Juttelimme aiheesta niitä näitä ja tulimme siihen, kuinka joillekin käy välillä niin, että kun kaikki toivo on menetetty, onkin nainen yhtäkkiä raskaana. Sanoin, että "ehkä kun stressi asiasta on poistunut, ihmeen onkin mahdollista tapahtua". Keskustelukumppanini mielestä noin ei olisi pitänyt sanoa. Olin ihmeissäni. En heti ymmärtänyt, miksi ei, koska en tarkoittanut olla millään tavoin töykeä tai asiaa vähättelevä. Sen jälkeen myös tajusin selvemmin kuin never before, että jokainen ihminen tulkitsee asioita eri tavoilla ja omista lähtökohdistaan. Muistan kun sisäistin tämän runouden kohdalla, kun muiden kanssa runoja analysoidessa erilaisia tulkintoja yhdestä ja samasta runosta tuli monia. Sama koskee esimerkiksi somea: kun julkaisee vaikka ironiaa sisältävän päivityksen, ottaa joku sen aina tosissaan. Ja mietin myös mitä minulle on sanottu esimerkiksi uniongelmista kärsiessäni: älä stressaa niin paljon, niin se unikin tulee. En ottanut sitä vähättelynä, koska se on totta: stressi on pitkään jatkuessaan myrkkyä keholle, mutta tähän aiheeseen en nyt mene tämän enempää.

Mistä tietää, mitä ei kannata sanoa esimerkiksi syösmishäiriötä sairastavalle tai siitä toipuvalle, tentin repuuttaneelle, juuri eronneelle, leskeksi jääneelle tai muskeleet hankkineelle naiselle? Onko olemassa joitakin sääntöjä? Uskon, että tässä auttaa ajatus, ettei suurin osa tarkoita olla ilkeitä. Jos ei esimerkiksi itse ole yrittänyt lasta, ei voi täysin samaistua lapsettomuuden kanssa painivan kokemuksiin. Meidän täytyy olla anteeksiantavaisia ja ymmärtäväisiä puolin ja toisin. Usein myös ihmiset ympärillämme haluavat auttaa ja kannustaa meitä, jotta ongelmamme ratkeaisivat tai helpottuisivat. Kun joku puhuu minulle ongelmistaan, yritän miettiä, löytyisikö niihin jokin ratkaisu, joka voisi samantien auttaa häntä tai vähintään luoda toivoa. Silloin usein etsii vastauksia läheltä, jolloin esimerkiksi stressi pamahtaa helposti mieleen. Huomaan usein, että toisten ongelmien kohdalla ratkaisukeskeisyys kytkeytyy päälle, mutta omissa murheissaan saattaa seilata montakin päivää epätoivoisena.

Mielestäni ei kannattaisi olla asioita, joista ei saa puhua tai saa puhua vain tietyillä tavoilla. Se tuntuu kuristavalta ja hiljaisuutta tuottavalta. Mitä me oikein pelkäämme? Kyllä me tunnistamme, kun joku tarkoituksellisesti haluaa loukata, ja kun joku vilpittömästi sanoo asioita rehellisesti ja ystävällisesti. Monista asioista tulee vaikeita ja tabuja, kun niiden osia piilotellaan ja kun niistä puhumiseen asetetaan tietynlaisia normeja.


Peace and love.

- Nora

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti