Mietin eilen illalla asioita, jotka ovat viime aikoina myllertäneet mielessäni paljon. "Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii", laulaa Ellinoora ja olen ihan myyty ja inspiroitunut. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään päiväkirjaani, vaikka olisi pitänyt, koska niin paljon on tapahtunut. On tapahtunut ihan hirveästi pääni sisällä. Eilen myöhään olin tarttumassa päiväkirjaani, mutta minut valtasi tunne, etten jaksa raapustaa siihen kaikkea sitä, mitä siellä ei vielä lue. Niinpä kirjoitin vain lapulle ylös ajatuksen, joka näkyy yllä olevassa kuvassa. Halusin antaa itselleni neuvon, jota aion noudattaa. Ihan niin kuin tähänkin asti.
Toisinaan tulee tunne, ettei ole lupa olla oma itsensä tai tehdä asioita taiteellisesti, koska sitä ei aina ymmärretä. Kuka helvetti se on?, ne ajattelee. Kuka helvetti se luulee olevansa?, ne kysyy. Miksi epävarman ja varovaisen tytön sisältä löytyy rohkeutta? Miten ihmeessä se on mahdollista?
Se on mahdollista, kun itse tietää, että se on ok. Voin kirjoittaa runoja kuolemasta ilman, että se tarkoittaa, että olen masentunut. Voin julkaista itsestäni sellaisia kuvia, jollaisia haluan, koska olen ihminen muiden joukossa. Ennen kaikkea, olen ihminen, niin kuin Sinäkin. Ja ihailen kaikkia, jotka uskaltavat toteuttaa itseään ja myös niitä, jotka arvostavat muiden rohkeutta ja kannustavat siinä. En ymmärrä sitä ylenpalttista negatiivisuutta toisten onnistumisia kohtaan. Niin helposti tuomitsemme toisiamme ja ensisijaisesti haukumme. Jos emme ääneen, niin mielissämme. Mitä helvettiä, ihmiset?
Kuitenkin, paljon on myös hyvää. On upeaa saada kannustusta ja inspiraatiota toisten tekemisistä. Ja on ihanaa saada palautetta siitä, kuinka on saanut jotain hyvää aikaan. Sellaista pitäisi olla enemmän. Olisiko se niin kamalan vaikeaa?
Olen reilun viikon ajan tuntenut pahaa oloa asiasta, josta en nyt avaudu sen enempää, mutta se liittyy ihmissuhteisiin. Aina kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, etenkin kun kyse on toisten ihmisten toiminnasta. Olen alkanut tottua siitä aiheutuvaan kipuun ja ehkä jossain vaiheessa ymmärrän tottumisen olevan hyvä juttu. Vahvistun. Siedän enemmän ja menen eteenpäin. "En oo osannut lohduttaa, mutta vielä se helpottaa", laulaa Ellinoora ja ymmärrän, että aina jossain vaiheessa rupeaa tuntumaan siltä, että "oon ok", vaikka sen ei juuri sillä hetkellä voi uskoa olevan totta. Haluaisin toivon olevan riittävä syy katsoa tulevaisuuteen.
Tärkeintä on aina uskoa itseensä no matter what, vaikka kaikki eivät omaa juttuas koskaan tajuais. Aina on niitä. Jotkut eivät halua, toiset eivät osaa. Mutta aina voit olla se, joka siitä ei välitä. Tiedät itse kuka olet ja mitä haluat. Sitten vain menoksi.
Inspiroitunutta tulevaa viikkoa!
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti