- Se, että on koko elämä edessä!
Niin. Toivottavasti paljon on vielä edessä, vaikka tuntuu, että paljon on jo takana. Tämä koko teksti saattaa kummuta lähestyvästä ikäkriisistä, sillä ensi viikolla täytän 23 vuotta. Tuntuu aika hurjalta, että oikeasti 23 vuotta. Olenhan vielä niin hölmö ja naiivi. Mutta toisaalta minusta on myös tullut realistisempi ja sisäinen vahvuuteni on alkanut näyttää olemassaolon merkkejään. Maailma ei ole enää pitkään aikaan näyttäynyt vaaleanpunaisen verhon läpi, ei ehkä koskaan, vaikka olenkin aina ollut kova unelmoimaan. Mutta ei se viime aikoina ole myöskään ollut niin harmaa, kuin jokin aika sitten. Olen löytänyt rauhaa. Tai keinoja rauhoittaa vaeltavaa mieltäni. Silti se välillä eksyy, mutta ei ehkä ajaudu niin helposti umpikujaan.
Huomaan välillä eläväni aivan liikaa tulevaisuudessa tai sitten joko menneisyydessä. Pari viikkoa sitten oikein havahduin siihen, kuinka paljon mietin menneisyyttä. Se ei ole hyväksi. Silloin helposti jumittuu ja ainakin itselleni tulee hirveän haikea olo. Toisinaan taas olen liian levoton, kun tuntuu, että haluaa tehdä ja kokea niin monia asioita juuri-nyt-heti. On vaikeaa olla välillä tyytyväinen siihen, mitä elämässä juuri tällä hetkellä on. Pitää uskaltaa taputtaa itseään olalle ja sanoa: "Hyvin sä oot vetänyt." Pitää muistaa elää tässä hetkessä. Jos ei pysty, se voi osittain johtua siitä, ettei luota tulevaan. Mutta kuka oikeasti voi koskaan täysin tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai vie mennessään?
Nuoruuteen kasataan paineita. Nuoruudesta pitäisi osata nauttia, koska elämä on vielä edessä ja samalla pitäisi koko ajan tehdä hirveästi kaikkea, ettei ole tuhlannut nuoruuttaan. On oltava oppinut vastoinkäymisistä ja porskuttaa täysillä kohti unelmiaan. Nuoruus tuntuu välivaiheelta, jota ihannoidaan. Mutta onko se niin hienoa? Sanoisin, ettei se ehkä ole sen hienompaa kuin muutkaan elämänvaiheet tai positiivisemmin ajateltuna, se on yhtä hienoa kuin muutkin vaiheet. Yhtä elämisen arvoista. Ehkä nuoruudessa ei selkä kramppaa, eikä kaupassa käydessä tarvitse suurennuslasia, mutta nuoruudessa on omat ongelmansa. Ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Ei elämänkumppaniaan, eikä työpaikkaa. Ei henkistä pysähdyspaikkaa, eikä löytänyt elämän tarkoitusta. Toki voidaan kysyä, onko kuolinvuoteellaan makaava 80-vuotias löytänyt elämänsä tarkoituksen? Tai miten 20-vuotias voi sanoa löytäneensä elämänsä rakkauden? Meille käy elämässä eri tavoin.
En koe hukanneeni tähänastista elämääni, vaikka viime vuodet ovat kolhineet. Ne ovat opettaneet paljon. Vaikka alussa kirjoitinkin, että sisäinen vahvuuteni on alkanut näyttää merkkejä olemassaolostaan, on minussa aina ollut sisäistä vahvuutta. Niinäkin hetkinä, kun olen sitä epäillyt. Meissä kaikissa on enemmän voimavaroja kuin uskommekaan. Jotkin kokemukset vain tuovat ne tietoisuuteemme. Usein silloin, kun joudumme äärirajoille.
Elää mitä tahansa elämänvaihetta, on yksi keino välttää hukkaamasta elämäänsä: unelmien toteuttaminen. Eikä niitä voi toteuttaa, ellei uskalla unelmoida. Olette varmasti kuulleet, että jos esimerkiksi on jokin käsittelemistä vaativa ongelma, on ensimmäinen askel myöntää ongelman olemassaolo. Vasta sitten sille voi tehdä jotakin. Sama pätee unelmiin. On uskallettava kertoa vähintään itselleen, mistä unelmoi. Sen jälkeen on mahdollista miettiä toteuttamiskeinoja ja sitten ryhtyä toimeen.
Älkää koskaan lakatko toteuttamasta unelmianne, älkääkä etsimästä elämää, jossa sielunne lepää. Uskon, että on mahdollista löytää tie, jota kulkemalla olo on turvallinen ja rauhallinen. Se voi löytyä käännyttyään monta kertaa risteyksessä väärään suuntaan, mutta pääasia on, ettei silti koskaan pysähdy. Vain elämä, jota ei ole eletty, on mennyt hukkaan.
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti