Yhteiskuntamme tarvitsee sekä introverttejä että ekstroverttejä. Nämä piirteet myös vaihtelevat ihmiskohtaisesti. Joillekin on helppoa olla äänessä kaveriporukassa, mutta työelämässä oman äänen saaminen kuuluviin on vaikeaa. Joidenkin ulospäinsuuntautuneisuus pulpahtaa pintaan työelämässä, mutta yksityiselämässä he saattavat viettää paljon aikaa itsekseen, hiljaisuudessa. On tärkeää löytää oma tapansa olla, jotta pystyy hyödyntämään oman potentiaalinsa mahdollisimman hyvin.
Itse kuulun introvertteihin. Olen kokenut sen monta kertaa ongelmaksi, koska pelkään sen esimerkiksi tekevän minusta huonon ainejärjestötoimijan. Etenkin nyt kun minulla on vastuuta enemmän toimiessani mediatutkimuksen ainejärjestön puheenjohtajana, pelkään muiden ajattelevan minun olevan siihen vääränlainen. Yleensä sosiaalisissa tilanteissa olen hyvin rauhallinen ja kuuntelen paljon. Päässäni käy jatkuvasti jonkinlainen analysointi siitä, mitä tilanteessa tapahtuu ja mihin itse siinä asemoidun. Olen hyvin itsetietoinen. Jollain tavalla havaitsen koko ympäristön jatkuvasti, vaikka keskitän huomioni vain yhteen ihmiseen, esimerkiksi häneen, joka puhuu. Ehkä tämän vuoksi tarvitsen toisinaan paljon palautumisaikaa sosiaalisista tilanteista. Ne helposti ylivirittävät minut, vaikka sitä ei ehkä päällepäin huomaa.
Kuitenkin koko ajan selvemmin ymmärrän, että olen aina ollut tällainen, enkä varmaan koskaan muutu toisenlaiseksi tämän asian suhteen. Olen aina ollut tarkkailevainen ja hiljaisempi. Tosin silloin, kun olen tuttujen ja läheisten ihmisten kanssa, saatan puhua paljonkin ja kertoa tyhmiä vitsejä. En koe enää olevani varsinaisesti ujo, vaan ennemminkin ehkä hidas lämpiämään. Sillä tavoin, että kestää hetken ennen kuin rentoudun uusien ihmisten kanssa. Nyt olen ymmärtänyt antaa itselleni siihen aikaa. Se ei tee minusta huonoa ihmistä millään tavoin.
Uskon, että tapani tarkkailla maailmaa kulkee käsi kädessä luovuuteni kanssa. Olen herkkä ihminen, joten kaikki ympärilläni tapahtuva vaikuttaa minuun. Toisinaan hyvinkin syvästi. En enää pelkää sitä, koska nykyään uskallan antaa tunteilleni tilaa. Sallin ne. Välillä tahtoisin kovettua, mutta tunteiden patoaminen ei ole koskaan johtanut hyvään. On parempi antautua joskus satuttettavaksi omien tunteidensa kautta, koska ei niihin kuole. On myös tervettä tuntea pahaa oloa niistäkin asioista, jotka eivät suoranaisesti liity itseensä, koska se osoittaa inhimillisyyttä. Vain tunteiden salliminen auttaa vapautumaan niistä. En tiedä, tekeekö herkkyys minusta osittain introvertin tai kuinka paljon niillä on yhteyttä toisiinsa? Voivathan ekstrovertitkin olla hyvin herkkiä ja luovia. Uskon näissä asioissa myös elämän tuomien kokemusten vaikuttavan. Esimerkiksi itsetietoisuuteni johtuu pitkälti aikanaan kokemastani koulukiusaamisesta, koska yläasteella olemassaolostani tehtiin joka päivä vääränlaista. Opettelen päästämään irti ajatuksista, joiden mukaan tapani olla on aina vääränlainen, liian poikkeava. Se vaatii työtä ja niiden tilanteiden kohtaamista, joissa olen epävarma.
Haluan vielä kirjoittaa yleisemmin erilaisuudesta. On tärkeää, että vertaa itseään ainoastaan itseensä. Voimme asettaa itsellemme kehityskohteita ja pyrkiä olemaan parhaita versioita itsestämme. Liian usein teemme sen kuitenkin vertailemalla itseämme muihin. Toki on luonnollista ja myös hyväksi nähdä, minkälaisia ihmisiä on ympärillä ja inspiroitua heistä. Mutta itsensä muuttaminen sen vuoksi, ettei täytä jotakin sosiaalisesti ihailtua normia, on ahdistavaa. Luovan kirjoittamisen opettajani kirjailija Niina Repo puhui kirjoitusopintojeni aikana paljon siitä, kuinka asennoidumme maailmaa kohtaan. Lähinnä tästä puhuttiin kirjoittamisen kannalta, mutta se lähtee omasta elämästä. Hänen asentonsa maailmaa kohtaan on tragikoominen, mikä näkyy hänen teoksissaan. Mietin silloin omaani, mutta en löytänyt vastausta. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin päässyt siitä jyvälle: minun asentoni maailmaa kohtaan on melankolinen. Vastakohdat rakentavat kauneutta. Ikävä osoittaa jonkin asian tai ihmisen tärkeyden ja viha saattaa kummuta rakkaudesta. En enää pelkää sanoa, että tykkään kirjoittaa synkistä asioista, eikä se tee minusta masentunutta tai elämääni kyllästynyttä. Melankolisen asennoitumisen kautta näen onnellisuuden ja kiitollisuuden, toki myös elämän murheellisuuden. Kun oikein kaipaamme, tiedämme kohdanneemme jotakin meille merkityksellistä. Uskon tämän olevan yksi vahvimmista piirteistäni, joka toisinaan asettuu vastakkain sen käsityksen mukaan, ettei melankolinen ihminen voi olla onnellinen.
Jokaista tarvitaan tässä elämässä sellaisena kuin kokee olevansa luonnollisimmillaan. Ihminen muuttuu elämän myötä ja kun se tapahtuu jokaisen omilla ehdoilla, se on kaunista ja eteenpäin vievää. On tärkeää, että kannustamme toisiamme tekemään parhaamme ja olemaan ylpeitä itsestämme. Niin introvertit kuin ekstrovertitkin mahtuvat tähän maailmaan. Mikä on sinun asentosi maailmaa kohtaan?
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti