Yhden naisen voimat

Tämän illan olen viettänyt mielelläni hiljaisuudessa. Usein kuuntelen kotona musiikkia mitä tahansa teenkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että pää on niin täynnä kaikenlaista ajatusta, että haluan olla hiljaisessa ympäristössä. En oikein edes tiedä, minkälaista musiikkia tällä hetkellä kuuntelisin. Jotain melankolista, iloista vai minkälaista? Viime päivät ovat olleet monin tavoin yhtä tunnemyllyä.

Yleensä olen joko surullinen tai iloinen, rauhaton tai levollinen. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kaikki olotilat myllertävät sisälläni, enkä oikein tiedä, mihin tarttuisin. Haluaisin ottaa kopin innostuksesta elämää kohtaan ja olla heittämättä sitä saman tien pois. Kuitenkin, aivan kuin se polttaisi käsissäni. Yhdessä hetkessä olen täynnä toivoa ja tarmoa, toisessa peloissani. Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyden vaikutusta elämään. Olen yrittänyt löytää sieltä selityksiä tämän hetken fiilikseeni kaiken suhteen. Siinä mielessä tämä ajatustyö on hyvässä vaiheessa, että kysymyksiä ei ole hirveästi enempää kuin vastauksia.

Haluan muutosta elämääni. Hyvää muutosta. Kaipaan jotakin uutta ja innostavaa, kihelmöivää ja luovuutta hedelmöittävää. Janoan asioita, joiden ajatteleminenkin tuottaa kicksejä. En halua, että päiväni koostuvat aamusta iltaan ohjelmasta, jota minun pitää suorittaa. Se on raskasta ja uuvuttavaa. Haluan tuntea eteenpäin menemisen. En tiedä, miksi tällä hetkellä tuntuu siltä kuin samaan aikaan kiitäisin eteenpäin ja seisoisin paikoillani. Ristiriitaisuus yltää myös nukkumiseen: päivisin voisin nukahtaa ihan missä vaan, mutta sänkyyn mennessäni väsymys on karissut kauas kaukaisuuteen tai muuttunut väsymykseksi, johon ei nukahda.

On pelottavaa ja samaan aikaan vapauttavaa ajatella, että olen tosiaan itse vastuussa elämästäni. Pystyn paljon vaikuttamaan elämänlaatuuni, jokainen meistä pystyvät. Elämässäni on tällä hetkellä paljon hienoa asioita, joista olen kiitollinen ja joita teen mielelläni. Jotain siitä kuitenkin puuttuu. Mietin, uskaltaisinko tehdä lapun, johon kirjoitan, mitä haluan elämältäni lähiaikoina ja pidemmän päälle. Uskaltaisinko? Mitä jos ne eivät toteudukaan? Muutoksia ei voi tapahtua, jos ei tee asioita eri tavalla kuin ennen. Siitä kai pitää lähteä liikkeelle. Irrottaa tutusta ja turvallisesta ja antaa uusille asioille mahdollisuus tapahtua. Ei pidä unohtaa mielen voimaa: mitä uskomme voivamme tehdä, sen myös todennäköisesti teemme.

Minulle on tarjoutunut elämäni aikana yllättäen mahdollisuuksia lähteä mukaan erilaisiin juttuihin. Hurma ry:n puheenjohtajuus on yksi näistä. Miksi en luota siihen, että jatkossakin voin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onhan elämä osoittanut minulle yllättävän monta kertaa, että joskus asioita tapahtuu sattumalta. Miksi ei siis jatkossakin? En tarkoita, että jäisin vain odottelemaan hyvien asioiden kävelevän luokseni, sillä tietysti oma toiminta vaikuttaa aina jollain tavalla asioiden kulkuun. Mutta toivon ylläpitäminen on harvoin huono juttu.

Välillä, kuten tänään, tuntuu siltä, että pääni poksahtaa kaikista tunteista ja ajatuksista, jotka eivät asetu mihinkään järjestykseen. Voisin vain ruveta itkemään sen vuoksi, että olen kiitollinen ja samaan aikaan helvetin ahdistunut. Ensin valtaa kiitollisuus, sitten ahdistus. Mitä jos en enää saa kokea asioita, joista olen kiitollinen. Mitä jos. Tänään kaupassa latosin koriini samoja tuotteita kuin about neljä kertaa viikossa ja mietin, että miten ihmiset tulevat vastaan niin huolettomina. Pystyisinkö itsekin kävelemään hyllyjen välissä niin tyynesti, jos en olisi tehnyt sitä satoja kertoja aikaisemminkin?

Mietin tänään myös sitä, saapuuko flunssa luokseni, vaikka olen siltä pitkään välttynyt. Olen kulkenut kaksi päivää märissä kengissä, koska en ole vieläkään löytänyt tarpeeksi cooleja saappaita kaupunkiolosuhteisiin. Tai on minulla yhdet, viidellä eurolla Kirppis-Centeriltä ostetut. Niissä on kiilakorot. Niitä voin kuitenkin käyttää ainoastaan silloin, kun tiedän, ettei minun tarvitse riisua kenkiä päivän aikana, ainakaan julkisilla paikoilla. Niissä on niin pitkät varret ja voin sanoa, ettei niitä yhden naisen voimin saa pois jalasta. On siis helpompaa kulkea litisevissä kengissä. Tämä on logiikkaa a la Nora.

Toivon, että kevät vihdoin saapuisi, tai että tämä olisi viimeinen loskavalloitus, sillä minulla ei ole enempää kenkiä tuhottavaksi niiden aina kastuessa litimäriksi. Viime päivinä on kuulunut paljon lintujen laulua, mistä helähtää aina mieleeni jokin lapsuudenaikainen helpotus asioiden järjestymisestä. Niin ne asiat taitavat tälläkin kertaa tehdä, vaikka juuri nyt ei siltä tunnu ja silti kuitenkin tuntuu.

- Nora