Call me a fool but I know I´m not

Ehkä se on lähestyvä syksy, yliopistoon paluu ja viime päivinä paahtanut aurinko - se, että olen hymyillyt tavallista enemmän. Itsekseni, olenhan ollut viime aikoina paljon itsekseni. Alkukesästä se ahdisti ja sen vuoksi tein vain lisää ja lisää töitä, kunnes kroppa pisti pelin poikki. Sen jälkeen olen yrittänyt löytää niiden asioiden pariin, jotka tuottavat iloa. Olen kirjoittanut runoja, käynyt salilla, kuunnellut musiikkia, lukenut ja olen jopa innostunut kokkailemaan joinakin päivinä ihan ajan kanssa.

Ja yksi juttu on ollut ihan parasta: niinkin alkeellinen kuin se, että istuu "olohuoneensa" (23 neliötä ei paljon keittiötä, olkkaria ja makkaria rajaile) pehmeällä violetilla matolla ja ympäröi itsensä kirjoilla ja kirjoittamisvälineillä. Voi vuorotellen lukea ja sitten itse kirjoittaa, kun inspiraatiota pulpahtaa mieleen. Olen lukenut ihan houreessa Saila Susiluodon missä leikki loppuu -runoteosta (2007) ja se on auttanut minua omassa kirjoittamisessani viime aikoina paljon. Teos sisältää niin paljon koskettavia säkeitä, että ilman kylmiä väreitä sitä on vaikea lukea. Tässä esimerkki:

Jos ei edes menetys pidä meistä kiinni
kuka pitäisi

Runot menevät helposti suoraan sieluun ilman minkäänlaisia polulta poikkeamia. Niistä saa niin paljon ajatuksia ja kicksejä. Runojen vuoksi osaan olla yksin, haluankin.

Toisinaan tunnen olevani liian vieras ihmiseksi edes ystävilleni, koska en ole ikinä tuntenut kuuluvani täysin mihinkään ja nyt ehkä ensimmäistä kertaa ymmärrän, etten ole kuulunutkaan, enkä ehkä koskaan kuulukaan. Niin helposti tunnen, mikä minut erottaa muista ja vie poispäin. Usein lähden itse kävelemään ennen kuin kukaan edes on puolittain kääntänyt selkäänsä. Ja toisinaan kuvittelen kääntyneet selät, mutta en halua tietää, jos se olisikin totta. En halua enää ikinä olla kenenkään hetken lohtu, itsetunnon nostaja alentamalla itseäni, enkä ihminen, jolla ei ole merkitystä. Monissa ihmisissä näen arvokkaita, rakastettavia piirteitä, enkä halua kohdata itseäni vähemmällä arvostuksella kuin heitä.

Minulla on kuitenkin kourallinen ihania ihmisiä, joista välitän suuresti ja uskon heidän tietävän sen <3 He hyväksyvät ajoittaisen hölmöyteni ja jaksavat kannustaa minua olemaan se kuka olen. Heidän harmikseen olen huomannut, että minun on koko ajan vaikeampaa esittää jotain muuta, koska elämä tuo varmuutta omaan olemiseen :) Tuntuu, että nyt kun kesä alkaa olla siinä pisteessä, että syksystä voi jo puhua, alan saada takaisin niitä fiiliksiä, että mikä tahansa, siis ihan mikä tahansa on elämässä mahdollista. En edes oikein osaa selittää, miksi tämä tunne on nyt tullut niin vahvaksi, mutta varmaan se liittyy siihen, että syksyn alkaessa pääsee tekemään taas asioita, joista nauttii. Olen suunnitellut syksyn opintoja (kerrankin ajoissa!!) ja aaaah kun odotan sitä, että saa upottaa takapuolensa luentosalin penkkiin ja oppia uutta. Päätin myös, että aloitan uuden sivuaineen....

For the first time I can hear my heart sing
Call me a fool but I know I´m not
I´m gonna stand out here on the mountain top

- Madonna, Rain

Näillä fiiliksillä päättyy tämä viikko ja alkaa uusi. Auringonpaistetta jokaisen ajatuksiin!

- Nora

Sitten kun on sen aika

Tänään kävellessäni kotiin kevyessä sateessa, mietin jos jossain, lähellä tai kaukana, joku käveli myös ja ajatteli samoin kuin minä sillä hetkellä: jonain päivänä askeleemme vielä kohtaavat. Tuli vahvasti sellainen tunne, että jossain on joku minua varten ja minä olen jotain varten. Välillä poen kriisiä siitä, että elelen sinkkuna, vaikka monet ystävistäni ovat pariutuneet ja siitä, että aika kuluu niin julmetun nopeasti. Havahduin kuitenkin huomaamaan, että juuri tällä hetkellä näin on hyvä.

En tiedä, onko elämäni rakkaus mies vai nainen. En tiedä, milloin vapaudentarpeeni vähenee niin, ettei se ole enää liian itsekästä parisuhteeseen. Tällä hetkellä urheilu, kirjoittaminen, ystävät, kohta jatkuvat opinnot, ihmiset yliopistolla, unelmat ja perhe tuovat elämääni kaiken sen sisällön, minkä vuoksi koen tyytyväisyyttä. Parisuhteessa ei saa joutua kahlituksi eikä kahlita, mutta vielä ajatus elämän jakamisesta niin tiiviisti jonkun kanssa, ahdistaa ja pelkään, että tekisin asiat väärin pelon vuoksi.

Olen nyt antanut itselleni rauhan elää näin niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En etsi ketään. En painosta itseäni näkemään minua parisuhteessa, koska haluan nyt keskittyä asioihin, joiden tiedän tekevän minut onnelliseksi. Kuljen silmät ja sydän avoinna, mutta poistan paineen itseltäni. Sitten kun aika on oikea, askeleeni jonkun kanssa vielä kohtaavat.

Suo minun tulla
anna kyynelten juosta
kohta hengitän silmiis
ole valmiina vaan
anna viereesi tulla
nosta hukkuva suosta
suo mulle aikaa
niin voimaa mä saan

- Freeman, Olet mun kaikuluotain

- Nora

Kadonneen motivaation jäljillä

Viime viikolla minulla olisi ollut hyvin aikaa viettää salilla, mutta miten kävi? Tein vain kaksi salitreeniä ja toinen niistäkin oli enemmän fiilistelyä, tai pitäisikö rehellisyyden nimissä sanoa peilailua. Sain uusia treenivaatteita viime viikolla, joten sen puolesta olisin myös voinut saada tsemppiä salille. Pinnallisuus tässä asiassa sallittakoon. Mutta aina ei vain jaksa mennä nostelemaan puntteja. Ihmeellistä kuinka motivaatio treenaamiseen on toisinaan ihan nollissa.

Viime perjantaina kun raahauduin salille noin viikon tauon jälkeen, mieleeni laskeutui rauha jo salin oven avatessa. Tiesin, että koska olin tullut sinne asti, tekisin treenin. Ja teinkin, polttavan jalkatreenin. Kaikki sen päivän negatiiviset fiilikset puristuivat mielestä hien myötä. Olin kiitollinen, että menin salille, koska siitä tuli todella hyvä olo. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ajattelin, että lauantaina uudestaan.

No, lauantaina. Olin töissä ja sen jälkeen mieleni halaji kotiin herkkuja popsimaan ja runoja kirjoittelemaan. En millään jaksanut lähteä treenaamaan kotiin päästyäni. Minulla olisi ollut ojentaja+hauis -treeni, mutta mietin, että miksi pakotan itseni menemään, jos en halua. Pienenevätkö ne lihakset ihan nollatasoon, jos olen viikon ottanut rennommin? Annoin itselleni luvan jäädä herkuttelemaan ja rentoutumaan. On oikeastaan vain hyvä, että välillä on viikkoja, jolloin ottaa oikeasti rennommin.

Uskon, että kun olen nyt yli viikon ottanut rennommin, motivaatio treenaamiseen palaa itsestään. Jos olisin viime viikolla ruoskinut itseni vastentahtoisesti salille joka ilta, olisin ehkä nyt siinä pisteessä, etten treenaisi siellä kahteen viikkoon. Ehkä nyt vähän liioittelen, mutta ymmärrätte pointin? Joskus asioilla on tapana asettua uomiinsa kuuntelemalla itseään silloinkin, kun se ehdottaa laiskottelua. Enkä usko, että kroppani on kokenut jotakin mieletöntä rupsahdusta viikon rentoilusta. Päinvastoin, se on taas voimissaan.

