Mietin tänään kirjoittamista ja sitä, mikä on siinä minulle olennaisinta. Tai oikeastaan, minkä ohjeen kuulin viime vuonna luovan kirjoittamisen aineopinnoissa tziljoona kertaa ja mitä pidän yhtenä parhaimmista neuvoista: näytä, älä kerro. Etenkin draamaa kirjoittaessa tämä on erityisen tärkeää, mutta myös proosaa ja lyriikkaa. Huomaan vähän väliä sortuvani liikaan selittelyyn ja se oikeastaan pilaa kaiken. Tekee tekstistä tylsän ja tökerön, lukijaa tyhmänä pitävän. Lukijana en pidä siitä, että asioita avataan liikaa. En halua kirjoittajana sortua samaan.
Pohdin myös näytä, älä kerro -säännön pätevyyttä muussakin kuin kirjoittamisessa, kuten elämässä. Liian helposti tulee sanottua kaikenlaista, mutta sitten käytös ei korreloikaan sanojen kanssa. Helposti lupaa liikaa tai esittää jotain. Sanat ovat esitys, jota teot eivät sitten vastaakaan. Voisiko tässä kohtaa käyttää termiä kaksinaamaisuus? Eräs ihminen sanoi minulle jokin aika sitten, ettei aio enää sokaistua muiden sanoista, sillä teot kertovat hänelle enemmän. On helppo sanoa kaikenlaista, mutta mitä todella tarkoittaa, teot osaltaan kertovat siitä.
On väliä sillä, mitä sanoo ja etenkin miten sanoo. En väitä, että sanat olisivat turhia. Puhuminen on tärkeää ja suotavaa. Mutta ne eivät saa viedä pohjaa teoilta, eivät korvata niitä. Mietin tilannetta, jossa parisuhteessa toinen on lähdössä vaikka töihin ja huikkaa ovelta "moikka, mä rakastan sua, nähdään illalla". Jos se menisikin näin: toinen on lähdössä duuniin ja tulee rakkaansa luokse, kietoo kätensä hänen ympärilleen, muiskauttaa suukon ja kuiskaa "nähdään illalla". Se miten käyttäytyy kertoo usein enemmän kuin se mitä sanoo.
Tärkeintä on ehkä siis se, ettei puhu ihan mitä sattuu, vaan osoittaa teoillaan, että mistä sinut on ihmisenä tehty. Jos kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, niin sama koskee myös tekoja. Uskon myös, että vaatii tietynlaista rohkeutta osoittaa muille käytöksellään esimerkiksi välittämistä. Ja kun lupaa vain sen, minkä pystyy pitämään, osoittaa arvostavansa muita. Se, että vain puhutaan eikä sitten todellisuudessa tehdäkään mitään, on hätäisyyttä, joka toisinaan vallitsee yhteiskuntamme suorituskeskeisyydessä. Ja muistetaan, etteivät teot joita ihmissuhteissa on hyvä viljellä, ole usein kovin suuria: ne ovat hymyjä, toisten silmiin katsomista ja käden laskemista heidän polvelleen. Ne ovat merkkejä inhimillisyydestä ja läheisyydestä, joita jokainen kaipaamme ilman, että läheisyys merkitsee aina fyysistä koskettamista. Teot kertovat kohdatuksi tulemisesta.
Lämpöisiä syyspäiviä!
- Nora
Hieno teksti! Olen samaa mieltä!
VastaaPoista