Myönnän olevani vähän kaikki tai ei mitään -ihminen. Elintavoissa se näkyy helposti siten, että jos en ehdi treenaamaan kunnolla, ruokavaliokin kärsii. Tätä ihmettelen, koska eikö loogisesti ajateltuna juuri silloin pitäisi kiinni ruokavaliosta? Minulla ei tällä hetkellä ole mitään tietynlaista ruokavaliota, jota noudattaisin (paitsi gluteeniton keliakiani vuoksi, mutta se on tilanteen pakosta elämäntapa, ei hetken kestävä dieetti). Ja toisaalta kun pääsen treenaamisen makuun, se vie täysillä. Olen kuitenkin vuosien saatossa havainnut itsessäni pehmentymistä ja järkeistymistä sen suhteen, että asiat on myös mahdollista pitää tasapainossa. Tärkeintä on nauttia tekemisestä ja tehdä asioita mahdollisimman terveellisesti. Terveellisyys pitää sisällään myös terveen suhtautumisen asioihin: pulla viikossa ei vie vyötäröä mennessään.
Onko hyväksyttävää treenata sen vuoksi, että haluaa pyöreän takapuolen? Tai onko se hyväksyttävää, että jättää ulkoiset seikat unholaan ja treenaa pelkästään terveytensä vuoksi? Joko siksi, että on jo mahdollisesti sairastunut vaikka diabetekseen ja haluaa terveellisten elintapojen avulla hoitaa itseään mahdollisimman pitkälle, tai sitten haluaa pienentää riskejään sairastua. Yleensä jälkimmäinen syy saa heti kannatusta, mutta usein samalla kyseenalaistetaan sitä, että eikö ihminen todella välitä siitä, miltä hänen perseensä näyttää. Ja silloin, jos kertoo treenaavansa lähinnä ulkoisten seikkojen vuoksi, saa kuulla siitä, kuinka se ei kanna pitkälle. Se ei kuulemma ole pitkäkestoinen motivaatio. Siinä on ehdottomasti pointtinsa, mutta jos pyöreän takapuolen metsästys saa jonkun menemään salille kyykkäilemään, antaa hänen tehdä niin. Ehkä hän muuten jämähtäisi sipsipussien ja elokuvien ääreeen kotisohvalle. Ehkä niin tapahtuu sitten, kun pyöreä perse ei enää kiinnosta tai sitten hän on löytänyt muita syitä treenata. Jos odotamme kohdallemme "sen oikean" motivaation tipahtamista, saatamme jo sinä aikana nähdä monien sipsipussien pohjat.
Treenaan itse siksi, että saan pidettyä perseeni pyöreänä, reisieni lihakset näkyvillä ja ylipäätään kroppani urheilullisena ja sopusuhtaisena. Nautin myös siitä tunteesta, kun laittaa kroppansa äärimmilleen ja toisaalta kevyistä lenkeistä kovien treenien jälkeisinä päivinä. Se tunne, kun kroppa aukeaa jumitiloista - se on voimannuttavaa. Puhumattakaan etenkin HIIT-treeneissä saavutetuista coregasmeista (kirjoitan joku kerta tästä aiheesta enemmän). Treenaamisella saan myös siirrettyä psyykkistä kipua ja ahdistusta pois mielestäni. Treenaminen tuottaa ulkoisten seikkojen lisäksi paljon psyykkistä vahvistumista. Tunnen olevani vahva mieleltäni, kun kroppani on kuosissa ja voimakas. Toki välillä ajattelen, että treenaamisella ja syömisellä saatan kohdallani ehkäistä joitakin sairauksia, mutta en sen varaan rakenna motivaatiotani, koska hyvin usein kuulen tarinoita, joissa täysin terveellisesti eläneet ihmiset ovat sairastuneet ja menehtyneet nopeastikin. Elämää ei voi elää yrittämällä liiaksi ehkäistä asioita, koska monet niistä tapahtuvat silti. Toki tässä on muistettava järki - se, että mättää pizzaa naamariin joka ilta ei oikeudu sillä, että ajattelee kuolevansa joka tapauksessa joskus johonkin.
Koska nykyään treenaaminen saa niin paljon ajatuksia vastaan ja puolesta, on keskustelu siitä kärjistynyt. Heitä, jotka treenaavat hulluina ja etenkin, jos he tekevät sen ulkoisten seikkojen motivoimina, pidetään itsekkäinä ja pinnallisina fitnessbimboina. Heitä, jotka treenaavat terveys edellä ja enemmän fiilispohjaisesti, pidetään mukavuudenhaluisina itsensä huijaajina. Siinä ei ole mitään järkeä. Jos on itse tyytyväinen omaan fyysiseen (ja psyykkiseen) kuntoonsa, ei koe tarvetta moittia toisia heidän tavoistaan. Emme voi sanoa pyöreän takamuksen tavoittelijoille, ettei niin saa tehdä. Emme voi käskeä heitä, jotka haluavat mennä salille ehkä kaksi kertaa viikossa, että he ovat laiskoja, eivätkä ikinä saavuta tikissä olevaa kroppaa. Mitä kukin haluaa saavuttaa? Sen mukaan kannattaa toimia. Ei sen mukaan, mihin laihuutta/urheilullisuutta ihannoiva yhteiskunta ehkä painostaa, jos se ei tunnu omalta. Mutta on myös ok treenata siksi, että haluaa vatsapalikat näkyviin. Annetaan kaikkien vatsapalikoiden loistaa, ovat ne helposti nähtävillä tai eivät.
Olisi upeaa elää maailmassa, jossa ei tarvitsisi niin paljon selitellä oman toimintansa syitä. Toki, jos toiminta saa sairaita/vääristyneitä piirteitä, on siitä hyvä kuulla. On osattava vetää rajat oikeisiin kohtiin. Siihen toimii parhaiten se, että kysyy itseltään, mitä haluaa. Mitä juuri sinä haluat kropaltasi saavuttaa? Pitää muistaa myös se, etteivät asiat aina sulje toisiaan pois. Jos haluaa olla tikissä, voi samaan aikaan ajatella treenaavansa säilyttääkseen toimintakykynsä. Kun on löytänyt itselleen sopivat tavat toimia, voi rauhassa toteuttaa itseään, eikä tarvitse hötkyillä ja stressata siitä, mitä muut tekevät ja hakea oikeutusta omille tavoilleen. Kun tuottaa itselleen hyvää oloa, ei voi olla matkalla kovin väärään suuntaan.
- Nora