Toisinaan motivaatio palaa niin kuin tällä kertaa, itsestään. Mutta välillä sitä voi kannustaa tulemaan esiin vaikkapa uusilla treenivaatteilla, kuuntelemalla musiikkia, joka saa adrenaliinin virtaamaan, katselemalla treenivideoita Youtubesta, miettimällä sitä huikeaa fiilistä, mikä treenin aikana ja etenkin sen jälkeen tulee. Mikä onkaan ihanampi tapa nauttia lämpöisestä kesäillasta kuin kulkea polte lihaksissa treenin jälkeen kotiin ja tuntea voittajafiilistä. Saattaa olla jopa kaikkivoipainen olo asiassa kuin asiassa, sellainen huojuvan onnellinen. Jo ajatus siitä saa pakkaamaan treenirepun. Sitten on enää askellettava ulos ovesta.

Ja myöskin se hyvä puoli treenaamattomuudessa oli, että sain kirjoiteltua runoja, joihin olen varsin tyytyväinen. Sain vietyä yhtä projektiani eteenpäin edes vähäsen. Tänään annan taas sille aikaani.

Iloista uutta viikkoa!

- Nora

Mitä tapahtuu kun päätät onnistua

Oli asia mikä hyvänsä, ei siinä voi menestyä ilman vahvaa tahtotilaa. Meillä on eri asioita, joiden vuoksi taistella: toisilla se on terveyden saaminen takaisin, toisilla työpaikan pitäminen, joillakin vatsalihasten esiin saaminen ja joillakin vaikkapa pääsykokeisiin osallistuminen. Kun haluamme tarpeeksi jotakin, motivoidumme tekemään työtä sen eteen ja lopulta hyvin suurella todennäköisyydellä, onnistumme.

Olen kuullut sanottavan, että laulaminen on 80 prosenttisesti rohkeutta ja vain 20 prosenttisesti taitoa. Ihminen, joka uskoo itseensä ja uskaltaa nähdä itsensä menestyjän paikalla, tulee siellä olemaan. Mitä enemmän epäröi, sitä enemmän poikkeaa sävelestä. On kuitenkin tehtävä töitä, psyykattava itseään. Ja aina parempi, jos saa ulkopuolelta tukea.

Olen aiemmassa blogissani kirjoittanut jonkin verran siitä, kuinka olen sairastanut syömishäiriöitä. Valitettavasti viimeiset kuusi vuotta olen ollut tekemisissä anoreksian ja bulimian kanssa. Siinä on jo kuusi vuotta liikaa. Nyt olen päättänyt, etten halua enää olla elossa elämättä. On aika sanoa syömishäiriöille lopulliset hyvästit ja mennä oikeasti eteenpäin. Olen ennenkin yrittänyt, mutta en tarpeeksi. En ole tehnyt riittävän konkreettisia suunnitelmia paranemisen suhteen. Nyt aion onnistua.

Eilen illalla pyysin hyvää ystävääni auttamaan minua. Kolmen viikon kuluttua hän kysyy minulta, miten on mennyt. Haluan voida vastata, että olen lähtenyt kulkemaan oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin realistinen, vastoinkäymisiä saattaa tulla. Mutta kuten ystäväni sanoi, vastoinkäymiset eivät tee onnistumisesta mahdotonta. Nyt on tärkeää olla realistinen ja yhtä aikaa sopivan armollinen sekä riittävän päättäväinen. Nyt aion onnistua.

On tärkeää ymmärtää omat motiivit niiden asioiden takana, miksi taistelee. Syömishäiriössä se on ehkä aika selkeä juttu? En halua viettää viimeisiä hetkiäni pönttöä halaten. Olen alkanut ymmärtää, että tässä voi käydä huonosti, enkä tunnista tätä enää elämäkseni. Haluan vihdoin uskaltaa nauttia elämästä täydellä potentiaalilla ja jättää energiaa unelmieni toteuttamiseen. Olen sen arvoinen. Minkä asian puolesta sinä taistelet, onnistut myös, kunhan uskot itseesi.

Aurinkoisia ajatuksia!

- Nora

Juuri sitä he Sinussa ihailevat

Mietin eilen illalla asioita, jotka ovat viime aikoina myllertäneet mielessäni paljon. "Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii", laulaa Ellinoora ja olen ihan myyty ja inspiroitunut. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään päiväkirjaani, vaikka olisi pitänyt, koska niin paljon on tapahtunut. On tapahtunut ihan hirveästi pääni sisällä. Eilen myöhään olin tarttumassa päiväkirjaani, mutta minut valtasi tunne, etten jaksa raapustaa siihen kaikkea sitä, mitä siellä ei vielä lue. Niinpä kirjoitin vain lapulle ylös ajatuksen, joka näkyy yllä olevassa kuvassa. Halusin antaa itselleni neuvon, jota aion noudattaa. Ihan niin kuin tähänkin asti.

