Saa ohittaa, jos ei kysy mitään

Olin yhtenä iltana lenkillä. Kävelin pitkin Aurajoen vartta ja ihailin vastaantulevia maisemia. Ihmisiäkin uteliaasti katselin. Ehkä hieman myös uneliaasti, olihan kello jo paljon. Huomasin edessäni erään museon kohdalla ihmisjoukkion ja mietin, mitäköhän siellä oli sattunut. Minua lähestyi mies pienen kyltin kanssa ja kuiskasi minulle jotain. En kuullut, joten pyysin häntä toistamaan. Kuulin, että siellä on joku kuollut, mutta saa mennä ohi, jos ei kysy mitään. Menin hetkessä sisäiseen shokkiin (järkytys joka ei näy ulos) ja kävelin rivakasti ihmisjoukkion ohi. Mutta badaa bum bum bum, siellä kuvattiinkin elokuvaa, eikä kukaan ollut kuollut. Ihmisjoukkio oli kameraryhmä ja juuri oli jonkun leffakohtauksen kuvaus alkamassa. Ei siis ihme, että sai ohittaa, jos ei kysynyt mitään.

Jäin miettimään ohittamista enemmänkin. Sitä, kuinka helposti vain kuljemme toistemme ohi, vaikka ehkä toisinaan olisi hyvä pysähtyä. Auttamaan, ehkä. Kyselemään, voiko toinen hyvin. Voisimme edes katsoa toisiamme silmiin ja hymyillä. Kuinka paljon sekin tekisi maailmasta paremman paikan? Niinkin yksinkertainen asia. Mutta tiedän, aina edes hymyileminen ei ole helppoa. Kun on esimerkiksi masentunut tai liian mietteissään omasta elämästään, tulee helposti kävelleeksi ohi.

Ohittamista tapahtuu myös silloin, kun emme sitä edes ajattele. Kun istumme ystävämme kanssa kahvilassa ja räpläämme puhelinta. Kun emme kysy mitä toiselle kuuluu, vaan kerromme tohkeissamme pelkästään omamme. Kun emme kuuntele, vaikka yrittäisimme näyttää siltä. Pyrin itse siihen, että ollessani ystäväni kanssa vaikka kahvilla, en koske puhelimeeni. En rupea selailemaan Instagramia tai muutakaan, vaan keskityn ystävääni ja annan hänelle aikaani. Olen läsnä. Kuinka upeaa on olla sellaisen ihmisen seurassa, joka on läsnä?

En ole malli-ihminen, en edes väitä niin. Kuten kaikki muutkin, voin vain yrittää parhaani. Mutta ei minulla ole vaikeuksia olla räpläämättä puhelinta ystäväni seurassa, koska camoon, olen aidosti kiinnostunut juttelemaan hänen kanssaan. Tiedän, että nykyään riippuvuus someen on niin voimakasta, etteivät ihmiset sitä edes itse tajua. Ei varmasti suurin osa kiusallaan vähennä läsnäoloaan muiden seurassa somen myötä, mutta ei se silti ainakaan minun silmissäni poista asian epäkohteliaisuutta. Maailma on lyhyessä ajassa muuttunut kylmemmäksi läsnäolon suhteen. Miten on tilanteen laita kymmenen vuoden päästä?

Voimme itse vaikuttaa siihen, kuinka paljon someudumme tulevaisuudessa. Teknologian kehittymisessä on paljon hyviä puolia, mutta pelkään sen sivuvaikutuksia, etenkin mitä tulee inhimillisyyteen. Väheneekö ihmisten kyky empatiaan? Osaammeko enää olla toistemme seurassa aidosti livenä? Teen kaikkeni, että oma elämäni pysyy mahdollisimman livekontaktisena, koska kaipaan ja tarvitsen sitä. Mikä on parempaa kuin istua ystävän kanssa kaikessa rauhassa kahvilassa ja nauraa vedet silmissä? Voihan niille vitseille nauraa WhatsAppissakin, mutta... ei se silti koskaan tunnu samalta.

Älä ohita, pysähdy. Kyselekin vaikka. Vähintään hymyile. Siitä on positiivisuus maailmaan tehty.

- Nora