Kun m i k ä ä n ei riitä

Top of the Naantali, sieltä on ylläoleva kuva otettu. Kuparivuorelta. Siellä sielu lepää. Siellä on aikaa istuskella ja miettiä asioita. Tuuli humisee ja joitakin ihmisiä saattaa kuljeskella lähistöllä, käärmeitäkin, mutta näkymät ovat huimaavan kauniit ja seesteiset. Kävimme siellä eilen siskoni Suvin kanssa.

Ihmisillä on halu ja tarve nähdä itsensä hyvinä, jopa ihanteellisina. Kohtaamme toisinaan epäreilua käytöstä ja vauhkoonnumme siitä, mutta hyväksymme hiljaisesti oman väheksyvän käytöksemme muita kohtaan. Olen ollut koulukiusattu yläasteella ja tuntenut nahoissani vääryyden, mutta olen myös itse kohdellut joitakin ihmisiä huonosti, välinpitämättömästi. Välillä tarkoituksella, välillä tarkoittamatta. En ole niin täydellinen kuin haluaisin. Jos minua pyydetään kuvailemaan itseäni jollekin, joka minua ei tunne, tuskin sanoisin, että suuttuessani voin sanoa todella pahasti tai että toisinaan kiroilen enemmän kuin merimies. Ei mielestäni tarvitsekaan, mutta on hyvä nähdä itse, miten toisinaan käyttäytyy tavoilla, joilla ei muiden haluaisi käyttäytyvän.

Minulle henkilökohtaisesti suurin ongelma on se, että välillä tuntuu, ettei mikään riitä. Olen aina unelmoinut paljon, mikä on omalla tavallaan hieno juttu, mutta toisinaan se aiheuttaa sen, etten jaksa elää ihan perusarkea - koko ajan pitäisi tapahtua jotain megamageeta! Odotukseni elämää kohtaan ovat yksinkertaisesti liian suuret. Mutta kun tiedostan tämän, voin yrittää kehittyä löytämään aitoa sisäistä onnea pienistä asioista. Uskon, että "mikään ei riitä" -piirteeni välittyy läheisilleni negatiivisena suhtautumisena elämään, mikä on tietenkin turhauttavaa - minullahan on kaikki peruspalikat elämässä hyvin. On opiskelupaikka, työpaikka, koti, perhe, ystäviä ja mahdollisuus toteuttaa luovuuttani kirjoittamalla.

Olen joskus ihan tosissani pelännyt, että mitä jos en opi elämään tarpeeksi nöyrästi. Siten, että todella näen, kuinka hyvin asiani enimmäkseen ovat ja kuinka paljon saan tehdä asioita, joista nautin. Välillä pelkään sitä edelleen, mutta se on laantunut. Ehkä iän tuoma ymmärrys siitä, miten elämä voi muuttua hetkessä, on vaikuttanut asiaan. Olen nähnyt, kuullut ja seurannut läheltä, kuinka ihmiset putoavat pohjalle ja nousevat hitaasti, mutta suhteellisen varmasti, ylös. Pitää osata olla kiitollinen siitä mitä on, eikä koko ajan vain haluta lisää.

Jos kohtaan ihmisen, jolla on sama "ongelma" kuin minulla, pidän häntä usein inspiroivana ja innostavana - hänkin haaveilee isosti. Mutta saatan samalla ärsyyntyä levottomuuteen, joka sellaisesta ihmisestä huokuu. Että "etkö nyt voisi rauhoittua ja keskittyä yhteen juttuun kerrallaan ja olla tasaisen positiivinen". Tähän "ongelmaan" nimittäin liittyy, että välillä kaikki on helvetin hyvin ja elämä on ihan parasta ja sitten kun tulee se arki, jossa ei tapahdu ihmeitä, on kuin pitäisi aurinkolaseja varjoisalla säällä.

Olen toiminut tänä kesänä henkilökohtaisena avustajana ihmiselle, jolle toisinaan joudun hokemaan, että ei osteta enempää sitä tai tätä, sulla on jo tarpeeksi sitä ja tätä, nyt vain ollaan ja nautitaan vaikka auringosta jokirannassa. Olen miettinyt, kuinka voin sanoa hänelle niin, jos itsekin haluan aina jotakin ja elän mielihalujeni mukaan. On kuitenkin ollut hyvä viettää aikaa hänen kanssaan, sillä samalla kun olen toistanut asioita hänelle, olen alkanut sisäistää niitä itsekin. Toisinaan vain se, että on, on tarpeeksi. Itse asiassa yllättävän usein.

- Nora