Nyt tiedän, miksi olen koko kesän, ja vähän vieläkin, käynyt ylikierroksilla: luin yhden artikkelin, jossa mainittiin, että unettomuus aiheuttaa maniaa. Allekirjoitan tämän täysin. Olen vetänyt jo muutaman kuukauden viiden tunnin yöunilla ja toisinaan on ollut öitä, jolloin en oikeasti ole nukkunut silmänräpäystäkään. Kun tietää, että aamusta alkaen on juostava paikasta toiseen, ei malttaisi nukahtaa, koska herranjumala, eihän siihen ole aikaa!! Maata nyt paikoillaan ja kulkeutua hetkeksi toiseen todellisuuteen, kun viiskyt hommaa odottaa tekijäänsä.
En pysty nukkumaan päivisin, koska herättyäni voin huonosti. En halua kokea sitä olotilaa, joten vältän päivällä nukkumista viimeiseen asti. Jossain vaiheessa väsymys kuitenkin aiheuttaa valveilla ollessaan suoranaista pahoinvointia ja silloin tiedän, että olen päästänyt tilanteen liian pitkälle. Silloin ymmärrän jarruttaa kuitenkin tiedostaen, että jarrua olisi pitänyt painaa jo muutama päivä aiemmin. Mutta, parempi myöhemmin kuin ei silloinkaan.
Pidän kuitenkin siitä olotilasta, kun jaksan, pystyn, ehdin ja tahdon saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Olen liikkeessä ja lennän. Olen vauhdissa, pysäyttämätön. Kaikki onnistuu ja vaikka ei onnistuisi, uusi plääni vaan kehiin. Yleensä tälläisessa olotilassa koen vahvoja flow-hetkiä lyriikan kirjoittamisessa, mutta toisinaan ajatukseni ovat niin vuolaita, etten pysty tarttumaan syntyneisiin ideoihin. Otan niitä vain vastaan ja kun oloni on rauhallisempi, kirjaan kaiken minkä muistan ylös ja työstän niistä runoja tai muita tekstejä. Olen jo alkanut hahmottaa luovuuteni kiertoa (kuin ovulaatiota seuraisi), enkä enää hermostu eläessäni niitä päiviä tai viikkoja, jolloin hukun ajatuksiini. Tulva tyrehtyy. Kaikki muuttuu seesteisemmäksi. Kuvailisin tätä tilanteena, jossa on keskellä aavaa merta ja yhtäkkiä nousee myrsky, joka riepottelee ja lopulta makaa puisen laudan päällä kelluen ja tuijottaa sinistä taivasta.
Kun lapsena aloitin kirjoittelemaan tarinoita, isäpuoleni sanoi joskus minun (ja siskonikin) teksteistä, että mitähän niiden mielessä oikein liikkuu, koska tekstimme huokuivat dramatiikkaa ja sisälsivät paljon surua ja kuolemaa, vaikka olimme vasta lapsia. Olen aina ollut dramaattinen ihminen ja helposti saanut kärpäsen näyttämään härältä. Se piirre on kirjoittaessa hyvä, mutta tosielämässä ei aina. Sen kanssa kuitenkin oppii elämään ja jotkut oppivat sitä ymmärtämään. Yritän kuitenkin rajoittaa dramaattisuuteni vain taiteeseen yhä enenevissä määrin. Yksi mikä edesauttaa tätä pyrkimystä on, että nukun enemmän kuin viisi tuntia yössä. Jos olinkin lapsena päästäni sekaisin, nyt olen kauttaaltani. Uskon kuitenkin, että kyky tuottaa tunteita herättävää taidetta vaatii kykyä elää vahvasti tuntien. Toki ymmärrän, että paljon tunteita voi pitää vain oman päänsä sisällä ja asioita voi analysoida itsekseenkin. Ja niin on toisinaan tehtäväkin, oikeastaan useimmiten.
Tyttö näki sillalta kuinka mustaa
vesi oli alhaalla jossakin
Äiti kysyi:" Miksi tuo runoja rustaa?
Lapsi on kai päästänsä sekaisin"
- Hector: Lumi teki enkelin eteiseen
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti