Voi (ei) niitä aikoja

Tällä viikolla abit ovat viettäneet penkkareitaan ja tokaluokkalaiset liehuneet Wanhojen tansseissaan. Tulee todella nostalginen olo muiden päivityksiä katsellessa. Tuntuu, että omista lukioajoista on ikuisuus ja aika vaan menee koko ajan nopeammin. Itselleni Penkkarit jäivät lämpöisenä ja hauskana muistona mieleen. En ensin ajatellut osallistuvani niihin, mutta muiden innostus tarttui ja ajattelin, että katuisin jälkeenpäin. Oli kyllä hauska päivä! Minut myös palkittiin vuoden leipurina, koska pidin siihen aikaan aktiivisesti gluteenitonta Tää toimii! -leivontablogia: http://ttoimii.blogspot.fi/.

Yritin etsiä koneeltani kuvia Penkkareista, mutta en onnistunut niitä löytämään. Olen ihan varma, että jossakin ne ovat tallessa. Mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, että en löytänyt....tosin oma asuni ei ollut kovinkaan ihmeellinen - vain liila peruukki. Olin tarpeeksi outo muutenkin. Jollain tavalla tuntuu helpolta palata siihen päivään ja ylipäätään lukioaikoihin, mutta toisaalta taas melkein mahdottomalta. Olin silloin niin eri ihminen kuin nykyään ja elämäntilanteeni oli erilainen.

Wanhojen tansseihin en osallistunut tanssijana, mutta menin illalliselle. Kävin katsomassa muiden tanssit ja sieltä sitten yhdessä mentiin aterioimaan. Minulla on hyvin ristiriitaiset muistot tuosta illasta. Olin siihen aikaan hirvittävän onneton ja sairas. Anoreksia oli pahimmillaan ja näytin mustassa hameessani rotan ja kuivan oravan yhdistelmältä. Muistan, kuinka surullisin mielin valmistauduin kotona, mutta samalla olin tyytyväinen, että olin päättänyt edes sillä tavoin osallistua iltaan. Muistan kuitenkin sinä iltana tajunneeni oikeasti, kuinka rumalta näytin. Olin riutunut, eikä elämäniloa loistanut enää silmistänikään. Olen pahoillani itseni puolesta, että se aika on tuollaisen muiston peittämä.

Lukioaikaan kuului vielä naivius ja sellainen "wuhuu, koko elämä edessä" -fiilis. Mutta todellisuus iski vasten kasvoja, kun alkoi lukuloma yo-kirjoituksia varten. Muistan olleeni fiiliksissä siitä, että sai olla muutaman viikon vain kotona, mutta ei se osoittautunutkaan niin kivaksi. Oli motivoitava itse itseään lukemaan. Olen ollut aina suhteellisen hyvä opiskelija, mutta silti tuntui, että oli unohtanut kaiken ja luettavaa oli hirveästi. Panostin psykologiaan ja terveystietoon ja se näkyi myös tuloksissa. Kaiken kaikkiaan kirjoitukset menivät niin kuin odotinkin. Jotenkin se oli vaihe elämässä, joka tuli ja meni, vaikka sitä olikin etukäteen jännittänyt. Vähän sama juttu on ollut yliopistossa kandin kanssa: sitä on odottanut kauhulla ensimmäisestä vuodesta lähtien, mutta niin se vain puolessa vuodessa on tehty. Toki kandidaatin tutkintoon menee kolme vuotta, mutta siihen kuuluvan ison työn (harjoitustutkimuksen eli kandin) tekemiseen mediatutkimuksen oppiaineessa puoli vuotta. Sitä jotenkin kasvaa tekemisen aikana ja on valmis eri asioihin, kun niiden aika koittaa.

Välillä mietin, että melkoinen matka on kyllä kuljettu tähän päivään lukioajoista, Monin tavoin melkoinen. Olen tehnyt asioita, joita en olisi ikinä uskonut tekeväni, kuten ollut mukana näin aktiivisesti ainejärjestötoiminnassa. Tuntuu, että koko ajan hipsii eteenpäin, vaikka välillä tuntuukin siltä, että elämä jumittaa. Mutta elämä ei ole tasaista - toisinaan harppaukset suuntaan jos toiseen ovat kohdillaan. Ja pakko vielä sanoa, että kyllä se "koko elämä edessä" -fiilis voi seurata ihan loppuun asti ihmisen elämässä. Koska niin kauan kuin herää uuteen päivään, on jotain aina edessä. Ja ehkä silloinkin, kun ei enää herää.

Mutta niin, mahdollisimman helppoa lukulomaa abeille ja menestystä kevään yo-kirjoituksiin! You can do it, koska minäkin pystyin siihen! Kohta huomaatte, että kaikki se on jo ohi, joten ottakaa viimeisistä lukiokuukausista kaikki irti :)

- Nora