Jonain päivänä sinäkin

Kuuntelin viime viikolla Tuija Pehkosen radio-ohjelmaa Yle Puheessa, jossa hän joka keskiviikko klo 13 juttelee jonkun julkisuuden henkilön kanssa tunnin ajan. Pehkonen haastattelee julkisuuden henkilöitä heidän elämästään ja monia mielenkiintoisia, yllättäviäkin juttuja hän on saanut irti vieraistaan. Yksi suurimpia yllättäjiä minulle oli Anssi Kela. Tunnen Kelan tuotantoa jonkun verran ja tiedän yhden asian, joka yhdistää meitä voimakkaasti: rakkaus mustiin vaatteisiin. Muistan, kuinka Vain elämää -ohjelmassa Kelalla oli mukanaan viidet täysin samanlaiset mustat farkut. En pukeudu mustiin angstiprotestina tai näyttääkseni laihemmalta (koska ei musta nyt niin paljon hoikenna, oikeesti), vaan musta on ihanan yksinkertainen väri, jonka kanssa voi vapaasti käyttää vaikka vastapainoksi päheempiä koruja, joihin minulle on syntynyt addiktio.

Minua ja Kelaa yhdistää kuitenkin toinenkin asia: suhtautuminen sosiaalisuuteen. Ainakin jossain määrin. Olen ollut äärettömän ujo ihminen, nykyisin en niinkään ujostele, mutta minulle ei ole luontaista olla huomion keskipisteenä tai "olla äänessä". Olen lupautunut toiseksi keskustelun moderoijaksi ainejärjestömme seminaarissa kirjamessuilla ja vaikka tiedän jo nyt, etten nuku sitä edeltävänä yönä, uskon kuitenkin selviytyväni. Siinä tilanteessa tiedän, mitä minulta odotetaan, enkä ole täysin yksin vastuussa kaikesta. Olemme valmistautuneet hyvin (vaikka vielä emme ole keskusteluosuutta suunnitelleet) ja tunnen kaksi kolmesta vieraastamme etukäteen. On eri asia olla esillä silloin kun se on suunniteltu tapahtuma, kuin esimerkiksi tilanteessa, jossa on isossa ryhmässä ja pitää sanoa jotakin ilman omaa vuoroa. Etenkin, jos ei tunne ryhmässä olevia ihmisiä.

Kela kertoi Pehkosen haastattelussa, että haastattelutilanteet ovat hänelle kaavan mukaan meneviä, häneltä kysytään ja hän vastaa. Ne menevät siis ilman suurempaa jännittämistä. Mutta arkielämässä vastaan tulevissa sosiaalisissa tilanteissa Kela kertoi olevansa kömpelö. Hän ei tunne oloaan niissä mukavaksi, ei osaa small talkia. Hänen nykyiset lavaesiintymisensä ovat täynnä energiaa ja rokin roihetta, mutta niin ei ole ollut aina. Hän oli aluksi lavallakin sisäänpäinkääntynyt, kunnes ymmärsi, että hänen on muututtuva rohkeammaksi pitääkseen ihmisten mielenkiinnon häntä kohtaan yllä. Ja rohkeamman lavaesiintymisen myötä hän on myös saanut huomata, kuinka paljon energiaa yleisöstä voi saada. Samoin se taitaa mennä muissakin kohtaamisissa: mitä enemmän antaa itsestään, sitä enemmän voi saada irti muista.

Hallitsen hyvin tilanteet, joissa olen jonkun kanssa kahden. Puheliaisuuteni aste vaihtelee keskustelukumppanini mukaan. Jos toinen on puhelias, kuuntelen usein enemmän ja päinvastoin. Toisinaan kuvittelen, että olen yksin vastuussa sosiaalisissa tilanteissa, mutta vuorovaikutukseen tarvitaan vähintään kaksi ihmistä. En enää ota stressiä keksiä puheenaiheita, koska faktahan on myös, että toisten kanssa juttua tulee enemmän kuin toisten. Ja hiljaisetkin hetket voivat tuntua luonnollisilta. Ja välillä on päiviä, kun ei jaksaisi jutella kenenkään kanssa ja vastapainoksi päiviä, jolloin voisi pitää suoraa lähetystä tekemisistään. On siis sallittava itselleen ja muille vapaus käyttäytyä voimavarojensa mukaan.

