Kuulostaa vaan haasteelta

Ensi vuosi tulee olemaan melkoinen. Toivottavasti hyvässä mielessä. Tulen haastamaan itseäni enemmän kuin never before ja se jännittää, kutkuttaa ja sytyttää inspiroitumisen liekit roihuamaan. Haluan ensi vuoden jälkeen olla taas rohkeampi ja muistaa koko ajan kulkea omaa tietäni. Niin mielestäni jokaisen tulee tehdä ja jokaisella on siihen oikeus. Vain me itse tiedämme, mitä haluamme.

Ensi vuonna jatkan tietysti opintojani, mutta sen lisäksi olen sitoutunut muutamaan aika isoon juttuun. Toimin mediatutkimuksen ainejärjestön Hurma ry:n puheenjohtajana, mikä on aika absurdia, koska en ole aiemmin osallistunut Hurman toimintaan. Vaihdettuani pääaineeni viime keväänä kotimaisesta kirjallisuudesta mediatutkimukseen, päätin, että haluan tutustua mediatutkimuksen opiskelijoihin. En ihan ajatellut, että minusta tulisi Hurman pj, mutta elämä on usein taruakin ihmeellisempää. Olen innoissani tästä ja meillä on upea hallitus kasassa, joten eiköhän kaikki tule menemään loistavasti!

Jatkan kotimaisen kirjallisuuden Muusa ry:n hallituksessa. Ensi vuonna olen varapuheenjohtaja. Toimin myös hallituksen ulkopuolisessa virassa kirjamessuvastaavana, eli järjestän yhdessä työryhmän kanssa ensi syksyn Turun kirjamessuille Muusa-ohjelmaa. Sitä odotan t o d e l l a innolla, koska siihen pestiin halusin kovasti ja olen kiitollinen, että minut siihen valittiin. Siitä tulee huikeaa! Kirjamessut merkitsevät minulle vähän sitä kuin joulu tulisi syksyllä. Siellä on erikoislaatuinen tunnelma, lämmin ja avoin. Sillä tapahtumalla todella on sydän <3

Ensi vuoden alussa aion myös suorittaa ajokortin. Siitä olen vähän peloissani, mutta tunnen, että nyt aika on oikea. Odotan mielenkiinnolla, kuinka selviän ajotunneista ja miltä ajaminen minusta tuntuu. Onko se stressaavaa, pelosta kangistavaa vai kivaa? Vai kaikkia näitä? Siihen saan selvyyden ensi vuoden puolella. Tosin ensikosketuksen ajamiseen olen saanut jo lapsena, kun maaseudulla elellessämme sain välillä ajaa traktoria. Ei siitä ainakaan mitään traumoja jäänyt, ei minulle eikä muille, joten ehkä ajokoulukin sujuu vähemmällä stressillä kuin mihin olen varautunut. Haaste otettu vastaan!

Olen myös päättänyt ensi vuoden alkupuolella, ennen kesää, lähettää runoteokseni käsikirjoituksen kustantamoihin. Olen työstänyt teostani kaksi vuotta. Väliin on tosin mahtunut aikoja, jolloin en sitä niin aktiivisesti ole tehnyt, mutta koko ajan se on vähintään kytenyt takaraivossa. Ensi vuonna pärähtää! Jännittävää, mutta olen innoissani ja täynnä toivoa.

Aion elää omannäköistä elämääni ja pitää huolen siitä, että jokainen päivä olisi mahdollisimman elämisen arvoinen. Aion antaa aikaani ihmisille, jotka sitä arvostavat ja joiden seurasta nautin. Uskon ensi vuonna löytäväni itseni monista haastavista tilanteista, sillä esimerkiksi Hurman pj:nä joudun varmasti tilanteisiin, joissa en ole aikaisemmin ollut. Mutta uskon siitäkin tulevan ennen kaikkea hauskaa! Nyt toivon, että loppuvuosi menee hyvin. Outoa ajatella, että viikon päästä vietetään joulupäivää ja jouluaattokin on sitten jo lämmin muisto. Aika menee niin älyttömän nopeasti, ettei sitä edes ymmärrä.

Rauhallista joulunaikaa kaikille!

- Nora

"Hauras ihminen valoon puetaan"

Kohta on joulukuun ensimmäinen viikko ohi ja nopeasti joulukuu taas tulikin. Odotan jo kovasti jouluaattoa ja että pääsen edes jokuseksi päiväksi kotikotiin. Ensi viikolla kaikki syyslukukauden luennot yliopistolla ovat kohdallani ohitse, mutta sitten pitää vielä kirjoitella loppuesseitä ja kandia. Eilen kuitenkin aloin viritellä itseäni joulun tunnelmaan. Kuuntelin Jipun joululauluja, joista yhdestä on tämän postauksen otsikkokin napattu. Siivosin asuntoni putipuhtaaksi, laitoin jouluvalot palamaan, sytytin kynttilöitä ja rentouduin. Kotiini tuli rauhaisa tunnelma <3

Olen pohtinut, jos ryhtyisin tutustumaan meditoimisen saloihin. Viime viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä, koska tekemistä on ollut valtavasti. Olen oppinut aikatauluttamaan tekemisiäni paremmin, mikä vähentää stressiä. Mutta tulevaisuuttakin ajatellen olisi hyvä löytää toimivia keinoja kuunnella itseään paremmin ja oppia hiljentymään itsensä äärelle. En ole koskaan ajatellut meditointia vakavissani, koska se on tuntunut huuhaalta, mutta nyt olen lukenut siitä enemmän ja tullut siihen tulokseen, että miksi en kokeilisi. Olen niin tekemisen ihminen, että olen ajatellut, pystyisinkö istumaan aloillani ja yrittämään työstää mieltäni. Mutta luulenpa, että se on juuri sitä, mitä nyt tarvitsen elämääni.

Koen myös, että se voisi auttaa vahvistamaan mieltäni. Koko ajan paremmin ymmärrän, kuinka vahvuus tulee sisältä. Mitä tyynempi on mieli, sitä vähemmän elämä keinuttaa hukuttavasti. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu, että asiat heittelehtivät kuin pahakin maanjäristys olisi rantautunut pään sisään. Haluan oppia paremmin hallitsemaan mieltäni, jotta pystyn myös torjumaan enemmän negatiivisuutta elämästäni. On ihan turhaa tuhlata päiviään murehtimiseen ja mielialan tulehduttamiseen. Täällä on niin paljon hyvääkin!

Olen myös löytänyt taas liikunnan ilon, joka hetkeksi jäi kiireen jalkoihin. Päivät olivat yhtä juoksemista, enkä juuri jaksanut jättää tilaa treeneille, koska kalenteri oli muutenkin piukassa, Vähitellen kuitenkin huomasin, kuinka se alkoi kiristää mieltäni, koska olen aina harrastanut liikuntaa säännöllisesti. Päätin, että on aika satsata hyvinvointiini kunnolla, koska muuten muutkin asiat alkavat kärsiä. Olen käynyt Campussportin tunneilla, lähinnä spinningeissä ja HIITeissä ja ostin salikortin samalle salille, jolla kävin kesälläkin. On ollut paljon parempi fiilis tehdä muitakin asioita, kun olen raivannut aikaa myös treenaamiselle. Siitä saa hyvää energiaa!

Eilen koin vahvaa kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä hyvää elämässäni on tapahtunut. Välillä ihan havahtuu huomaamaan, kuinka hyvin monet asiat ovat. Ja eilinen kiitollisuuden tunteeni johtui erityisesti yhdestä seikasta: vaikka jotkut asiat voisivat olla paremmin, tunsin silti tyytyväisyyttä elämääni kohtaan. On ehkä yleistä nykyajan kaikki-mulle-heti-jumalauta-maailmassa, ettei osata tyytyä mihinkään, eikä nähdä tarpeeksi arvokkaina jo niitä asioita, joita elämässään on. Olen itsekin levoton sielu ja aina suunnittelen, mitä seuraavaksi voi tapahtua (niin hyvässä kuin pahassa), mutta haluan myös siinä kehittää itseäni, että osaan olla onnellinen juuri tässä hetkessä. Se on niin pirun paljon helpommin sanottu kuin tehty, mutta se mikä on vaikeaa, ei silti useinkaan ole mahdotonta. Uskon, että meditointi ja sen kaltaiset harjoitukset tulevat auttamaan tässäkin asiassa.

Loppuun haluan jakaa vielä yhden ajatuksen, joka on myllertänyt päässäni viime aikoina: vaikka välillä tuntuu, että on joutunut kohtaamaan elämässään vähän liikaa kaikennäköistä paskaa, niin ehkä sillä kaikella on tarkoituksensa. Niinä hetkinä, kun koen tyytyväisyyttä siitä, millaiseksi ihmiseksi olen matkan varrella tullut ja mitä tähän asti saanut tehdä, olen kiitollinen siitä, että matkani on ollut juuri tällainen. Mietin tällaisia asioita, kuin ujous, syvä epävarmuus itsestään ja epäluottamus ihmisiä kohtaan. Olen ihan satavarma ja äärimmäisen vakuuttunut siitä, että jonain päivänä nuo ovat kohdallani historiaa. Eivät ehkä täysin, mutta olen oppinut paljon ja uskon esimerkiksi ujouden antaneen minulle paljon ymmärrystä erilaisia ihmisiä kohtaan. Ja ennen kaikkea odotan, kuinka paljon ihmisenä saan vielä kehittyä ja kuinka unelmat taipuvat todellisuudeksi.

Rauhaisaa joulun lähestymistä kaikille!

- Nora

"Voit uskoa itseesi ja olla silti aivan paska"

Usein sanotaan, suorastaan toitotetaan, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan uskoo itseensä ja tekee kovasti töitä. Niin olen minäkin sanonut. Ja niin ajattelen. Tänään kuitenkin sen sijaan, että olisin ahkerasti puurtanut kandini parissa tai skriivaillut esseitä, olen katsonut Arman Live -ohjelmaa. Yhdessä jaksossa mainittiin Paperi T:n joskus sanoneen, että "voit uskoa itseesi, mutta olla silti aivan paska". Ihanasti sanottu! Kannustavasti!

Olen oikeasti sitä mieltä, että se on hyvin sanottu. Se antaa vapauden yrittää, uskalluksen yrittää. Jos asettaa itselleen liikaa paineita, voi jo se johtaa epäonnistumiseen. Huomaan aina välillä, että esimerkiksi silloin, kun minulle kasaantuu monia tärkeitä asioita lyhyellä aikavälillä tehtäväksi (kuten opiskelujuttuja, toimittaja-juttuja, treenisuunnitelmia) lamaannun, enkä osaa tehdä oikein mitään. Muuta kuin katsoa neljä Arman Live -jaksoa putkeen. Tulee sellainen olo, että ei se aika kuitenkaan riitä, ainakaan niin, että asiat saisi perfektionistisesti hoidettua, niin turha kai aloittaakaan. WRONG!

Kun päättää uskaltaa ja uskoa, on sallittua olla vaikka sitten aivan paska, kunhan nimenomaan on antanut kaikkensa. Epäonnistuminen harmittaa aina, mutta eniten silloin, kun se johtuu siitä, ettei edes yrittänyt. Ihailen heitä, jotka suurella itseluottamuksella varustettuina singahtavat päin päämääriään ja vaikka tömähtäisivät pläsilleen, jatkavat silti. Silloin pysyy koko ajan vauhdissa, jossa lamaannus ei todellakaan pysy mukana!

En vielä tänä aamuna tiennyt, kuinka paskuudella voi olla myös positiivinen pohjavire. Onneksi elämä opettaa. Paperi T opettaa, ja Arman Live opettaa. Paskuuden teema alkoi elämässäni eilen, kun ajauduin totaaliseen ahdinkoon kandini kanssa. Minun pitäisi nyt kahdessa viikossa saada kandini raakaversio valmiiksi. Okei, viikkoja oli kolme, mutta yhden käytin katsomalla Ensitreffit alttarilla -jaksoja. Eilen valitin/myönsin/tuskastelin saamattomuuttani ystävälleni, joka vastasi näin:"Aloita siitä, mikä tuntuu parhaalta ja kiinnostavimmalta ja siirry paskuuteen." Ehdotusta noudatettu, vaikka yön pimeinä tunteina synkistelin sitä, että miten voin siirtyä paskuuteen, kun olen jo siellä. Jotenkin minulla on kuitenkin tunne, että vaikka tästä voidaan mennä korkeammalle ylös, niin myös alhaalla on vielä tilaa. 

Toisinaan elämä on ristiriitaa sen välillä, että onnistuuko vaiko ei. Ollako hiton hyvä vai äärettömän surkea. Niiden välillähän ei ole mitään! Kaikki luottamus, usko ja voima on aina kaivettava jostain oman mielen syövereistä, mutta on ihanaa, jos saa tukea ulkopuolelta. Toisten kannustaminen on elämän suola ja sokeri, koska yhdessä on kiva onnistua tai olla aivan paskoja. Pyhitän tämän viikon siihen, että yritän kaikkeni onnistuakseni niissä, missä minulla ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa. Tsemppiä kaikille, jotka painiskelevat paineiden alaisina! You can do it! Minua jotenkin lohduttaa se, että vaikka olisikin aivan paska, mutta silti uskoo itseensä, on oikeasti äärettömän onnellinen, ehkä jopa huoleton.

- Nora

Tulevaisuus, johon menneisyys yrittää tehdä tilaa

Olen onnellinen, vaikka itken. Kiitollinen, vaikka valitan.

Olen olemassa, vaikka aina en niin välittäisi. Olen vahva, vaikka joku heikoksi väittäisi.

Olen aurinko, jonka kuu välillä syrjäyttää. Olen kiertokulku, jota ei voi ennustaa.

Olen luunmurtuma, joka ei koskaan luudu kunnolla. 

Yö, jota vasten päivä vaihtelee pituuttaan.

Olen hengitys, jota rytmihäiriöt horjuttavat. Tuhkakuppi, johon ihmiset röökinsä tumppaavat.

Olen yksi ilta.

Hetki, joka haluaisi olla ikuisuus.

Myrkky.

Olen rakkaus, vaikkakin kylmä.

Huojuva torni - jokainen kosketus saattaa romahduttaa.

Nyrkinisku. Haalea itku. Valun vesisateena ohikulkijoiden poskilla. 

Olen tulevaisuus, johon menneisyys yrittää tehdä tilaa.

Monin tavoin tulkittava intonaatio.

Olen murheisiin juotu keskiolut, salut!

Olen, kai.

- Nora

Nytkö ne haavat alkavat vuotaa?

Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu, ettei ole mitään palavaa aihetta, josta haluaisi kirjoittaa. Ja sitten niitä hetkiä, jolloin on palavasti saatava kirjoittaa jostakin. Olen aiemminkin puhunut koulukiusaamisesta kiusatun näkökulmasta ja koen, että nyt on taas sen aika. Olen nimittäin huomannut, että jotkin haavat niiltä ajoilta ovat alkaneet vuotaa. Vasta nyt, vuosien jälkeen?

Olin koulukiusattuna koko yläasteen ajan. Ala-asteella oli jo joitakin merkkejä siitä, mutta yläasteella se alkoi toden teolla. Olen niin surullinen niitä aikoja miettiessäni. Välillä melkein jopa katkera. Olin jo lapsena niin ujo ja varautunut, että kiusaaminen oli kuin tulitikku olisi heitetty kuivaan heinäkasaan - roihusin vihaa ja pettymystä ihmisyyttä kohtaan. Kiusaaminen opettaa negatiivista suhtautumista itseensä ja muihin ihmisiin. Koen, että näin vuosia niiden helvetillisten aikojen jälkeen se heijastuu sillä tavoin, että tulkitsen helposti ihmisten käyttäytymiset, eleet, sanat, melkein minkä vaan, negatiiviseksi minua kohtaan. Liian usein koen ihmisten ensisijaisesti ajattelevan minusta jotakin pahaa.

Olen miettinyt, jääkö kiusattuna olemisesta jokin stigma. Näkeekö ihmisistä, joita on kiusattu jollain tavalla sen? Koen välillä itseni kulkemassa ympäriinsä otsalla lappu, jossa lukee: olen koulukiusattu. Kerron yhden esimerkin, jonka koin viime keväänä.

Istuin yliopistolla seminaarihuoneessa suomalaisen nykylyriikan kurssilla. Kurssi oli mukava, toiset opiskelijat mukavia. Viimeisellä kerralla jokainen sai esitellä jonkin lempirunoilijansa ja lukea yhden hänen runoistaan. Olin odottanut innoissani sitä kertaa. Olin valinnut runoilijan, jonka halusin saada esitellä muille. Halusin lukea yhden hänen kauniista runoistaan. Luennolla oli rento tunnelma. Sitten luennon loppupuolella opettaja sanoi, että aloitetaan esittelemään runoilijoita, ja koska istuin lähimpänä häntä, minun piti aloittaa. Menin hetkeksi ihan lukkoon. Minuun iski epävarmuus. Kuinka kukaan voisi olla kiinnostunut runoilijasta, josta minä olen? Kuinka voisin hiljaiseksi haukutulla äänelläni lukea yhden hänen kauneimmista runoistaan? Koin, etten voinut. Sanoin unohtaneeni teoksen kotiin. Esittelin runoilijan lyhyesti ja vuoro siirtyi seuraavaan. Kuunnellessani muiden "esitelmiä", katsoin tarkkaillen heitä ja mietin, miksi he ovat niin rentoina ja vakaina. Miksi minä pelkäsin olla siinä? Koin itseni yhtäkkiä todella ulkopuoliseksi, negatiivisella tavalla erottuvaksi.

Minun on vaikea muodostaa ihmissuhteita, joissa pystyn luottamaan ja olemaan avoin. En uskalla luottaa siihen, että ihmiset ovat tarpeeksi hyviä, tarpeeksi pysyviä. En osaa luottaa siihen, että itse olen riittävä. Taistelen niiden ajatusten kanssa jatkuvasti. Yritän elämän tuoman viisauden (tai toiveen viisaudesta) kasvattaa itsessäni luottamusta muita ja itseäni kohtaan. Niin, että näkisin ensimmäiseksi hyvyyden ja aidon välittämisen.

Olen viime aikoina törmännyt useampaankin juttuun siitä, kuinka koulukiusaajat eivät kiusatessaan ole tajunneet, kuinka pahalta kiusaaminen kohteistaan on tuntunut. En ihan niele sitä. Mielestäni etenkin yläasteikäiset ovat jo siinä kehitysvaiheessa, että osaavat tulkita oman käyttäytymisen vaikutuksia muissa ihmisissä. Ja etenkin, jos heille sanotaan opettajien ja monien muiden ihmisten toimesta, että se mitä teette, on väärin ja satuttavaa. Pidän sitä melko naurettavana paskapuheena, etteikö muka näkisi, kuinka pahaa oloa toisissa aiheuttaa omalla selvästi typerällä ja häiriintyneellä käytöksellä. On ihan eri asia hyväntahtoisesti kiusoitella muita. Se raja pitäisi olla jo yläasteikäisillä tiedossa.

Vaikka yläasteella ollessani selviydyin siitä huolimatta, että jokainen koulupäivä oli kuin julmaa pilaa, ovat kiusaamisen vaikutukset tulleet sen jälkeen vahvasti esiin. Syömishäiriöt, paskakasaan verrattavissa ollut itsetunto, ääretön itseinho, äänettömät nyyhkytykset, epävarmuudet ihmissuhteissa, heikko usko ihmisiin...jne, jne. Muistan, kuinka lukion alkaessa oli suuri ihme, kun käytävillä sai kulkea rauhassa. Kun kukaan ei kiinnittänyt sen suuremmin huomiota, vaan sai olla rauhassa. Ei sen pitäisi tuntua oudolta?! Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että pystyn tekemään rohkeasti asioita, joita rakastan ja olemaan ylpeästi se, kuka olen. Välillä kuitenkin havahdun miettimään, että olenkohan vielä edes puolimatkassa?

Ilman kirjoittamista en olisi edes tässä kohtaa matkaani. Ilman sitä, että saan toteuttaa itseäni tavalla, joka parantaa, tekee onnelliseksi ja syventää yhteyttäni tunteisiini ja maailmaan, en olisi tässä. En näinkään vahvana, näinkään varmana siitä, että unelmoin, koska haaveeni tulevat vielä toteutumaan. Paljon on jo toteutunutkin monien asioiden muodossa: olen saanut ihania ystäviä, päässyt opiskelemaan innostavia asioita ja saanut olla mukana monissa huikeissa jutuissa, kuten ainejärjestöni kirjamessuseminaarissa. Olenhan ollut helvetillisten vuosien jälkeen aika onnekas. Ja yksi, mikä minun on ehdottomasti sanottava, mistä olen aina ollut kiitollinen - perheestäni. Sieltä on aina riittänyt rakkautta ja eheyttäviä sanoja <3

Milloin ne haavat umpeutuvat lopullisesti? Vielä ne avautuvat välillä raapaisustakin. Yhä koen, että olen täynnä säröjä, jotka joskus heijastuvat ulospäin ja ennen kaikkea, tuntuvat sisälläni, kuin sieluani kivitettäisiin. Olen välillä niin surullinen ja pettynyt siihen, minkälaista yläasteaikani oli. Jippu laulaa uudessa biisissään Made In Heaven, että "mennään taksilla helvettiin", jonka voisin muokata yläasteaamuihin sopiviksi:"mennään bussilla helvettiin". Enää en aio mennä kenenkään toimesta helvettiin. Olen vahvistunut ja aion jatkaa tällä tiellä.

On monia, joille huominen on taas pelottava koulupäivä. Tai työpäivä, tai mikä tahansa päivä missä tahansa. Kiusaaminen on yksi epäreiluimpia asioita. Se on niin turhaa. Toivoisin jokaisen, joka tuntee piston sydämessään, pysähtyvän miettimään, että voisiko sen sijaan, että aiheuttaa pahaa oloa jollekin, ollakin ystävällinen. Tai jos se on liikaa vaadittu, niin antaa toisen olla edes rauhassa? Maailmaan mahtuu niin paljon paskaa, että kaikki, minkä voi jättää muodostumatta ongelmaksi, kannattaa jättää. Ihan sen vuoksi, että kaikilla olisi parempi olla.

- Nora

Stay the course

Mitä jää jäljelle, jos lähden näin nuorena
Tuhka vai kaipaus
Niinkuin Winehouse
Sekin lähti nuorena
Mua pelottaa ja haluun juosta karkuun
Oon elossa, paha ulos täytyy parkuu
Mun on vaikea hengittää, olla selvinpäin
Mut uskon, et hyvä voittaa

- Kipua, Lauri Tähkä

Minkälaisia keinoja sinulla on nousta epätoivon hetkiä vastaan? Vai nousetko vai annatko niiden iskeytyä sinuun täydellä voimalla ja riepotella? Ehkä aina ei ole muuta vaihtoehtoa. Aina ei ole voimia juuri sillä hetkellä pyristellä vastaan. Eikä se haittaa niin kauan kuin on uskoa siihen, että jossain vaiheessa voimia taas on.

Vai sorrunko nyt hirveään väärinkäsitykseen näin kirjoittaessani? Eikö ihminen, joka on ihan lopussa ja turtunut, mutta silti herää aamusta toiseen, ole mielettömän vahva? Eikö se ole todellista vahvuutta olla luovuttamatta, vaikka tuntuisi kuinka pahalta tahansa? Minusta on. Kun kyseenalaistaa elämänhalunsa, mutta päätyy jatkamaan, on luultavasti tehnyt elämänsä parhaimman päätöksen. Vaikka juuri sillä hetkellä sitä ei vielä huomaisikaan tai siihen ei täysin suostuisi uskomaan, mutta jossain vaiheessa on kiitollisempi kuin koskaan uskoi voivansa olla.

On tärkeää, että on unelmia. Juuri niiden polvilleen pudottavien hetkien vuoksi on äärettömän merkityksellistä, että on tavoitteita ja suunnitelmia niiden saavuttamiseksi. Aina jotain toivoa välähdyttävää. Eikä koskaan pidä päästää irti haaveista, joiden vuoksi tunnet olevasi elossa. Jonain päivänä niiden on mahdollista olla totta. Ja silloin olet kiitollinen, ettet koskaan luovuttanut.

Ajan kuluessa oppii huomaamaan omat kompastuskivensä ja haasteensa, joiden edessä on nöyrryttävä. Usein vaikein osuus on ongelmien myöntäminen, totuutta silmiin katsominen. Joskus on vaikeaa hyväksyä, kuinka elämä aina uudestaan ja uudestaan keksii jotain päämme menoksi. Lapsena harmitti eniten sellaiset jutut, kun oli jätettävä hyvät leikit kesken ja mentävä nukkumaan - aamuun oli ikuisuus ennen kuin leikkejä sai taas jatkaa! Päätin silloin, että aikuisena leikin vaikka koko yön. Ja puhun siis lähinnä barbileikeistä, mutta eipäs ne barbit ole kiinnostaneet enää moniin vuosiin. Ajattelin, että aikuisena säästyy monilta harmituksilta, kun voi itse päättää, milloin syö herkkuja, mitä tv-ohjelmia katsoo, eikä tarvitse työntää lahkeita kumisaappaiden sisään. Ei tarvitse edes käyttää kumisaappaita! Voi tytöt ja pojat, on niitä harmituksia ollut siitä huolimatta.

Eevi Teittinen kirjoitti hyvin blogissaan menestyttyään fitness-kisoissa kehnommin kuin oli toivonut, että "kävin pohjalla vain toteamassa että onpas muuten perseestä ja nousin ylös". Kun ei ole kyse vakavasta mielenterveyden horjumisesta, kuten masennuksesta, on toisinaan hyvä karaista itseään pienellä puhuttelulla siitä, kannaattako paskaan jäädä vellomaan. Useimmiten ei. Kun vähän väliä muistuttelee itseään siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä harmittelemisen arvoista, on elämä yllättäen paljon valoisampaa.

Sain torstaina mahdollisuuden päästä katsomaan Turun yo-teatterille Juha Hurmeen ohjaaman ja käsikirjoittaman näytelmän Kakaja Raznitsan kenraaliharjoituksia. Päiväni oli ollut pitkä ja mietin, että jaksanko mennä, kun sitten pitää kuitenkin kävellä myöhään illalla pimeässä ja jäätävässä viimassa kotiin. Mutta menin, koska näytelmä kiinnosti minua ja oli hieno mahdollisuus päästä katsomaan sitä. Ja kun sitten näytelmä päättyi, jokirantaa pitkin kotiin kävellessäni haukoin henkeäni maisemien kauneudesta - kaikki ne valot ja syksyinen tunnelma, jota höyryävä hengitys alkaa vähitellen kääntää talveksi. Oli raitistavaa kävellä kotiin kylmyydessä ja näytelmän jälkeisissä luovissa tiloissa se teki vielä enemmän terää. Sai selvitettyä päätä. Se minkä luulin olevani rasittavaa, osoittautuikin päivän mieluisimmaksi hetkeksi.

Aina positiivisesti asennoituminen ei ole helppoa. Jo päivänkin sisällä fiilikset voivat vaihdella todella paljon. Välillä iskee sellaisia tekemisen puuskia, jolloin saa järjettömästi aikaiseksi ja toisinaan sitä vain istuu ja tuijottaa tyhjyyteen, jossa yrittää nähdä jotakin selkeää. Mutta kun on niitä tavoitteita, pysyy pinnalla. Tiedä mitä haluat, tai ota selvää, ja stay the course. Ikinä ei voi etukäteen tietää matkan reiteistä, mutta perille pääsy on aina mahdollista. Luota siihen, niin hyvä tulee.

Sateisuudesta huolimatta, hyvää viikonloppua!

- Nora

Koostetta kirjamessuista!

Viikko sitten oli yksi elämäni jännittävimmistä päivistä: haastattelin Ruotsinsuomalaiset goes Åbo -tapahtumassa kirjailija Kirsi Blombergiä ja iltapäivällä moderoin opiskelukaverini kanssa ainejärjestömme (Turun yliopisto, kotimainen kirjallisuus, Muusa ry) seminaaria Kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa. Niistä jäi mieltä kutkuttavat muistot ja toivon, että ensi vuoden kirjamessuilla saan taas haastaa itseäni. Ja nauttia kirjamessujen erityisestä tunnelmasta, joka humahti ylle heti messuhalliin astuttua. Tänä vuonna kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sain Miika Nousiaisen perässä astella sisälle messuhulinoihin.

Tämä oli kolmas vuoteni kirjamessuilla. Ensimmäisenä vuonna taisin viettää enemmän aikaa ruokamessujen puolella, mutta viime vuonna olin kirjamessuilla joka päivä aamusta iltaan ja enimmäkseen istuin kuuntelemassa erilaisia haastatteluita ja seminaareja. Se oli äärettömän inspiroivaa! On huikeaa tavata kirjailijoita livenä, saada kuulla heidän teostensa taustoista ja samalla saada lisää luku- ja kirjoitusintoa. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus inspiroitumisen suhteen.

Kirjamessuilla riitti kävijöitä 23 000 ihmisen edestä. Huikeaa! Itselleni päivät jakaantuivat niin, että perjantai oli haastatteluiden seuraamista, lauantai omien velvollisuuksien hoitamista, ja sunnuntaina kiertelin sekä kävin mm. kuuntelemassa, kuka valittiin vuoden 2016 positiivisimmaksi turkulaiseksi. Anja Hyysalo ansaitsee tittelin ehdottomasti, sillä hänen vahvuutensa ja hieno asenteensa ovat varmasti kannustaneet monia elämän tuomien haasteiden edessä.

Hyysalon poika Pekka Hyysalo oli puhumassa kirjastaan Fight Back -toinen mahdollisuus (Tammi, 2015), jossa hän kertoo avoimesti tarinansa. Häneltä voivat monet oppia paljon!

Perjantaina kuuntelin JVG:n ja Paperi T:n haastattelut. JVG:ltä on juuri julkaistu elämäkerta Etenee (Siltala, 2016) ja Paperi T:ltä runoteos post-alfa (Kosmos, 2016). On mielenkiintoista, kuinka räp-lyriikka ja runous usein ovat yhteydessä toisiinsa. Monet biisientekijät ovat runoilijoita. Siltikään Paperi T ei ainakaan vielä miellä itseään runoilijaksi. Mutta mielenkiinnolla jään odottelemaan, millainen hänen seuraava teoksensa mahtaa olla, sillä ainakin debyyttijulkaisun vastaanoton perusteella, jatkoa on luvassa.

Paperi T:n mielestä Turussa on liikaa Hesburgereita. 

JVG puhumassa elämäkerrastaan sen kirjoittajan Laura Frimanin kanssa. Räppärit olivat rennoin fiiliksin ja yleisöä oli kerääntynyt paljon.

Sunnuntaina sain kylpeä positiivisissa ajatuksissa, sillä tilaisuudessa, jossa julkaistiin positiivisin turkulainen sekä naantalilainen (yrittäjä David Mbing), puhuttiin positiivisuudesta ylipäätään. Keskustelemassa olivat artisti Robin, matkailujohtaja ja Vuoden positiivisin pomo 2008 Anne-Marget Hellen ja kirjailija Pentti-Oskari Kangas. Tilaisuuden jälkeen oli uudestisyntynyt olo ja mielessä kyti ajatus aloittaa seuraava viikko hyvillä mielin kiireestä huolimatta.

Ehkä kirjamessujen positiivisin tapahtuma! Inspiroivat ja kannustavat puhujat, eikä naurultakaan vältytty. 

Messuhalli oli täynnä erilaisia ständejä, joissa sai pysähtyä kuuntelemaan lyhyitä haastatteluita ja juttelemaan ihmisten kanssa. Oli runojen maalaamista, lukunäytteiden kuuntelemista, kirjallisia treffejä ja prinsessa-salonki, jossa kuka tahansa saattoi hetkeksi pysähtyä prinsessoimaan. Vastaan tuli kaikenikäisiä messuilijoita ja hymyjä riitti jokapuolella. Perjantaina oli paljon koululaisia ja oli ilahduttavaa nähdä, kuinka ihmiset olivat tulleet viihtymään kirjallisuuden ja herkullisten maistiaisten pariin ruokamessujen puolella.

Atria-lavalla oli paljon herkullista ohjelmaa!

Kävijöitä ja kuhinaa riitti.

Tänä vuonna ruokamessut olivat uudistuneet. Kävijöillä oli mahdollisuus päästä itse tekemään ammattilaisten ohjauksessa sushia ja graavaamaan lohta. Myös olutpiha oli uutuutena. Ruokalavoilla nähtiin herkullisten ruokien valmistusta ja jokapuolella leijailikin ihana ruoan tuoksu. Monet kulttuurin ystävät ovat todellisia kulinaristeja, joten on hienoa, että ruoka- ja viinimessut ovat kirjamessujen yhteydessä.

Ohikiitävää - Juha Tapion tie -kirjan päivitetty versio ilmestyi 29.9.2016. Artisti oli puhumassa kirjastaan ja siitä, haluaisiko hän edes joskus olla paha poika, eikä maineeltaan niin puhtoinen kuin on. Mutta artisti ei omien sanojensa mukaan enää hirveästi mieti, minkälainen haluaisi tai ei haluaisi olla, vaan hän tekee asioita ja jättää yleisön päätettäväksi, mitä hänestä ajatellaan.

Niina Repo on loistava ja pitkän uran tehnyt kirjailija. Olen myös saanut kunnian olla hänen luovan kirjoittamisen opiskelijana ja opettajanakin hän on yhtä loistava kuin kirjoittajana.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2016 kirjamessut olivat tunnelmaltaan lämpimät ja antoivat paljon. Nyt pitää taas malttaa odottaa vuosi seuraavia. Tietysti välissä voi fiilistellä Helsingin kirjamessuja, jotka ovat 27.-30.10. Oli ihan älyttömän huikea ja tunnepitoinen kokemus, Mikael Gabrielin sanoin, ihan himmeetä. Toivottavasti jokainen sai messuista paljon irti ja saivat kahmittua niin paljon luettavaa syksyksi, että pimeät ja sateiset illat on varattu lukemiselle.

Pikkulin söpön hahmon myötä toivotan oikein rentouttavaa ja lukemisentäyteistä syksyä kaikille!

- Nora

"Sitähän se on, taittumista ja rypistymistä"

Nyt on koettu Turun kirjamessupäivä 1/3. Käteen jäi, tai oikeastaan kantapäihin jäivät ihan mukavat rakkulat, niin paljon tuli jo tänään nähtyä. Jo astuessani sisään messuhalliin mieleni valtasi lämpö, enkä voinut kuin huokaista - nyt se vihdoin alkaa. Se, mitä olen odottanut jo pari kuukautta.

Tämä on kolmas vuosi, kun osallistun Turun kirjamessuille. En ole aikaisemmin ollut edes tietoinen koko tapahtumasta ennen kuin vuoden 2014 syksyllä, jolloin aloitin kirjallisuusopintoni. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Muusa ry on jo useana vuonna järjestänyt messuilla oman seminaarin, yleensä lauantaisin, sekä pitänyt messupistettä. Meillä on huomenna seminaari Jukola-salissa (2.krs) klo 16.15-17.45 ja aiheena on Kenen ääni kelpaa? Kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa. Vierainamme ovat kirjailija Iida Rauma, runoilija Susinukke Kosola sekä tutkija Kati Launis. Moderoijina toimivat minä sekä opiskelukaverini Juha Väisänen. Kannattaa tulla kuuntelemaan, jos siihen aikaan liikkuu messuilla!

Tänään fiilistelin kirjamessujen tunnelmaa, kävin kuuntelemassa haastatteluita ja paneelikeskusteluja ja koin jatkuvaa onnea siitä, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä. Aamuni alkoi melko räp-meiningeissä, sillä heti messuille saavuttuani suuntasin Agricola-lavan luokse, jossa JVG:tä haastateltiin heidän hetki sitten julkaistusta elämäkerrastaan Etenee (Siltala, 2016). Haastattelu oli hupaisa ja rento, kuten heiltä varmasti saattoikin odottaa. Arvostan sitä, että he ovat olleet rehellisiä sen suhteen mitä heidän elämäkertansa kansien väliin on mahdutettu - he avaavat kirjassaan todella henkilökohtaisia juttuja. Ja ennen kaikkea pidän siitä, kuinka he omalla esimerkillään haluavat rohkaista nuoria tavoittelemaan unelmiaan ja uskomaan itseensä! Sekä lukemaan!

Toinen inspiroiva hetki oli heti JVG:n jälkeen, kun samaiselle lavalle asteli räppäri Paperi T (Henri Pulkkinen), jolta on juuri julkaistu runoteos Postalfa (Kosmos, 2016). Teos on saanut valtavan hyvän vastaanoton, vaikka Pulkkinen itse vaikutti hyvin vaatimattomalta sen suhteen. Hänestä kuitenkin huokui usko omaa teostaan kohtaan ja varmoin ottein hän kertoikin sen synnystä. Pulkkinen kertoi myös, kuinka mielenkiintoista oli päästä valitsemaan teoksen kansimateriaalia, sillä hän oli vahvasti sitä mieltä, että runoteos on voitava kääriä rullalle ja sujauttaa taskuun. Siinä pitää näkyä elämä - käännellyt sivut, joiden välissä on ötököitä. Se saa rypistyä ja likastua. Pulkkinen sanoi, että sitähän elämäkin on, taittumista ja rypistymistä. Hän mainitsi myös, ettei Postalfa-teoksen synnyttäminen ole vielä ohi, sillä teos julkaistiin eilen (29.9) ja valtavan suosion saaneena asian sisäistäminen ja käsitteleminen jatkuvat edelleen. Teoksen lisäksi vahvasti mieleeni jäi Pulkkisen kommentti siitä, että Turussa on liikaa Hesburgereita. Olen lähes samaa mieltä.

Tämän päivän inspiroivin hetki tapahtui B-hallin Kuisti-lavalla, jossa Pekka Hyysalo oli puhumassa elämäkerrastaan Fight back - toinen mahdollisuus (Tammi, 2015), joka on valittu vuoden 2015 tietokirjaksi. Hyysalon rehellinen ja avoin kertomus hänen loukkaantumisestaan ja toipumisestaan on todella inspiroiva, ja oli huikeaa kuulla häntä livenä. Häneltä voi jokainen oppia paljon, sillä hänen asenteensa elämään on rohkaiseva. Hänet on valittu vuonna 2014 positiivisimmaksi suomalaiseksi sekä vuoden turkulaiseksi ja haastattelussa hän mainitsi, ettei loukkaantumisen jälkeen olisi uskonut tulevansa valituksi enää yhtään miksikään. Liikutuin haastattelua kuunnellessani useampaan otteeseen, sillä edessäni istui ihminen, joka on kulkenut hemmetin kivikkoisen tien, mutta löytänyt vahvuuden siirtää ne kivet syrjään ja jatkaa matkaa. Ihan huikeaa!

Kävin myös kuuntelemassa lyhyen keskustelun, jossa kirjallisuudenopiskelijat Turusta, Helsingistä ja Jyväskylästä puhuivat kirjallisuuden opiskelun, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden, tulevaisuudesta. Turussa tilanne on toistaiseksi hyvä, mutta Helsingissä säästöt ovat kohdistuneet voimakkaasti kotimaisen kirjallisuuden oppiaineeseen. Toivon sellaisen kehityksen päättyvän, sillä kotimaisen kirjallisuuden opiskelu on tärkeää monestakin syystä, joista vähäisin ei ole se, että se osaltaan pitää yllä suomalaisen kulttuurin tuntemusta. Onneksi monet kirjallisuuden opiskelijat ovat hyvin aktiivisia, joten päättäjät eivät voi olla kuulematta ääniämme.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä kirjamessupäivästä jäi todella hyvä ja utelias fiilis, jotka mukanani suuntaan huomenna uuteen messupäivään. On mahtavaa, kuinka ohjelmaa on niin paljon, että valinnanvaraa on ähkyyn asti. Inspiroivia ja innokkaita kirjamessuiluja kaikille!

- Nora

Näytä, älä kerro

Mietin tänään kirjoittamista ja sitä,  mikä on siinä minulle olennaisinta. Tai oikeastaan, minkä ohjeen kuulin viime vuonna luovan kirjoittamisen aineopinnoissa tziljoona kertaa ja mitä pidän yhtenä parhaimmista neuvoista: näytä, älä kerro. Etenkin draamaa kirjoittaessa tämä on erityisen tärkeää, mutta myös proosaa ja lyriikkaa. Huomaan vähän väliä sortuvani liikaan selittelyyn ja se oikeastaan pilaa kaiken. Tekee tekstistä tylsän ja tökerön, lukijaa tyhmänä pitävän. Lukijana en pidä siitä, että asioita avataan liikaa. En halua kirjoittajana sortua samaan.

