Alipainoinen sanoihinsa nähden?

Usein kohdatessaan uuden ihmisen, hetkeen latautuu paljon - ensivaikutelmaahan on vaikeaa muuttaa myöhemmin. Samalla kun kiinnittää ehkä tavallista enemmän huomiota omaan käytökseen, tarkkailee toista osapuolta aktiivisesti. Pienetkin eleet tai niiden puuttumiset merkitsevät paljon, ainakin minulle. On kuitenkin hämäävää, että ensivaikutelma olisi lopullinen vaikutelma. Ihmisissähän on valtavasti kerroksia, jotka voivat olla toistensa kanssa ristiriidassakin.

Omassa elämässäni on esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat paljastuneet aika erilaisiksi, kun olen tutustunut heihin paremmin. Tai ehkä sanoisin, että heistä on paljastunut yllättäviä piirteitä, joita en olisi aluksi ajatellut heissä olevan. Niin hyviä kuin huonoja, kuten meissä jokaisessa. Olen jakanut henkilökohtaisia asioitani ihmiselle, jolle en olisi kuvitellut aluksi sanovani kuin korkeintaan "hei", olen nauranut maailman tyhmimmille jutuille ihmisen kanssa, jonka en aluksi tiennyt omaavan niin mustaa huumoria, olen kuullut erään ihmisen menneisyydestä niin kipeitä juttuja, etten olisi koskaan uskonut, mitä hänen hymyilevien kasvojen takana voi piillä ja olen kohdannut ihmisen, jolle olinkin vain itsetunnon kohottaja.

Koko ajan vähemmän ja vähemmän annan ensivaikutelman määrittää tapaamiani ihmisiä. Olen avoin, mutta varovainen. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen on kokenut, minkälaista elämää elänyt ja sillä hetkellä elää, ennen kuin on tutustunut paremmin. Ja yksi juttu minua hämmästyttää ja samalla herättää kunnioitusta: oletteko kuulleet sanottavan, että hiljaisimmat ihmiset huutavat suuttuessaan koviten, kilteimmät sortuvat pahimpiin tekoihin ja hymyilevimpien ihmisten kasvoilla on valunut eniten kyyneleitä? Toisinaan ne piirteet, jotka näkyvät meissä vahvimpina, saavat parikseen juuri päinvastaisen ominaisuuden.

Mielestäni pahimpia ovat ihmiset, joiden sanat eivät kohtaa heidän tekojaan. Jos lässytetään sitä ja tätä ja sitten kun pitäisi oikeasti osoittaa välittäminen, muututaankin välinpitämättömiksi. Joillakin ihmisillä on tapana olla läsnä vain silloin, kun sinulla menee hyvin ja joillakin silloin, kun olet ihan paskana. Molemmissa on ongelmansa. Eniten arvostan ihmisiä, jotka jaksavat olla vierellä, kun kahlaat suossa, mutta myös iloitsevat onnistumisistasi ja toivovat sinulle hyvää elämää. 

On ihan ok, että olemme kerrostuneita - se tuo vivahteikkuutta. Välillä vain tuntuu, ettei ihmisten käyttäytymisessä ole johdonmukaisuutta, mikä on toisinaan hämmentävää. Tunnustan itsekin olevani ristiriitainen. Yritän kuitenkin tässä jatkuvasti aikuistuessa (?) luoda itsestäni tasapainoisempaa, jotta voin kohdata muut rauhallisemmin ja olla vähemmän muiden mielialojen armoilla. Välillä on vaikeaa saada selkoa edes omiin ajatuksiin, saati sitten muiden aivoituksiin. Kun se käy liian raskaaksi, kannattaa hankkiutua koiran seuraan. Ja aina voi pitää huolen omalla kohdallaan siitä, että painaa sanojensa verran.

- Nora