Kuunnellessani Kelan haastattelua, olin aluksi yllättynyt hänen sisäänpäinkääntyneisyydestään lavan ulkopuolella. Mutta sitten mietin esimerkiksi Sami Hedbergin, Arman Alizadin ja Aku Hirviniemen haastatteluja Pehkosen radio-ohjelmassa: he kaikki kertoivat olevansa tai olleensa ujoja. Hedberg ja Hirviniemi olivat lapsina ujoja ja käsittämättömän tv-uran tehnyt Alizad paljasti kärsivänsä järkyttävästä ramppikuumeesta toimiessaan juontajana. Toisinaan se, mikä välittyy ihmisistä ulos, ei ole se, mikä tunne heillä on sisällään. Tähän vielä esimerkkinä nuori, nouseva tähti Sara-Maria Forsberg, joka räiskyi julkisuuteen ulospäinsuuntautuneisuudellaan, mutta paljastikin olevansa introvertti. Joskus on myös toisinpäin, kuten itseni kohdalla koen: vaikutan ujolta, mutta nykyään hiljaisuuteni ei ole ihmispelkoa tai jännittämistä, vaan tapani olla tilanteissa, vaikka minulla olisikin rauhallinen ja rentoutunut olo.

Kela on löytänyt lavaesiintymisen myötä rohkeutta omaan olemiseensa. Vielä pari vuotta sitten ajattelin olevani ujouteni ja epävarmuuteni vanki, vaikka minulle on lapsuudesta asti monet ihmiset hokeneet, että ujous menee ohi ja itsevarmuus tulee tilalle. Viime syksyn kirjamessuilla kuuntelin Anja Snellmanin haastattelua, jossa hän istui rennosti mukavalla nojatuolilla ison yleisön edessä. Hän sanoi:"En olisi ikinä nuorempana voinut kuvitellakaan olevani tällaisessa tilanteessa ja jopa nauttivani siitä." Hän puhui rauhallisesti ja katsoi yleisöön, huokui lämpöä. Silloin viimeistään ymmärsin, että jonain päivänä voin ajatella ihan samoin.

Aina kun sanon, että iän mukana olen tullut itsevarmemmaksi tai ikä on rauhoittanut epävakaata mieltäni, koen vääräksi sanoa ikä. Eihän 22-vuotias ole kovin vanha, eikä paljon elämää nähnyt? Mutta empiirisen tutkimukseni mukaan jo yhdessä vuodessa ihminen voi muuttua yllättävän paljon. Puhun nyt ennen kaikkea hyvästä muutoksesta, kuten itsevarmuuden soluttautumisesta kaiken itsensä solvaamisen tilalle. Jo vuodessa voi tapahtua rakentavaa henkistä kasvua ja pikkuhiljaa huomaa, että ne ihmiset, jotka ovat suorastaan luvanneet ujoudesta kärsivälle lapsoselle, että vielä sinä uskot, että pärjäät elämässäsi kuten muutkin, ovat koko ajan olleet oikeassa. Ja on inspiroivaa kuulla esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat päässeet ujoutensa ja epävarmuuksiensa yläpuolelle tai vähintään tasoihin niiden kanssa. Toivon, että vuosien kertyessä mittariin, elämä rajoittaa entistäkin vähemmän.

kaikki oikein on nyt
olet selviytynyt
muistatko silloin
sua itketti illoin
tartutaan kii
painetaan sydämiin
tämä hetki
tämä onni

- Chisu: Onni

- Nora