Toisinaan tulee tunne, ettei ole lupa olla oma itsensä tai tehdä asioita taiteellisesti, koska sitä ei aina ymmärretä. Kuka helvetti se on?, ne ajattelee. Kuka helvetti se luulee olevansa?, ne kysyy. Miksi epävarman ja varovaisen tytön sisältä löytyy rohkeutta? Miten ihmeessä se on mahdollista?

Se on mahdollista, kun itse tietää, että se on ok. Voin kirjoittaa runoja kuolemasta ilman, että se tarkoittaa, että olen masentunut. Voin julkaista itsestäni sellaisia kuvia, jollaisia haluan, koska olen ihminen muiden joukossa. Ennen kaikkea, olen ihminen, niin kuin Sinäkin. Ja ihailen kaikkia, jotka uskaltavat toteuttaa itseään ja myös niitä, jotka arvostavat muiden rohkeutta ja kannustavat siinä. En ymmärrä sitä ylenpalttista negatiivisuutta toisten onnistumisia kohtaan. Niin helposti tuomitsemme toisiamme ja ensisijaisesti haukumme. Jos emme ääneen, niin mielissämme. Mitä helvettiä, ihmiset?

Kuitenkin, paljon on myös hyvää. On upeaa saada kannustusta ja inspiraatiota toisten tekemisistä. Ja on ihanaa saada palautetta siitä, kuinka on saanut jotain hyvää aikaan. Sellaista pitäisi olla enemmän. Olisiko se niin kamalan vaikeaa?

Olen reilun viikon ajan tuntenut pahaa oloa asiasta, josta en nyt avaudu sen enempää, mutta se liittyy ihmissuhteisiin. Aina kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, etenkin kun kyse on toisten ihmisten toiminnasta. Olen alkanut tottua siitä aiheutuvaan kipuun ja ehkä jossain vaiheessa ymmärrän tottumisen olevan hyvä juttu. Vahvistun. Siedän enemmän ja menen eteenpäin. "En oo osannut lohduttaa, mutta vielä se helpottaa", laulaa Ellinoora ja ymmärrän, että aina jossain vaiheessa rupeaa tuntumaan siltä, että "oon ok", vaikka sen ei juuri sillä hetkellä voi uskoa olevan totta. Haluaisin toivon olevan riittävä syy katsoa tulevaisuuteen.

Tärkeintä on aina uskoa itseensä no matter what, vaikka kaikki eivät omaa juttuas koskaan tajuais. Aina on niitä. Jotkut eivät halua, toiset eivät osaa. Mutta aina voit olla se, joka siitä ei välitä. Tiedät itse kuka olet ja mitä haluat. Sitten vain menoksi.

Inspiroitunutta tulevaa viikkoa!

- Nora

Olla onnellinen tässä ja nyt

What´s up? Kohta alkaa heinäkuu olla jo puolessa välissä. Aika on kiitänyt, mutta toisaalta odotan syksyä ja paluuta yliopistoon niin malttamattomana, että toivonkin ajan kiiruhtavan. Muistan, kuinka lapsena kesälomat tuntuivat ikuisuudelta ja kouluun palaaminen syksyisin oli aina hankalaa. Oli vaikeaa sopeutua kesän suoman vapauden jälkeen siihen, että oli taas elettävä aikataulujen mukaan. 14-vuotiaasta lähtien olen ollut joka kesä töissä, joten sen jälkeen olen mennyt huomattavasti positiivisemmin mielin kouluun "lepäämään"... ;)

Tänään muistelin hetkiä, jolloin olen ollut todella onnellinen. Mietin lapsuuttani ja nimenomaan kesiä. Sai nukkua pitkään, syödä aamiaiseksi herkkumuroja punaisella maidolla, leikkiä siskon kanssa pihalla päivälliseen asti ja sen jälkeen jatkaa taas yömyöhään. Vietin lapsena kesät melkeinpä kirjaimellisesti ulkona, sillä nukuimme siskoni kanssa teltassa pihallamme. Voi niitä aikoja, sanon ja tunnen itseni vanhaksi. Tänään oikein kovasti noita aikoja miettiessäni tuli ihan kyyneleet silmiin siitä, kuinka onnellisen lapsuuden olen saanut viettää. Kuinka olinkaan vapaa ja huoleton. Ja olenko edelleen? Ehkä se on vain minusta kiinni... Pyrin tietoisemmin tiedostamaan, kuinka onnellinen minun on mahdollista olla, sillä monet asiat ovat todella hyvin. Toisinaan kuitenkin huuhdon ilot yhtä kyllästyneesti kuin viimeiset tiskit pesualtaassa ennen kuin ne voi asettaa kuivumaan. Miksi tuhlata naurua sillä tavoin? Olen ollut hölmö.

