Piikkikammo!

Huomenna kohtaan yhden pahimmista peloistani astelemalla aamulla terveydenhoitajan luokse, sillä on tullut taas aikaa ottaa jäykkäkouristus-rokote. Taas? Sehän otetaan kymmenen vuoden välein?! Vaikka edellisestä jäykkäkouristus-rokotteesta on se about kymmenen vuotta, niin tässä välissä olen joutunut käymään monissa verikokeissa, eikä piikkikammoni ole valitettavasti hälventynyt vuosien myötä. Muistan edellisen kerran, kun sain jäykkäkouristus-rokotteen. Se taisi olla ala-asteella ja silloin terkkarin luokse sai ottaa nallen mukaan. Ehkä otan huomenna myös :D Olen aika varma, että edessä on uneton yö.

Olen aina pitänyt piikkejä erittäin epämiellyttävänä asiana. Ylipäätään kaikki lääketieteelliset toimenpiteet ovat suoraan sanottuna hirveitä. Inhoan kipua, jota esimerkiksi verikokeet aina tuottavat. Ne ovat niin epämukavia hetkiä, että jo ajatteleminen puistattaa. En ymmärrä, miten reilu vuosi sitten selvisin hengissä viisaudenhampaiden poistoista. Olin kyllä sitä ennen monta viikkoa hysteerinen ja muutama päivä ennen toimenpidettä suorastaan ärsyttävän hysteerinen. Muistan, kuinka yhden kaverini kanssa, joka oli myös menossa samoihin aikoihin viisuri-operaatioihin, kävimme keskusteluja, että maistammeko enää koskaan mitään ja pystymmekö kävelemään enää koskaan, jos suusta lähtee jokin hermovaurio selkäytimeen toimenpiteen aikana. Seriously? Jep.

En ole rokotevastainen ihminen, vaikka tuntuu ahdistavalta ajatella, että kehoon menee ainetta, joka voi aiheuttaa vaikka anafylaksian. Olen sitä mieltä, että monet rokotteet ovat perusteltuja ottaa, koska muuten olisi varmasti enemmän turhia kuolemia ja enemmän kärsimystä. Mutta suhtaudun varauksella sellaisiin rokotteisiin, joita ei ole tutkittu pitkään ja hartaasti. Sikainfluenssa-rokote on tästä hyvä esimerkki. En sitä aikoinaan ottanut ja se oli hyvä päätös. Mutta en edes ajattele, etten ottaisi jäykkäkouristus-rokotetta sen vuoksi, että se pelottaa. Ystäväni pelottelivat minua eilen verenmyrkytyksillä, joihin voisin mahdollisesti kuolla, jos jätän rokotteen ottamatta, joten terkkari, I´m coming! Siirsin jo kerran aikaa viikolla, mutta olen varma, että jos teen sen toistamiseen, ehdin sitä ennen kuolla verenmyrkytykseen.

Ihmettelen sitä, kuinka piikkikammoni voi tosiaan vain kasvaa ajan kuluessa? Olin jokin aika sitten varma, että pystyn menemään verta luovuttamaan, mutta nyt ajatuskin heikottaa. Vaikka viisureiden poistoon ei sinänsä piikit liity (paitsi puudutus, ai helvetti), niin vertaan sitä kuitenkin siinä mielessä huomiseen, että odotushuone on otollinen paniikkikohtaukselle. Muistan kuinka ensimmäiseen viisurinpoisto-operaatioon mennessäni huomasin huoneen, jonne minut tullaan kutsumaan, yläpuolella lukevan: leikkaussali. Siinä kohtaa meni joku iso roska silmään ja mietin, että mitä jos vaan lähtisin. Pelko varmasti huokui minusta kilometrien päähän ja siihen toi aikamoisen kontrastin lääkäri / se joka leikkasi, koska hän olisi voinut vaikka vihellellä. Niin rento hän oli. Operaatiot menivät hyvin, joten sinänsä niistä jäi positiiviset kokemukset. Makuaisti toimii edelleen ja kävelykin sujuu.

"Lupaan että huominen, on joskus monen vuoden takainen", laulaa Haloo Helsinki ja se sopii oikeastaan tähän kohtaan yhtä hyvin kuin piikki olkapäähän. Eilen viestitellessäni peloistani ystävilleni yksi heistä ehdotti, että ottaisin piikin kankkuuni. Pitäisi vain olla pitämättä pakarat piukeina, niin ei ehkä juurikaan tekisi kipeää. Mutta ajatuskin tuntuu sen verran kiusalliselta, että jätän edes harkitsematta sitä vaihtoehtoa. Ehkä pyydän nukutuksen ja olen maailman historian typerin ihminen (myös tässä asiassa). Toivon, että huomenna tähän aikaan luen tätä tekstiä ja nauran kuollakseni itselleni. Toinen vaihtoehto on, että olen kuollut anafylaksiaan.

Jos siellä on muita piikkikammoisia, niin tsemppiä! Ja varmasti on heitäkin, jotka ovat päässeet siitä yli! Uskon, että vielä jonain päivänä tsemppaan ja menen luovuttamaan verta. Etenkin, jos huomisesta selviän kunnialla.

- Nora