Kaukaisuus, kaipuu, harvinainen ikävä, jonka tunteminen ei ole poissa edes aurinkoista mukulakivikatua kulkiessaan.
Syksy, miten sen pitäisi tuoda uutta ja se tuo, ja samalla tulee vieneeksi paljon mukanaan.
Aika, tikitys, ja samalla on hiljaa, paikoillaan.
Väsymys, johon ei kuitenkaan nukahda.
Lohtu, käsi olkapäällä, hymy vastaantulleen kasvoilla, epävarma "moi" ja silti, vain sinä ja elämä.
Kirjasto, ne kaikki kirjat, tieto, mutta silti tyhmyys.
Nälkä, katoaa liikaan ruokaan, tyhjä, täysi, tyhjä, täysi, leikki, jossain kohtaa sekin loppuu.
Viha, jonka äkkinäinen onnentunne pyyhkäisee pois.
Hengitys, johon sekoittuu kauan polttaneen keuhkojen rohina. En polta, on vain yskä.
Syksyisin luonto tekee kuolemaa? Ei, se uudistaa itseään.
Unelmat, epäusko, arki, jota on vältellyt.
Richard Dyer, moneen kertaan kuultu nimi, liittyy katsomiseen.
Vartalo, minä, ja alan olla muutakin.
Itkeminen, ikävä (taas).
Tulevaisuus, taivas, jonka näkee selkeämmin, kun pilvet eivät peitä sitä. Aurinko häikäisee, samoin väsymys. Jonkin hienon näkemiseen liittyy aina kipua, ennen tai jälkeen tai aina.
Kysymykset, huolettomuus asettaa paineita, aikoja, jolloin ei pysty.
Nousu, tuhon vastakohta, pakko tapahtua koko ajan uudestaan.
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti