Tällä viikolla siskoni Suvi on käymässä luonani, joten olen siksi miettinyt ihmissuhteita enemmän. Olemme Suvin kanssa tunteneet toisemme ihan kirjaimellisesti kohdusta asti ja luulenpa, että tiedämme toisistamme lähes kaiken. Lukion toiseen vuoteen asti elimme aika samankaltaista elämää sillä erolla, että kun Suvi aloitti tanssimisen 18-vuotiaana, minä en. Siihen asti olimme aina harrastaneet samoja juttuja ja koulupäivätkin menivät pitkälti samoilla tunneilla ja kursseilla. Lukion kolmas vuosi alkoi jo erottaa meitä, koska olimme välillä eri ryhmissä eri kursseilla. Aluksi se tuntui haikealta, kun vaikka lähti kotiin ja Suvi jäi vielä lukioon tai toisinpäin. Mutta pikkuhiljaa siitä alkoi nauttia. Sai enemmän vapautta, vaikka vapaaehtoisesti aina odotimmekin toisiamme aamuisin lähteäksemme yhdessä bussipysäkille jne.
Olen aina ollut suhteellisen ujo, joten muistan miettineeni, kuinka pärjään, kun Suvi ei olekaan aina kanssani. Olin tottunut siihen, että menimme uusiin paikkoihin yhdessä ja aina oli toinen turvana. Mietin, riitänkö ihmisille kun olen vain minä?
Nykyään tuntuu hullulta edes ajatella tuollaista. Lukion jälkeen muutin Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse, Suvi jäi vielä Vaasaan. Kävin Vaasassa joka kuukausi, mutta vuoden jälkeen muutin Naantalissa omaan kämppään ja vuoden 2014 syksyllä aloitin opintoni Turun yliopistossa. Tiesin, että Varsinais-Suomi, syntymäpäikkani, on kotini. On täällä Suvi tai ei, minä olen. Niinä aikoina tuntui, että suhteeni Suviin oli muuttumassa kaukaisemmaksi, sillä hän keskittyi tanssiin, minä kirjallisuuteen. Vasta viime aikoina olen tuntenut, että suhteemme on palannut läheisemmäksi, mutta eri tavalla kuin ennen - molemmilla on oma elämä ja elämäntapa, jotka eroavat paljon toisistaan. Olemme molemmat luovia ja taiteellisia, Suvi tanssii, minä kirjoitan (näin karkeasti jaoteltuna), mutta elinympäristömme ovat hyvin erilaiset. Suvi asuu Outokummussa, minä Turussa. Meillä on eri ystäviä ja päivämme täyttyvät erilaisista asioista.
Jaamme paljon asioita toisillemme ja olemme lähes päivittäin yhteydessä. Nykyisin kun molemmat ovat löytäneet omaa juttuaan, voimme helpommin tukea ja kannustaa toisiamme. Ennen välillämme oli enemmän kilpailua. Koen myös, että yläasteen jälkeen molemmat kamppailivat henkisen kasvunsa kanssa ja olivat eksyksissä, joten oli vaikeampaa olla läheinen toiselle, kun itsellä oli välillä todella paha olla. Oli haastavaa kasvaa aikuiseksi, naiseksi ja yrittää löytää elämälleen oikeaa suuntaa. Sanoisin nyt, että suunnan etsiminen on jatkuvaa, ehkä koko elämän kestävää. Toisin kuin muutama vuosi sitten, enää minun ei ole välttämätöntä tietää, mitä teen vuoden kuluttua tai missä olen, sillä luotan siihen, että elämä kuljettaa oikeaan suuntaan ja on vain keskityttävä siihen, että sillä hetkellä on tyytyväinen.
Harvojen ihmisten kanssa minulla on yhtä rento olo kuin Suvin kanssa. Harvojen kanssa voin olla suodattamatta itseäni ja olemasta liian itsetietoinen. Se vaatii luottamusta ja uskallusta ajatella, että toinen ihminen hyväksyy minut täysin. Kaikki hyvät ja huonot puoleni. Tiedän, että minä ja Suvi tulemme aina kuulumaan toistemme elämiin, pitäisi tapahtua jotain ihan helvetin traagista, että asia muuttuisi. Toisinaan ihmissuhteissa pelkään menettäväni toisen, mikä aina varjostaa mieltäni ja ohjaa käyttäytymistäni. Kun uskallan luottaa siihen, ettei ihmissuhde noin vain lopu, rentoudun ja olen enemmän oma itseni.
Vastavuoroisuus on yksi suurimpia juttuja ihmissuhteissa. Se, että todella ollaan kiinnostuneita toisenkin asioista ja annetaan takaisin välittämistä ja huomiota, on elintärkeää, sillä minulle se osoittaa samalla arvostusta ja luottamusta. Se, että ignooraa toisen tai muulla tavoin kohtelee toista epäreilusti, on toimimattoman ihmissuhteen merkki. Pidän myös tärkeänä, että ollaan toisen tukena vaikeina aikoina, mutta myös niinä hyvinä aikoina seistään toisen rinnalla - kannustetaan niin maan perkeleesti.
Meillä alkaa nyt Suvin kanssa päivä 3/6 ja sen vietämme enimmäkseen Naantalissa. Olen iloinen siitä, että hän on luonani ja saamme viettää yhdessä aikaa, sillä nykyään näemme harvoin. Tällä reissulla ollaan tapeltukin vasta kaksi kertaa, joten ihan hyvin on mennyt :D On minulla upea sisko, oikeasti <3 Ja muutkin sisarukseni ovat rakkaita <3
- Nora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti