Älä tee kandia näin

Tähän alkuun pitkä, helpottunut huokaus. Olen nyt saanut kandidaatin tutkintoa varten tehdyn kandi-tutkimuksen täysin valmiiksi. Kandini meni plagiaatintunnistuksesta läpi, kypsyyskokeeni hyväksyttiin ja arvosana on tullut. Olen niin helpottunut, että se prosessi on nyt ohi. Vielä on muutamia mediatutkimuksen kursseja jäljellä, jotta saan kandin paperit käteen, mutta pahin työ on jo takana. Tai suurin, jos asian haluaa nähdä vähän valoisammin. Välillä tuntuu oudolta ajatella, että asia, jota on jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien jossain määrin stressannut, on nyt kunniakkaasti ohi. Lopputuloksen puolesta ainakin kunniakkaasti, mutta työtavat olisivat voineet olla hieman...järjestelmällisemmät.

Olen alusta lähtien tiennyt, etten ole tutkija-ihminen. En ole kertaakaan kokenut paloa tutkimustyötä kohtaan, vaikka arvostankin tutkijoita. Tuntuu kuin siihen ammattiin synnyttäisiin samalla tavalla kuin esimerkiksi lääkäreiksi. Tutkijoilla on jokin sisäänrakennettu teoreettisesti latautunut kiinnostus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan. Olen utelias muilla tavoin. Ajatus tutkimustyöstä saa minut tällä hetkellä lähinnä uneliaaksi. Tein kandini juuri niillä tavoilla, joilla etukäteen pelkäsinkin. Se oli yhtä kaaosta. Mutta lopputulos oli se, mihin pyrinkin - valmiiksi koko hässäkkä tuli, ja vieläpä ajallaan.

Mediatutkimuksessa kandia tehdään puoli vuotta. Näin jälkikäteen, kun olen miettinyt, kuinka monta päivää käytin kandin tekemiseen, jää lukumäärä alle 30:een. Helppoa prosessissa oli se, että keksin aiheeni viikkoa ennen kandiseminaarin alkamista, eikä uskoni aiheeni suhteen horjunut kertaakaan. Se oli kuin minulle luotu ja olen siitä edelleen ylpeä. Vaikeinta, suoraan sanottuna helvetillisintä ja stressaavinta oli löytää oikeat lähdemateriaalit. Ne antavat niin suuren pohjan ja suunnan kandille, että niihin oli todella panostettava. Luin monia teoksia turhaan, mutta onneksi lopulta löysin kultakimpaleet lähdeteoksiksi. Toinen suuri haaste oli luoda rakenne kandille. Opponoinnin jälkeen muutin kandini rakennetta täysin ja poistin 1/3 tutkimusmateriaalista, koska muuten kandiini olisi tullut ehkä 50 sivua.

Pelkäsin aluksi, että en millään saa tekstiä riittävästi suollettua tutkimukseeni, mutta se osoittautui turhaksi huoleksi. Minulla oli muutama intensiivinen viikonloppu, jolloin tein kandia aamusta iltaan. Niiden välissä pidin monen viikon taukoja, koska intensiiviset kandi-viikonloput johtivat poikkeuksetta hermoromahduksiin. Ja enemmän sääntönä kuin poikkeuksena on, että opponoinnin jälkeen kandeihin ei kajota vähintään kuukauteen. Näin tein itse ja niin taisivat myös kaikki meidän kandisemmalaiset tehdä :D Onhan se täysin välttämätöntä saada etäisyyttä kandiin, että sitä pystyy itsekin tarkastelemaan objektiivisemmin! Suosittelen. Se saattaa aiheuttaa ylimääräistä paniikkia ja stressiä, mutta vaikeimmanhan kautta tänne on tultu elämään.

Opponointi jännitti minua enemmän kuin olin ajatellut. Oli pelottavaa opponoida toisen kandia, koska olin itsekin niin epävarma siitä, miten huippu-kandeja oikein tehdään ja mikä on oikeasti huomionarvoista. Ettei viilaa liikaa pilkkuja, mutta kuitenkin tuo kaiken olennaisen esiin. Oli pelottavampaa opponoida kuin olla opponoitavana. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka hermostunut olin myös ennen kandini opponointia. Olinhan toisena yliopistovuotenani tottunut saamaan palautetta luovan kirjoittamisen opinnoissani. Pelkäsin kandini olevan aivan järkyttävää p#####, enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos koko kandi-ideani olisi osoittautunut huonoksi. Sain kuitenkin hyvää ja rakentavaa palautetta, jonka avulla pystyin tekemään hyviä päätöksiä.

En opponoinnin jälkeen pyytänyt keneltäkään apua kandini kanssa, muuta kuin sen valmistuttua pyysin rakasta äitiäni oikolukemaan sen ja sanomaan mielipiteitä, jos niitä herää. Mutta en kysynyt kandisemman vetäjältä, olivatko uudistukset ja muokkaukset hyviä, vaiko turhia. Ennen arvosanan saamista mietin monta kertaa, heittäydyinkö liian itsenäiseksi, vaikka tunsin jatkuvaa epävarmuutta akateemisen tutkimuksen tekemisestä. Tein kandin ehkä vähän liikaa "nyt se vaan nopsaan pois alta" -mentaliteetilla. Mutta ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ollut suurempaa haittaa, sillä tässä kohtaa lopputulos oli se kaikista tärkein ja odotetuin, vaikka aina pitäisi myös nauttia matkasta. Tämä oli kuitenkin matka, jolle en ostaisi lippuja uudestaan, mutta ehkä gradu tulevaisuudessa aiheuttaa sen, että matkalaukut täynnä "apuaaaah"-fiiliksiä on jossain kohtaa jälleen lähdettävä reissuun.

Koen kuitenkin oppineeni kandia tehdessä tutkimuksen tekoon liittyviä asioita, joista on varmasti hyötyä myöhemmin. Olen muutenkin aina ollut opiskelijana sellainen, etten ihan hirveästi jää tehtäviä hinkkaamaan. Se toimii minulla, vaikka varmasti aiheuttaakin välillä ehkä turhaa stressiä. Loppuun vielä mainitsen kandini arvosanan, koska itseäni ehkä ärsyttäisi lukea tällaista postausta kuulematta sitä. Sain nelosen. Olivat siis työtavat mitkä tahansa, pääasia, että ne ovat itselleen sopivat. Olen iloinen, että saan huojennuksen lisäksi olla myös kiitollinen suorituksestani. Kaikesta huolimatta tämä meni oikeastaan juuri niin kuin piti.

- Nora

Masennus on terveen ihmisen merkki?

Törmäsin tänään mielenkiintoiseen blogitekstiin masennuksesta. Eräs nainen kertoi siinä oman tarinansa. Samassa tekstissä hän puhui masennuksesta ylipäätään. Sain lopulta sen käsityksen, että masennus, kaikessa kauheudessaan ei tarjoa pelkkää pahaa. Myös masennuksessa on puolensa. Toki tämä riippuu masennuksen vaikeudesta. Tulkitsin jutun niin, että toivuttuaan ihminen on kulkenut henkisesti sellaisen matkan, että hänen on ollut mahdollista oppia paljon. Ihmisenä kasvaminen on tässä tapauksessa se valoisa puoli.

On tärkeää uskaltaa vastaanottaa kaikenlaiset tunteet. Myös negatiiviset ja raskaat, sillä eivät ne tahdo meille pahaa. Miten osaisimme muuttaa elämämme suuntaa, jos emme tuntisi epätyytyväisyyttä? Miten osaisimme tehdä surutyötä menettäessämme jotain tärkeää, jos emme päästäisi surua rantautumaan sieluumme? Jossain vaiheessa tulevat aallot, jotka vievät surun pois. Miltä elämä tuntuisi ilman sykähdyttäviä onnentuntemuksia, jos emme osaisi nauraa pohjattomasti? Tunteminen on yhtä vääjämätöntä kuin tulevaisuus, mutta samalle se asettaa meidät alttiiksi sairastumaan, jos kierrokset käyvät liian kovilla.

Aloitin muutama viikko sitten Kriisikeskuksen Löydä oma tarinasi -ryhmässä, koska tunsin, että tarvitsen vertaistukea oman suunnan löytämisessä. En koe olevani hukassa sen suhteen, etteikö minulla olisi suuntia, joihin suunnistaa, mutta välillä tuntuu, että niitä on liikaa. Tavoitteeni on löytää balanssia minua kiinnostavien asioiden välille. Olen myös sen verran pitkään käännellyt ja väännellyt elämääni tässä vuosien aikana, että tunnen olevani kykeneväinen antamaan vertaistukea. Tänään oli neljäs kerta ja on ollut mahtavaa huomata, kuinka ryhmä hioutuu. Olemme päässeet todella syvällisiin asioihin ja etenkin tämänkertainen tapaaminen herätti minut ajattelemaan tunteiden lähelle päästämisen tärkeyttä.

Masennus on siinä mielessä terveen ihmisen merkki, että kuormituksen käydessä liian suureksi, on ymmärrettävää sairastua. Se on paitsi aivokemiallinen häiriö, myös mielen keino reagoida asioihin, jotta huomaisimme tehdä niille jotakin. Joskus tarvitsemme todella painavan taakan harteillemme ymmärtääksemme, kuinka kevyeksi olonsa oikein voikaan tuntea. On tervettä voida huonosti, kun elämä kolhii kohtuuttomasti. On kuitenkin tärkeää huomata varoitusmerkit ja suhtautua niihin vakavasti. Taakan ei ole tarkoitus ruhjoa meitä maan tasalle, vaan opettaa jotakin äärettömän tärkeää. Opettaa meidät selviytymään.

En vaihtaisi pois mitään vaikeita kokemuksiani. Niiden kautta ymmärrän elämää paremmin, ja ennen kaikkea arvostan hyviä päiviä ja hetkiä enemmän kuin osaan edes sanoin kuvailla. En tiedä mitään parempaa, kuin hymyillä ilman syytä. Parasta on tehdä niin kassajonossa tai bussipysäkillä ja nähdä ihmisten ajattelevan "kuka tuo hullu on". Ihan parasta. Haluaisin kirjoittaa, etten pelkää niitä päiviä, kun onnellisuuden tilalle hivuttautuu alakulo, mutta en halua valehdella. Huomasin tänään Löydä oma tarinasi -ryhmässä, etten edelleenkään uskalla nauttia onnellisuudesta täysin siemauksin, sillä olen liian tietoinen siitä, ettei tie koskaan kulje suoraan. Tänään se on kuitenkin ollut mukavasti mutkainen, haastanut sopivasti, joten tässä hetkessä on hyvä olla.

Ja lopuksi vielä korostan sitä, että jokainen kokee masennuksen eri tavalla. Jokaisella masennuksen kokeneella tai kokevalla on oma tarinansa, mitä, miksi ja miten kaikki tapahtui tai tapahtuu. Omat masennukseni ovat aina liittyneet tietynlaisiin vaikeisiin elämäntilanteisiin, joiden voin jälkeen päin nähdä olleen avunhuutoja itselleni, jotta olen ottanut ongelmani tosissani. Jokaisen kokemukset, liittyivät ne oikeastaan mihin tahansa, kumpuavat yksilöllisistä lähtökohdista, ja siten jokainen itse on paras omien kokemustensa tulkitsija.

- Nora

Yhden naisen voimat

Tämän illan olen viettänyt mielelläni hiljaisuudessa. Usein kuuntelen kotona musiikkia mitä tahansa teenkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että pää on niin täynnä kaikenlaista ajatusta, että haluan olla hiljaisessa ympäristössä. En oikein edes tiedä, minkälaista musiikkia tällä hetkellä kuuntelisin. Jotain melankolista, iloista vai minkälaista? Viime päivät ovat olleet monin tavoin yhtä tunnemyllyä.

Yleensä olen joko surullinen tai iloinen, rauhaton tai levollinen. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kaikki olotilat myllertävät sisälläni, enkä oikein tiedä, mihin tarttuisin. Haluaisin ottaa kopin innostuksesta elämää kohtaan ja olla heittämättä sitä saman tien pois. Kuitenkin, aivan kuin se polttaisi käsissäni. Yhdessä hetkessä olen täynnä toivoa ja tarmoa, toisessa peloissani. Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyden vaikutusta elämään. Olen yrittänyt löytää sieltä selityksiä tämän hetken fiilikseeni kaiken suhteen. Siinä mielessä tämä ajatustyö on hyvässä vaiheessa, että kysymyksiä ei ole hirveästi enempää kuin vastauksia.

Haluan muutosta elämääni. Hyvää muutosta. Kaipaan jotakin uutta ja innostavaa, kihelmöivää ja luovuutta hedelmöittävää. Janoan asioita, joiden ajatteleminenkin tuottaa kicksejä. En halua, että päiväni koostuvat aamusta iltaan ohjelmasta, jota minun pitää suorittaa. Se on raskasta ja uuvuttavaa. Haluan tuntea eteenpäin menemisen. En tiedä, miksi tällä hetkellä tuntuu siltä kuin samaan aikaan kiitäisin eteenpäin ja seisoisin paikoillani. Ristiriitaisuus yltää myös nukkumiseen: päivisin voisin nukahtaa ihan missä vaan, mutta sänkyyn mennessäni väsymys on karissut kauas kaukaisuuteen tai muuttunut väsymykseksi, johon ei nukahda.

On pelottavaa ja samaan aikaan vapauttavaa ajatella, että olen tosiaan itse vastuussa elämästäni. Pystyn paljon vaikuttamaan elämänlaatuuni, jokainen meistä pystyvät. Elämässäni on tällä hetkellä paljon hienoa asioita, joista olen kiitollinen ja joita teen mielelläni. Jotain siitä kuitenkin puuttuu. Mietin, uskaltaisinko tehdä lapun, johon kirjoitan, mitä haluan elämältäni lähiaikoina ja pidemmän päälle. Uskaltaisinko? Mitä jos ne eivät toteudukaan? Muutoksia ei voi tapahtua, jos ei tee asioita eri tavalla kuin ennen. Siitä kai pitää lähteä liikkeelle. Irrottaa tutusta ja turvallisesta ja antaa uusille asioille mahdollisuus tapahtua. Ei pidä unohtaa mielen voimaa: mitä uskomme voivamme tehdä, sen myös todennäköisesti teemme.

Minulle on tarjoutunut elämäni aikana yllättäen mahdollisuuksia lähteä mukaan erilaisiin juttuihin. Hurma ry:n puheenjohtajuus on yksi näistä. Miksi en luota siihen, että jatkossakin voin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onhan elämä osoittanut minulle yllättävän monta kertaa, että joskus asioita tapahtuu sattumalta. Miksi ei siis jatkossakin? En tarkoita, että jäisin vain odottelemaan hyvien asioiden kävelevän luokseni, sillä tietysti oma toiminta vaikuttaa aina jollain tavalla asioiden kulkuun. Mutta toivon ylläpitäminen on harvoin huono juttu.

Välillä, kuten tänään, tuntuu siltä, että pääni poksahtaa kaikista tunteista ja ajatuksista, jotka eivät asetu mihinkään järjestykseen. Voisin vain ruveta itkemään sen vuoksi, että olen kiitollinen ja samaan aikaan helvetin ahdistunut. Ensin valtaa kiitollisuus, sitten ahdistus. Mitä jos en enää saa kokea asioita, joista olen kiitollinen. Mitä jos. Tänään kaupassa latosin koriini samoja tuotteita kuin about neljä kertaa viikossa ja mietin, että miten ihmiset tulevat vastaan niin huolettomina. Pystyisinkö itsekin kävelemään hyllyjen välissä niin tyynesti, jos en olisi tehnyt sitä satoja kertoja aikaisemminkin?

Mietin tänään myös sitä, saapuuko flunssa luokseni, vaikka olen siltä pitkään välttynyt. Olen kulkenut kaksi päivää märissä kengissä, koska en ole vieläkään löytänyt tarpeeksi cooleja saappaita kaupunkiolosuhteisiin. Tai on minulla yhdet, viidellä eurolla Kirppis-Centeriltä ostetut. Niissä on kiilakorot. Niitä voin kuitenkin käyttää ainoastaan silloin, kun tiedän, ettei minun tarvitse riisua kenkiä päivän aikana, ainakaan julkisilla paikoilla. Niissä on niin pitkät varret ja voin sanoa, ettei niitä yhden naisen voimin saa pois jalasta. On siis helpompaa kulkea litisevissä kengissä. Tämä on logiikkaa a la Nora.