Pohdin myös näytä, älä kerro -säännön pätevyyttä muussakin kuin kirjoittamisessa, kuten elämässä. Liian helposti tulee sanottua kaikenlaista, mutta sitten käytös ei korreloikaan sanojen kanssa. Helposti lupaa liikaa tai esittää jotain. Sanat ovat esitys, jota teot eivät sitten vastaakaan. Voisiko tässä kohtaa käyttää termiä kaksinaamaisuus? Eräs ihminen sanoi minulle jokin aika sitten, ettei aio enää sokaistua muiden sanoista, sillä teot kertovat hänelle enemmän. On helppo sanoa kaikenlaista, mutta mitä todella tarkoittaa, teot osaltaan kertovat siitä.

On väliä sillä, mitä sanoo ja etenkin miten sanoo. En väitä, että sanat olisivat turhia. Puhuminen on tärkeää ja suotavaa. Mutta ne eivät saa viedä pohjaa teoilta, eivät korvata niitä. Mietin tilannetta, jossa parisuhteessa toinen on lähdössä vaikka töihin ja huikkaa ovelta "moikka, mä rakastan sua, nähdään illalla". Jos se menisikin näin: toinen on lähdössä duuniin ja tulee rakkaansa luokse, kietoo kätensä hänen ympärilleen, muiskauttaa suukon ja kuiskaa "nähdään illalla". Se miten käyttäytyy kertoo usein enemmän kuin se mitä sanoo.

Tärkeintä on ehkä siis se, ettei puhu ihan mitä sattuu, vaan osoittaa teoillaan, että mistä sinut on ihmisenä tehty. Jos kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, niin sama koskee myös tekoja. Uskon myös, että vaatii tietynlaista rohkeutta osoittaa muille käytöksellään esimerkiksi välittämistä. Ja kun lupaa vain sen, minkä pystyy pitämään, osoittaa arvostavansa muita. Se, että vain puhutaan eikä sitten todellisuudessa tehdäkään mitään, on hätäisyyttä, joka toisinaan vallitsee yhteiskuntamme suorituskeskeisyydessä. Ja muistetaan, etteivät teot joita ihmissuhteissa on hyvä viljellä, ole usein kovin suuria: ne ovat hymyjä, toisten silmiin katsomista ja käden laskemista heidän polvelleen. Ne ovat merkkejä inhimillisyydestä ja läheisyydestä, joita jokainen kaipaamme ilman, että läheisyys merkitsee aina fyysistä koskettamista. Teot kertovat kohdatuksi tulemisesta.

Lämpöisiä syyspäiviä!

- Nora

Opiksi on otettu?

Viime viikko oli aito intiaanikesä! Oli niin lämmintä ja aurinkoista, kesä tuli vielä hetkeksi lämmittämään syksyyn jo uppoutuneita mieliä. Tänäänkin paistaa aurinko. Silti illat ovat jo varsin pimeitä, yöt viileitä. Odotan rehellisen syksyn tuloa. Ehkä se tarkoittaa enemmän sadetta, mutta ennen kaikkea kynttilöiden valossa vietettyjä iltoja.

Minulla on kaksi vuodenaikaa, jolloin nostalgioin tavallista enemmän: syksy ja kevät. Kevät on jollain tavalla kivulias, sillä kuulun niihin, jotka eivät tahtoisi valon määrän lisääntyvän niin jyrkästi talven jälkeen. Syksyisin taas tulee yleensä paljon uusia alkuja, joita edellyttää vanhojen asioiden taakse jääminen ja jättäminen. Tapahtuu siirtymistä, syntyy haikeutta. Jos jotain voisin poistaa itsestäni, irrottaisin tapani tuntea haikeutta joka asiasta ja ihmisestä. Ehkä minun pitäisi oppia elämään paremmin hetkessä, se vähentäisi ikävöimistä. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Tästä syksystä on tulossa jälleen kerran tekemisen täyteinen. Opinnot, kirjamessut, työt ja muut asiat vievät aikaani. Viime kesänä onnistuin uuvuttamaan itseni täysin, sillä en stopannut tarpeeksi ajoissa. Lopulta kroppa pisti pelin poikki. Tällä viikolla huomasin, että olin taas haukkaamassa liian suurta palaa, joten päätin karsia jostakin. Niinpä jätin kolme kurssia pois ohjelmastani, mikä helpottaa jo paljon. Olin suunnitellut aloittavani psykologian sivuaineenani ja ehtiväni tekemään niistä perusopinnot niin, että olisin saanut ne liitettyä kandiini. Mutta menenkin näillä näkymin kevään psykologian kursseille, jolloin tämän syksyn kurssit jäävät ensi syksyyn. Se ei kuitenkaan tuota mitään vahinkoa tutkintooni, sillä minulla on jo sivuaineita sitä varten kasassa enemmän kuin tarpeeksi. Nyt saan 15 opintopistettä vähemmän syksyltä, kuin alunperin ajattelin, mutta se on hyvä, koska muuten olisin opiskellut yhtä paljon lukukaudessa kuin mitä opiskellaan keskimäärin lukuvuodessa, eli n. 60 opintopistettä. Ehkä vähän liian kunnianhimoista, etenkin kun tässä samalla on muukin elämä elettävänä. Olin jotenkin todella ahdistunut ja kun paikansin ahdistuksen isoimmaksi syyksi liian suuren kurssimäärän, on oloni keventynyt huomattavasti vähentäessäni kursseja. Taisin oppia jotakin kesästä - itseään pitää kuunnella ja oma jaksaminen ottaa tosissaan.

Välillä tyhmyys ja ahkeruus erottuvat toisistaan veteen piirretyin viivoin. Mitä hyötyä esimerkiksi työnantajalle on loppuunpalaneesta työntekijästä? Niinpä. On lopulta kaikkien parhaaksi, että osaa ja uskaltaa ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Nykypäivän suorituskeskeisessä meiningissä itsensä uuvuttaminen on pelottavan helppoa, joten on oltava varovainen. Itsestä huolehtiminen kertoo myös siitä, kuinka paljon arvostaa itseään. On osattava antaa itselleen armoa ennen kuin kosahtaa päin seiniä. Väsymyksestä, johon burnout ajaa, toipuminen vie pitkään. Jotta ei joutuisi käyttämään kallisarvoista aikaansa siihen, on osattava kuunnella itseään.

Eilen olin ystäväni kanssa Pure Foodissa (Turussa) nautiskelemassa Tiramisu-raakakakkua ja vaihtamassa kuulumisia. Juuri tuollaiset ihanat hetket auttavat jaksamaan kiireisessä elämänmenossa ja pysäyttävät rauhoittumaan. Ne ovat parhautta <3 Odotan jo malttamattomana kaikkia syksyn tapahtumia, kuten uusien opiskelijoiden kastajaisia ja Turun kirjamessuja, jotka pursuavat mielenkiintoista ohjelmaa. Olen valmis syksyyn ja kaikkeen, mitä se tuo tullessaan. Toivottavasti mahdollisimman paljon hymyjä ja lämpöisiä, ikimuistettavia hetkiä.

- Nora

Vapaudesta rakkaudessa

Tuntuu eriskummallisen ihmeelliseltä ajatella, miten ihmiset löytävät toisensa niin monien joukosta. "Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo" laulaa Haloo Helsinki! biisissään Vihaan kyllästynyt. On otettava riski toiseen tutustuessaan, sillä ihmisten luonteet ja tavat paljastuvat vähitellen. Tunteet voivatkin hiipua yllättäen tai sitten kasvaa arvaamattoman suuriksi. Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Se on vapauttavaa ja tekee avoimuudesta rakkauden löytämiseen rohkeampaa, mutta samalla se pelottaa ja epäilyttää.

Monet ystävistäni seurustelevat ja monilla menee suhteissaan hyvin. Heidän kauttaan olen huomannut, kuinka paljon hyvinvoiva parisuhde antaa onnellista sisältöä elämään, vaikka se vaatii myös työtä. Liian usein lähden omalta kohdaltani ajattelemaan, kuinka paljon parisuhde rajoittaa ja mitä kaikkea se veisi minulta pois. Lähestyn siis rakkauden mahdollisuutta varsin negatiivisesti, mihin olen nyt havahtunut.

Kaikkea ei voi saada. Parisuhteessa kompromissit ovat faktaa. Toisaalta tässä kohdassa usein unohdan, että kun todella rakastaa toista, haluaakin elää osittain myös toisen tavalla. On valmis luopumaan joistakin omista tavoistaan ja vastavuoroisesti toinen on avoin minun ehdotuksilleni. Pääasia on löytää jonkinlainen keskitie, jossa molemmilla on hyvä olla.

Ja vapaus. Olen kokenut parisuhteen olevan eräänlainen kahle, johon kuitenkin antaa itsensä kahlita. Jossain kuitenkin törmäsin ajatukseen, jossa hyvinvoivassa parisuhteessa on vapaa. Ei sillä tavoin, että voisi pettää ja juosta ympäriinsä tekemässä mitä tahansa, vaan että onnellisessa parisuhteessa ollaan vapaaehtoisesti, minkä vuoksi vapauden tunteminen on mahdollista ja suotavaa. Parisuhteen ei ole tarkoitus muuttaa kahta ihmistä yhdeksi, vaan tehdä kahdesta ihmisestä yhdessä mahdollisimman onnellisia. Vapautta voidaan tuntea yhdessä ja erikseen.

Puhuin eilen lounaalla ystävieni kanssa irrallisuuden tunteesta, joka välillä hajottaa hymyäni. Vaikka minulla on läheiset perhesuhteet, ihania ystäviä ja paljon tuttavia, toisinaan koen itseni jotenkin todella irralliseksi muista ihmisistä. Koen yksinäisyyttä ja kaipuuta, vaikka viihdyn paljon omissa oloissani. Olen miettinyt, olenko alkanut tuntemaan, että elämässäni olisi tilaa yhdelle todella läheiselle ihmissuhteelle. Välillä tämä ajatus törmää sen kanssa, että minulla on nyt lokakuulle asti paljon hommaa opinnoissa, kirjamessuissa ja muissa pikku projekteissa. Olisiko minulla aikaa parisuhteelle? Olen kysynyt tätä itseltäni monta kertaa ja vastannut yhä useammin, että jos sopivan oloinen ihminen sattuu kohdalle, otan asiasta selvää.

Syksyistä viikonloppua!

- Nora

Luovuksissa

Kaukaisuus, kaipuu, harvinainen ikävä, jonka tunteminen ei ole poissa edes aurinkoista mukulakivikatua kulkiessaan.

Syksy, miten sen pitäisi tuoda uutta ja se tuo, ja samalla tulee vieneeksi paljon mukanaan.

Aika, tikitys, ja samalla on hiljaa, paikoillaan.

Väsymys, johon ei kuitenkaan nukahda.

Lohtu, käsi olkapäällä, hymy vastaantulleen kasvoilla, epävarma "moi" ja silti, vain sinä ja elämä.

Kirjasto, ne kaikki kirjat, tieto, mutta silti tyhmyys.

Nälkä, katoaa liikaan ruokaan, tyhjä, täysi, tyhjä, täysi, leikki, jossain kohtaa sekin loppuu.

Viha, jonka äkkinäinen onnentunne pyyhkäisee pois.

Hengitys, johon sekoittuu kauan polttaneen keuhkojen rohina. En polta, on vain yskä.

Syksyisin luonto tekee kuolemaa? Ei, se uudistaa itseään.

Unelmat, epäusko, arki, jota on vältellyt.

Richard Dyer, moneen kertaan kuultu nimi, liittyy katsomiseen.

Vartalo, minä, ja alan olla muutakin.

Itkeminen, ikävä (taas).

Tulevaisuus, taivas, jonka näkee selkeämmin, kun pilvet eivät peitä sitä. Aurinko häikäisee, samoin väsymys. Jonkin hienon näkemiseen liittyy aina kipua, ennen tai jälkeen tai aina.

Kysymykset, huolettomuus asettaa paineita, aikoja, jolloin ei pysty.

Nousu, tuhon vastakohta, pakko tapahtua koko ajan uudestaan.

- Nora

Jonain päivänä sinäkin

Kuuntelin viime viikolla Tuija Pehkosen radio-ohjelmaa Yle Puheessa, jossa hän joka keskiviikko klo 13 juttelee jonkun julkisuuden henkilön kanssa tunnin ajan. Pehkonen haastattelee julkisuuden henkilöitä heidän elämästään ja monia mielenkiintoisia, yllättäviäkin juttuja hän on saanut irti vieraistaan. Yksi suurimpia yllättäjiä minulle oli Anssi Kela. Tunnen Kelan tuotantoa jonkun verran ja tiedän yhden asian, joka yhdistää meitä voimakkaasti: rakkaus mustiin vaatteisiin. Muistan, kuinka Vain elämää -ohjelmassa Kelalla oli mukanaan viidet täysin samanlaiset mustat farkut. En pukeudu mustiin angstiprotestina tai näyttääkseni laihemmalta (koska ei musta nyt niin paljon hoikenna, oikeesti), vaan musta on ihanan yksinkertainen väri, jonka kanssa voi vapaasti käyttää vaikka vastapainoksi päheempiä koruja, joihin minulle on syntynyt addiktio.

Minua ja Kelaa yhdistää kuitenkin toinenkin asia: suhtautuminen sosiaalisuuteen. Ainakin jossain määrin. Olen ollut äärettömän ujo ihminen, nykyisin en niinkään ujostele, mutta minulle ei ole luontaista olla huomion keskipisteenä tai "olla äänessä". Olen lupautunut toiseksi keskustelun moderoijaksi ainejärjestömme seminaarissa kirjamessuilla ja vaikka tiedän jo nyt, etten nuku sitä edeltävänä yönä, uskon kuitenkin selviytyväni. Siinä tilanteessa tiedän, mitä minulta odotetaan, enkä ole täysin yksin vastuussa kaikesta. Olemme valmistautuneet hyvin (vaikka vielä emme ole keskusteluosuutta suunnitelleet) ja tunnen kaksi kolmesta vieraastamme etukäteen. On eri asia olla esillä silloin kun se on suunniteltu tapahtuma, kuin esimerkiksi tilanteessa, jossa on isossa ryhmässä ja pitää sanoa jotakin ilman omaa vuoroa. Etenkin, jos ei tunne ryhmässä olevia ihmisiä.

Kela kertoi Pehkosen haastattelussa, että haastattelutilanteet ovat hänelle kaavan mukaan meneviä, häneltä kysytään ja hän vastaa. Ne menevät siis ilman suurempaa jännittämistä. Mutta arkielämässä vastaan tulevissa sosiaalisissa tilanteissa Kela kertoi olevansa kömpelö. Hän ei tunne oloaan niissä mukavaksi, ei osaa small talkia. Hänen nykyiset lavaesiintymisensä ovat täynnä energiaa ja rokin roihetta, mutta niin ei ole ollut aina. Hän oli aluksi lavallakin sisäänpäinkääntynyt, kunnes ymmärsi, että hänen on muututtuva rohkeammaksi pitääkseen ihmisten mielenkiinnon häntä kohtaan yllä. Ja rohkeamman lavaesiintymisen myötä hän on myös saanut huomata, kuinka paljon energiaa yleisöstä voi saada. Samoin se taitaa mennä muissakin kohtaamisissa: mitä enemmän antaa itsestään, sitä enemmän voi saada irti muista.

Hallitsen hyvin tilanteet, joissa olen jonkun kanssa kahden. Puheliaisuuteni aste vaihtelee keskustelukumppanini mukaan. Jos toinen on puhelias, kuuntelen usein enemmän ja päinvastoin. Toisinaan kuvittelen, että olen yksin vastuussa sosiaalisissa tilanteissa, mutta vuorovaikutukseen tarvitaan vähintään kaksi ihmistä. En enää ota stressiä keksiä puheenaiheita, koska faktahan on myös, että toisten kanssa juttua tulee enemmän kuin toisten. Ja hiljaisetkin hetket voivat tuntua luonnollisilta. Ja välillä on päiviä, kun ei jaksaisi jutella kenenkään kanssa ja vastapainoksi päiviä, jolloin voisi pitää suoraa lähetystä tekemisistään. On siis sallittava itselleen ja muille vapaus käyttäytyä voimavarojensa mukaan.

Kuunnellessani Kelan haastattelua, olin aluksi yllättynyt hänen sisäänpäinkääntyneisyydestään lavan ulkopuolella. Mutta sitten mietin esimerkiksi Sami Hedbergin, Arman Alizadin ja Aku Hirviniemen haastatteluja Pehkosen radio-ohjelmassa: he kaikki kertoivat olevansa tai olleensa ujoja. Hedberg ja Hirviniemi olivat lapsina ujoja ja käsittämättömän tv-uran tehnyt Alizad paljasti kärsivänsä järkyttävästä ramppikuumeesta toimiessaan juontajana. Toisinaan se, mikä välittyy ihmisistä ulos, ei ole se, mikä tunne heillä on sisällään. Tähän vielä esimerkkinä nuori, nouseva tähti Sara-Maria Forsberg, joka räiskyi julkisuuteen ulospäinsuuntautuneisuudellaan, mutta paljastikin olevansa introvertti. Joskus on myös toisinpäin, kuten itseni kohdalla koen: vaikutan ujolta, mutta nykyään hiljaisuuteni ei ole ihmispelkoa tai jännittämistä, vaan tapani olla tilanteissa, vaikka minulla olisikin rauhallinen ja rentoutunut olo.

Kela on löytänyt lavaesiintymisen myötä rohkeutta omaan olemiseensa. Vielä pari vuotta sitten ajattelin olevani ujouteni ja epävarmuuteni vanki, vaikka minulle on lapsuudesta asti monet ihmiset hokeneet, että ujous menee ohi ja itsevarmuus tulee tilalle. Viime syksyn kirjamessuilla kuuntelin Anja Snellmanin haastattelua, jossa hän istui rennosti mukavalla nojatuolilla ison yleisön edessä. Hän sanoi:"En olisi ikinä nuorempana voinut kuvitellakaan olevani tällaisessa tilanteessa ja jopa nauttivani siitä." Hän puhui rauhallisesti ja katsoi yleisöön, huokui lämpöä. Silloin viimeistään ymmärsin, että jonain päivänä voin ajatella ihan samoin.

Aina kun sanon, että iän mukana olen tullut itsevarmemmaksi tai ikä on rauhoittanut epävakaata mieltäni, koen vääräksi sanoa ikä. Eihän 22-vuotias ole kovin vanha, eikä paljon elämää nähnyt? Mutta empiirisen tutkimukseni mukaan jo yhdessä vuodessa ihminen voi muuttua yllättävän paljon. Puhun nyt ennen kaikkea hyvästä muutoksesta, kuten itsevarmuuden soluttautumisesta kaiken itsensä solvaamisen tilalle. Jo vuodessa voi tapahtua rakentavaa henkistä kasvua ja pikkuhiljaa huomaa, että ne ihmiset, jotka ovat suorastaan luvanneet ujoudesta kärsivälle lapsoselle, että vielä sinä uskot, että pärjäät elämässäsi kuten muutkin, ovat koko ajan olleet oikeassa. Ja on inspiroivaa kuulla esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat päässeet ujoutensa ja epävarmuuksiensa yläpuolelle tai vähintään tasoihin niiden kanssa. Toivon, että vuosien kertyessä mittariin, elämä rajoittaa entistäkin vähemmän.

kaikki oikein on nyt
olet selviytynyt
muistatko silloin
sua itketti illoin
tartutaan kii
painetaan sydämiin
tämä hetki
tämä onni

- Chisu: Onni

- Nora

Syksyn kohokohta: Kirjamessut!

Tänä vuonna Turun kirjamessut järjestetään 30.9.-2.10 Messukeskuksessa. Se tulee olemaan kolmas kerta, kun itse otan niille osaa ja kahden edellisen vuoden kokemuksella siitä viikonlopusta tulee tapahtumarikas. Niin paljon nähtävää, kuultavaa ja koska ruokamessut ovat samaan aikaan, maistettavaa. Ja mikä parasta: tapahtuma on suunnattu kaikille!

Viime vuonna kävin kuuntelemassa useamman Sofi Oksasen haastattelun ja ostin hänen uusimman romaaninsa Norma (Like, 2015), johon sain häneltä signeerauksen. On aina yhtä kutkuttavaa tavata kirjailijoita, joiden teoksia lukee. Nykyään myös kirjailijoilta odotetaan ulospäinsuuntautuneisuutta ja on mielenkiintoista kuulla heidän mielipiteitään siitä, mitä tapahtuu kirjallisuudenkentällä. On myös mieltä avartavaa kuulla esimerkiksi heidän työstämiensä teosten työvaiheista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Kirjamessuilla voi päästä seuraamaan monenlaisia haastatteluita ja seminaareja: kodikkaita, humoristisia, mutta myös asiallisempia ja vakavammilla aiheilla varustettuja.

Turun kirjamessujen ohjelma julkaistiin tällä viikolla ja tänäkin vuonna se loistaa monipuolisuudellaan. Pääteemana on Saksa ja Satakunta. Joka päivä on myös luvassa lukupiiri, jonka käsittelyssä olevan teoksen tekijä on paikalla keskustelemassa muiden kanssa. Perjantaina klo 16.30 käsittelyssä on Miika Nousiaisen teos Juurihoito (Otava, 2016), lauantaina klo 10.30 Juha Itkosen Palatkaa perhoset (Otava, 2016) ja sunnuntaina klo 10.30 Enni Mustosen Ruokarouva (Otava, 2016). Jos haluaa osallistua lukupiireihin, kannattaa tutustua teoksiin etukäteen! Lukupiireihin ei kuitenkaan ole mitään ennakkoilmoittautumisia, joten niihin voi messuhälinän keskellä rauhassa laskeutua mielenkiintoisten keskustelujen pariin.

Lopuksi kerron vielä, mitä tulen itse kaiken kiertelyn ja ihastelun lomassa messuilla tekemään. Olen aktiivisesti mukana Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestön Muusa ry:n toiminnassa ja meillä tulee olemaan messupiste yhdessä TAKU ry:n eli taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön kanssa. Messupisteellämme tulee olemaan joka päivä pientä ohjelmaa, josta tiedotetaan lisää asioiden varmistuttua. On mm. runojen maalaamista ja haastatteluita. Tervetuloa käymään pisteellämme! Lisäksi Muusa ry järjestää lauantaina 1.10 klo 16.15-17.45 seminaarin, jonka aiheena on kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa. Keskustelijoina ovat kirjailija Iida Rauma, kirjallisuuden tutkija Kati Launis sekä runoilija Susinukke Kosola. Luvassa varmasti mielenkiintoista keskustelua ajankohtaisesta aiheesta, tervetuloa!

Lisätietoa, oikeastaan kaiken tarvittavan tiedon tämän syksyn Turun kirjamessuista löydät täältä: http://www.kirjamessut.fi/. Kirjamessujen yhteydessä on myös tuttuun tapaan Ruoka- ja Viinimessut, joten huikopalojen houkutellessa saa kätevästi poikettua maistiaisten pariin. Syksyn kohokohtaan on enää noin kuukausi aikaa, toivottavasti odottavan aika ei käy liian pitkäksi!

Lämpöisiä syyspäiviä!

- Nora

"Lapsi on kai päästänsä sekaisin"

Nyt tiedän, miksi olen koko kesän, ja vähän vieläkin, käynyt ylikierroksilla: luin yhden artikkelin, jossa mainittiin, että unettomuus aiheuttaa maniaa. Allekirjoitan tämän täysin. Olen vetänyt jo muutaman kuukauden viiden tunnin yöunilla ja toisinaan on ollut öitä, jolloin en oikeasti ole nukkunut silmänräpäystäkään. Kun tietää, että aamusta alkaen on juostava paikasta toiseen, ei malttaisi nukahtaa, koska herranjumala, eihän siihen ole aikaa!! Maata nyt paikoillaan ja kulkeutua hetkeksi toiseen todellisuuteen, kun viiskyt hommaa odottaa tekijäänsä.

En pysty nukkumaan päivisin, koska herättyäni voin huonosti. En halua kokea sitä olotilaa, joten vältän päivällä nukkumista viimeiseen asti. Jossain vaiheessa väsymys kuitenkin aiheuttaa valveilla ollessaan suoranaista pahoinvointia ja silloin tiedän, että olen päästänyt tilanteen liian pitkälle. Silloin ymmärrän jarruttaa kuitenkin tiedostaen, että jarrua olisi pitänyt painaa jo muutama päivä aiemmin. Mutta, parempi myöhemmin kuin ei silloinkaan.

Pidän kuitenkin siitä olotilasta, kun jaksan, pystyn, ehdin ja tahdon saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Olen liikkeessä ja lennän. Olen vauhdissa, pysäyttämätön. Kaikki onnistuu ja vaikka ei onnistuisi, uusi plääni vaan kehiin. Yleensä tälläisessa olotilassa koen vahvoja flow-hetkiä lyriikan kirjoittamisessa, mutta toisinaan ajatukseni ovat niin vuolaita, etten pysty tarttumaan syntyneisiin ideoihin. Otan niitä vain vastaan ja kun oloni on rauhallisempi, kirjaan kaiken minkä muistan ylös ja työstän niistä runoja tai muita tekstejä. Olen jo alkanut hahmottaa luovuuteni kiertoa (kuin ovulaatiota seuraisi), enkä enää hermostu eläessäni niitä päiviä tai viikkoja, jolloin hukun ajatuksiini. Tulva tyrehtyy. Kaikki muuttuu seesteisemmäksi. Kuvailisin tätä tilanteena, jossa on keskellä aavaa merta ja yhtäkkiä nousee myrsky, joka riepottelee ja lopulta makaa puisen laudan päällä kelluen ja tuijottaa sinistä taivasta.

Kun lapsena aloitin kirjoittelemaan tarinoita, isäpuoleni sanoi joskus minun (ja siskonikin) teksteistä, että mitähän niiden mielessä oikein liikkuu, koska tekstimme huokuivat dramatiikkaa ja sisälsivät paljon surua ja kuolemaa, vaikka olimme vasta lapsia. Olen aina ollut dramaattinen ihminen ja helposti saanut kärpäsen näyttämään härältä. Se piirre on kirjoittaessa hyvä, mutta tosielämässä ei aina. Sen kanssa kuitenkin oppii elämään ja jotkut oppivat sitä ymmärtämään. Yritän kuitenkin rajoittaa dramaattisuuteni vain taiteeseen yhä enenevissä määrin. Yksi mikä edesauttaa tätä pyrkimystä on, että nukun enemmän kuin viisi tuntia yössä. Jos olinkin lapsena päästäni sekaisin, nyt olen kauttaaltani. Uskon kuitenkin, että kyky tuottaa tunteita herättävää taidetta vaatii kykyä elää vahvasti tuntien. Toki ymmärrän, että paljon tunteita voi pitää vain oman päänsä sisällä ja asioita voi analysoida itsekseenkin. Ja niin on toisinaan tehtäväkin, oikeastaan useimmiten.

Tyttö näki sillalta kuinka mustaa
vesi oli alhaalla jossakin
Äiti kysyi:" Miksi tuo runoja rustaa?
Lapsi on kai päästänsä sekaisin"

- Hector: Lumi teki enkelin eteiseen

- Nora

Helppo rakentaa, vaikea ylläpitää

Miksi painon pudottaminen on helppoa, mutta saavutetun painon ylläpitäminen hankalaa? Miksi on helppoa tutustua uusiin ihmisiin, mutta ihmissuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa? Miksi on vaivatonta suunnitella viikon aikataulu kalenteriin, mutta siinä on vaikea pysyä? Miksi on enemmän kuin easyä unelmoida, mutta haaveiden toteuttaminen ja onnellisuuden ylläpitäminen on toisinaan työn ja tuskan takana?

Ihmisen mieli on arvoituksellinen. Näemme tulevaisuutemme tietynlaisena ja ihannoimme kuvaa, jossa päivästä toiseen saa vain nauraa ja ilakoida kuin pienessä hiprakassa. Olisi ihanaa olla sellainen perus-onnellinen ihminen. Näin tänään kadulla naisen, joka näytti juuri sellaiselta. Oli vaikeaa hänet ohittaessaan kuvitella, että hänen aurinkoinen hymynsä hyytyisi. Mutta tiedän, että se hyytyy. Ei kukaan ole koskaan aina onnellinen. Ja se on täysin ok. Uskon sen itseasiassa olevan välttämätöntä, jotta osaamme todella arvostaa onnellisuuden mukanaan tuomaa keveyttä.

Uskon, että asioiden ja tavoitteiden ylläpitäminen on helpompaa, kun mieli on positiivinen. Silloin on enemmän energiaa ja halua toimia asioiden eteen niin, että ne pysyvät kunnossa ja etenevät haluttuun suuntaan. Olen ollut tänään todella väsynyt, jopa huonovointinen unenpuutteesta johtuen, mutta päätin silti mennä salille ja humps, alkulämpän jälkeen olin täynnä määrätietoisuutta, jota vailla tunnen viime aikoina lipuneen päivästä toiseen. Salilla tulee usein sellainen ylivoimainen olo - pystyn mihin vaan! Kun päättää olla vahva, on vahva. Myös salin ulkopuolella.

Voimme tietoisesti vaikuttaa ajatuksiimme, vaikka toisinaan se onkin mielettömän hankalaa. Eikä aina ole tarve saada negatiivisuutta, surua tai muuta pahaa oloa puskettua pois mielestä, vaan toisinaan on puhdistavaa itkeä ja antaa pahan olon tuntua joka solussa. Ja lopulta antaa sen lähteä rauhassa, sanoa: koettelit minua, mutta voitin. Kun heikoimmillakin hetkillään uskoo olevansa vahva, todella selviää mistä tahansa, eikä silloinkaan luovu tavoitteista, joiden eteen on lupautunut tekemään töitä. Vaikka välillä ne asiat, joita on ryhtynyt rakentamaan, esimerkiksi parantaakseen elämänlaatuaan, aiheuttavat suurta stressiä ja epätoivoakin, luovuttaminen tuntuisi 24x100 kertaa pahemmalta. 

Elämästä ei kuitenkaan pidä tehdä liian vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, mitä ryhtyy rakentamaan. Minkälaisia muutoksia tarvitsee ja mitä on oikeasti valmis tekemään mahdollisten tavoitteidensa eteen. Tavoitteet voivat olla mitä vain, ei ainoastaan esim. painonpudotus tai muu ulkonäköön vaikuttava asia. Elämä on yhtä rakentamista ja purkamista. Myös purkamisessa täytyy olla varovainen. Jos riisun tämän elämästäni, kuinka paljaaksi jään? On hyvä pohtia asioita, ettei myöhemmin tule reklamaatioita.