Toivon, että kevät vihdoin saapuisi, tai että tämä olisi viimeinen loskavalloitus, sillä minulla ei ole enempää kenkiä tuhottavaksi niiden aina kastuessa litimäriksi. Viime päivinä on kuulunut paljon lintujen laulua, mistä helähtää aina mieleeni jokin lapsuudenaikainen helpotus asioiden järjestymisestä. Niin ne asiat taitavat tälläkin kertaa tehdä, vaikka juuri nyt ei siltä tunnu ja silti kuitenkin tuntuu.

- Nora

"En pysty tekemään mitään"

Ihmisillä on tapana aliarvioida itseään. Emme aina näe kovin helposti omia kykyjämme, saati usko niihin. Se on sääli. Kuinka paljon lahjakkuutta, sisua ja rohkeutta jää piiloon? Kuinka paljon enemmän aikaa voisimme käyttää kovan työn tekemiseen unelmiemme eteen sen sijaan, että vaivumme epäuskoon ja luovutamme? Valitsen mieluummin raskaan ajanjakson kuin synkän loppuelämän.

Aliarvioimme itseämme myös auttajina. Vähän aikaa sitten minulla oli pieni kriisi elämässäni, jota vuodatin yhdelle läheiselle ihmiselle. Pyysin anteeksi, että hän joutuu kuuntelemaan pahaa oloani. Hän vastasi, että voi kyllä kuunnella, mutta ei pysty tekemään mitään. Jo se, että hän kuunteli, oli todella tärkeää minulle. Jo se helpotti oloani. Välillä vaadimme itseltämme liikaa, koska luulemme, että toiset odottavat meiltä paljon. Tai oikeastaan, meillä saattaa olla eri käsitys siitä, mikä on paljon. Jo se, että kuuntelee, on paljon. Usein jo se on riittävästi.

Kuunteleminen ei ole "ei mitään". Se on taito, jonka omistaminen on arvostettavaa ja arvokasta. Kaikkiin ongelmiin ei löydy samantien ratkaisua, eikä niille voi heti tehdä mitään konkreettista. Silloin on äärimmäisen tärkeää, että pystyy puhumaan asioista jonkun kanssa, koska usein se saa ongelman tuntumaan edes pienemmältä ja ratkaistavissa olevalta. Ei aliarvioida kuuntelemista. Se oli kaikki, mitä yhtenä iltana tarvitsin ja mitä olen tarvinnut monta kertaa aikaisemminkin.

Suhtaudun usein muiden ongelmiin ratkaisukeskeisesti ja yritän miettiä kaikenlaisia tapoja auttaa. Tuntuu, etten muuten ole ollut hyödyksi. Mutta tämä on juuri se loukku, johon toivon, ettei kukaan ajaudu. Emme voi olettaa, että toiset ratkaisevat ongelmamme. Emme voi sysätä niitä toisten harteille. Uskon, että harva kuitenkaan edes ajattelee näin. Meillä on vastuu omasta elämästämme, jota parhaamme mukaan yritämme kantaa. Mutta silti täällä ei tarvitse tarpoa yksin. Todella pienillä teoilla voimme olla suureksi avuksi ja tueksi sekä saada apua.

Kun arvostamme itseämme, luotamme siihen, että riitämme sellaisina kuin olemme. Kuin olemme ihmisinä, avuntarjoajina ja kuuntelijoina. Läsnäolomme on arvokkaampaa kuin uskommekaan. Olen kiitollinen kaikista hetkistä, jolloin minua on kuunneltu. Olen otettu kaikista niistä hetkistä, jolloin olen saanut olla kuuntelijana. Se on minulle luottamuksenosoitus. Älkää koskaan aliarvioiko kykyänne pienillä teoilla olla suureksi avuksi <3

- Nora