Paljon auttaa myös se, kun tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Jos esimerkiksi stressaantuu liiallisesta suunnittelemisesta, saattaa olla toimivampaa improvisoida enemmän ja edetä fiilisten mukaan. Toisille taas rutiinit ja tarkat aikataulutukset jmv. tuovat turvaa ja auttavat pitämään asiat järjestyksessä. Usein on hyvä edes jossain määrin suunnitella asioita, jotta kehityksen ja eteenpäin menemisen varmistaminen on hanskassa ja siten tavoitteet ainakin pysyvät hengissä. Niitä voi sitten elvytellä matkan varrella ja aina kannattaa muistaa, että toisinaan elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat rakennustyöt uusiksi. Ja uusia hanskoja saa muuten aina.

Tsemppiä kaikenlaisten tavoitteiden toteuttamiseen ja hyvän fiiliksen ylläpitämiseen!

- Nora

Oikeus olla

Aiemmin mä pelkäsin
et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla

- Ellinoora, Leijonakuningas

Kuinka olla oma itsensä ristiriidan paineessa, jossa puntaroivat toisten miellyttäminen, toisten mahdollisimman vähäinen ärsyttäminen ja täysin omana itsenä oleminen? Kuinka arvostaa itseään, kun kaikki eivät sinua kuitenkaan kunnioita? Kuinka nauttia onnistumisista, kun aina riittää kateellisia ja kuinka kertoa suruistaan, kun aina on niitä, jotka silloin kaikkoavat tai vellovat vahingonilossa?

En usko, että koskaan voi täysin luottaa toiseen ihmiseen. Ehkä pessimististä ajatella näin, mutta se on oma kokemukseni tähänastisen elämäni varrelta. Haluamme näyttää itsestämme parhaat puolet ja haluamme nähdä toistemme parhaat puolet, mutta mitä sitten kun toisista paljastuu niitä huonojakin puolia? Jotkut kestävät ne, toiset eivät. Jotkut lähtevät, toiset jäävät. Voiko niiden, jotka jäävät, luottaa pysyvän aina rinnallasi?

Voimme luvata vaikka mitä. Sanoille edes taivas ei ole rajana. Onko teoille? Voimme kannustaa toisiamme, välittää aidosti ja rohkaista pyrkimään parhaimpaamme. Haluan nähdä rakkaideni voivan hyvin ja olevan onnellisia. Toivon heille kaikkea hyvää ja heidän ilonsa saa minutkin hymyilemään. Vaikka olisin kuinka pohjassa, yritän aina kuitenkin nauttia toisten onnistumisista ja ruokkia heidän innostumistaan. Kertoa, kuinka hienosti he ovat hommansa hoitaneet, keep going ja so on. Toivon saavani itsekin samanlaista vastakaikua, myönnän sen. Toivon, että minunkin onnistumiset merkitsevät jotakin, eivätkä ole tyhjänpäiväisiä mitättömyyksiä. Toivon, etten ole mitätön, vaikka maailma suuri onkin.

Teen asioita, jotka minua inspiroivat. Olen mieluiten ihmisten kanssa, jotka ruokkivat sieluani millä tahansa tavalla. Pidän keskusteluista, jotka johtavat uusiin aiheisiin ja jotka saavat näkökulmani asioihin laajenemaan. Haluan nähdä innosta halkeavia kasvoja ja parantaa maailmaa muiden hullujen kanssa. Hulluus on parasta, joskus se tarkoittaa äärimmäisyyttä. Break the rules.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, että vaikka olen luova ja taiteellinen, vasen aivopuoliskoni toimii edelleen. Olen pitkään huomaamattani suoraan sanottuna mitätöinyt älyäni, luullut ettei minulla ole enää kykyä toimia järjestelmällisesti tai ajatella konkreettisesti. Toisinaan ajaudun hölmöyden valtaan ja käyttäydyn ajattelemattomasti, mutta se sallittakoon ja se tuottaa paljon jokapäiväisiä nauruja, niin minulle kuin ystävillenikin. Olen miettinyt, onko minun oltava joko hömelö taiteilijan renttu vai voinko olla piinkova bisnes-toimittaja-nainen. Nyt vastaan, että voin olla mitä ikinä haluan. Ja niin voit olla sinäkin. Jokainen voi myös olla minusta mitä mieltä haluaa.

Tärkeintä siinä, että uskaltaa olla oma itsensä, on olla tarpeeksi riippumaton muiden mielialoista ja mielipiteistä. Jos jokin tuntuu sinusta oikealta, toimi sen mukaan. Kuitenkin maalaisjärkeä käyttäen. En kirjoituksellani tarkoita, että olisi hyväksyttävää heittäytyä itsekkääksi paskiaiseksi, joka viis veisaa muiden mielipiteistä. Kyllä niitä järkeviäkin mielipiteitä löytyy, etenkin jos ympärillä on ihmisiä, joita rakastaa ja arvostaa. Heitä kannattaa kuunnella, uskon heidänkin kuuntelevan sinua. Kun tietää oman oikeutensa olla sellainen kuin on, se näkyy ulospäin itsevarmuutena, hyvänä olona ja energisyytenä toteuttaa unelmiaan.

Muista olla se kuka olet, koska muuten maailma jäisi paljosta paitsi <3 Toisten liiallinen miellyttäminen ei koskaan johda muuhun kuin siihen, että ruskeat silmäsi nähdään sinisinä. Ole rohkea ja avoin, ennen kaikkea itsellesi ja muista kuitenkin arvostaa rakkaitasi ja osoittaa heille välittämisesi. Sillä tavoin pääset pitkälle.

- Nora

Mikä musta tulee isona?

Ajatuksissani kirjoitin ensin otsikoksi "Mikä musta tulee isänä?". Sitä olisikin mielenkiintoista pohtia, mutta en ehkä halua ryhtyä siihen. Joku toinen kerta sitten. Viime aikoina ajatukset ovatkin raiteilleet ihan oman mielensä mukaan, sillä reilun viikon päästä alkaa kiihkeät kaksi viikkoa kaiken tekemisen puolesta: yritän elokuun loppuun asti selvitä kolmen työn kanssa, aloitan kaksiviikkoisen uusien kirjallisuuden opiskelijoiden tuutoroinnin ja samalla valmistaudun omiin opintoihini. Ensimmäisessä periodissa minua odottaa mediatutkimuksen opintoja, kehityspsykologiaa ja rytmihäiriöitä tuottava englannin puhekurssi. Tällä kertaa ilmoittauduin kuitenkin iltapäivisin järjestetylle kurssille, jotta lintsaamisen mahdollisuus pienenee, koska aikainen aamuherätys+enkun puhekurssi=äkkiä pää takaisin tyynyyn.

Muutaman viikon päästä alkaa kolmas yliopistovuoteni, hurjaa! Jotenkin minulla on tunne, että tämä vuosi tulee menemään ihan älyttömällä vauhdilla. Niin paljon mielenkiintoisia juttuja luvassa, että hengästyttää. Tällä hetkellä odotan jo itse opiskelua uteliain mielin. Vähän pelottaa, että ainakin osa aivosoluistani ovat surkastuneet niiden oltua kesälomalla. Tässä kohtaa voisi tietysti kysyä, mitkä aivosolut.

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani keskityin lähinnä kirjallisuudenopiskeluun ja opiskelijajuhliin. En juuri miettinyt vakavasti, mihin haluan työllistyä tulevaisuudessa. Toki minulla on koko ajan pyörinyt mielessä ideoita ja olen nähnyt avoimia ovia. Nyt kuitenkin kun alkaa kolmas opiskeluvuosi, haluan jo alkaa hahmottaa uraani. Tällä hetkellä toimittajan työt houkuttavat todella paljon ja uskon, että olisin siinä työssä hyvä. Ja vaikka olen valinnut sivuaineita enemmän kiinnostukseni mukaan kuin tulevien urasuunnitelmieni (koska minulla ei niitä ole tarkkaan ollut), olen kuitenkin tehnyt hyviä valintoja: olen opiskellut mediatutkimusta (mikä nykyisin on pääaineeni), luovaa kirjoittamista, kotimaista kirjallisuutta ja kohtaa alkaa psykologian opinnot. Minusta näissä on ainesta pärjätä journalistina. Ennen yliopistoa valmistuin hyvinvointi- ja kuntosalivalmentajaksi Trainer4You:ltä, joten ehkä pystyn hyödyntämään niitä toimittajana. Tai sitten koostan työni palasista: kirjoitan ja teen personal trainerin hommia (pt:n paperit ovat viittä vaille valmiit). Ja runokokoelmani tulee valmistumaan jossain vaiheessa. Nyt olen työstänyt sitä reilu puoli vuotta.

Viime sunnuntaina kävin kuuntelemassa Ellinooran keikan Kupittaanpuistossa ja sain siitä paljon inspiraatiota. Pidän hänen musiikistaan ja ennen kaikkea siitä, kuinka hänestä huokuu innostus tekemiään asioitaan kohtaan. Sellainen on ihailtavaa ja buustaa aina omaakin tekemisen meininkiä. Eihän elämässä pitäisi olla muita vaihtoehtoja kuin vetää se täysillä! Mielellään joka päivä, mutta se ei ole mahdollista. Mutta niinä päivinä kun mieli laahaa maata, saa surun kyyneleet lohduttaviksi, kun muistelee hetkiä, jolloin hymy oli herkässä ja ymmärtää, että niitä hetkiä on pian taas luvassa.

On oikeastaan ihan sama, mitä lopulta tulen isona tekemään, kunhan teen sitä sydämestäni ja saan siitä innostavaa sisältöä elämääni. On se kuinka palasista koostuvaa tahansa, unettomia öitä aiheuttavaa, epämukavuusaluellekin menemistä ja joidenkin asioiden uhraamista, jos se on onnea tuottavaa, se on sen arvoista. Kummallista, kuinka päivien lyhentyessä, elämä alkaa tuntumaan valoisammalta. Vaikka totuushan on, ettei päivien pituudella ole väliä, eikä sillä paistaako aurinko vai sataako räntää, vaan sillä mitä tehden niitä päiviä elää. Kesätyöni eivät ole liittyneet unelma-ammatteihini, joten odotan, että saan taas palata niiden asioiden ääreen, jotka ovat polttoainetta, eivätkä kärvennä innostustani.

Innostavaa viikkoa!

-Nora