Miettiessäni lapsuuttani, vapaus tulee erityisen voimakkaasti mieleeni. Vaikka koen, että meillä oli aika kova kuri kotona, olen aina tiennyt olevani perheeni rakastama ja minuun on uskottu. Mitä tahansa olenkin tehnyt tai halunnut tehdä. Aina äiti on sanonut, että pitää tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Hän on tukenut ja kannustanut. Ja edelleen tunnen, että vaikka maailma kuinka murjoo, minulla on aina perhe tukena ja turvana.

Siskoni oli luonani viime viikon ja vihdoin hänen kotiinpaluustaan aiheutunut haikeus alkaa haihtua. Näemme varmaan elokuussa seuraavan kerran, kun suuntaan Vaasaan Taiteiden yöhön. Tekee muutenkin hyvää päästä hetkeksi pois Turusta, sillä maisemanvaihdos vaikka vain muutamaksi päiväksi piristää aina. Nyt yritän keskittyä siihen, että saan treenattua tasapainoisesti, syötyä hyvin ja tehtyä töitä omien projektieni eteen, kuten runokokoelmani.

Toivotaan, että aurinkoisia päiviä olisi luvassa yhtä yltäkylläisesti kuin tänä kesänä tähänkin asti. Ja kaikki Ruissiin menijät, PITÄKÄÄ HAUSKAA!! Olen tyypillinen turkulainen, eli en ole koskaan ruississa ollut, mutta vielä joku kesä menen. Se on must do -listallani.

Aurinkoa viikonloppuun!

- Nora

Rakkaiden kanssa ei voi koskaan olla liikaa

Viime viikolla vietin vähän niin kuin lomaa, eli otin rennommin kuin moneen viikkoon. Syy oli se, että siskoni Suvi tuli Outokummusta, jossa hän opiskelee tanssijaksi, Turkuun luokseni. Minulla oli joka päivä vähän töitä, mutta yritin järjestellä aikatauluja niin, että ehdimme viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä.

Kävimme kuntosalilla treenaamassa, tapasimme isämme ja äitipuolemme, istuimme jokirannassa, kävimme elokuvissa katsomassa Suuri puhallus 2, vietimme iltaa isovanhempiemme luona, söimme hyvin ja juttelimme paljon. Otimme mahdollisimman rennosti, mikä tuli ainakin itselleni tarpeeseen. Oli ihanaa viettää laatuaikaa siskon kanssa ja samalla ehtiä näkemään muitakin rakkaita. Toisinaan kiireessä yhteydenpito jää vähäiseksi, mistä aina silloin tällöin tunnen syyllisyyttä. Silloin asialle on tehtävä jotain.

Suvi antoi minulle etukäteisnimipäivälahjaksi kuivattuja taateleita, luumuja ja banaanilastuja ja niiden lisäksi hän oli kirjoittanut lapuille ihania englanninkielisiä sanontoja/ajatuksia. Rakastan sellaisia, koska ne ovat usein nerokkaita ja koskettavia. Minulla on niitä nyt pieni rasiallinen, josta voin joka aamu nostaa yhden piristämään päivääni.

Isovanhempiemme luona asuu 11-vuotias bordercollie Hupi, joka alkujaan oli meidän perheemme, mutta erinäisten syiden vuoksi jouduimme luopumaan Hupista. Onneksemme isovanhempamme ottivat Hupin asumaan luokseen. Siellä se karvapallo elelee lokoisasti nauttien mummin tekemistä lihapullista ja ulkotöistä ukin kanssa. Olen viimeksi tavannut Hupin helmikuussa, kun he tulivat luokseni synttärikahville. Aika harvoin olemme nähneet, vaikka lähellä asummekin, mutta silti on ilahduttavaa, kuinka iloiseksi Hupi aina tulee ja kuinka hyvin muistaa yhteisen menneisyytemme. Siitä aina vähän liikuttuu. Ja tulee hirveä koirakuume!

Viime viikko oli taas muistutus siitä, kuinka tärkeitä ja ainutlaatuisia rakkaat ihmiset ovat. He käyttävät aikaansa minuun ja haluavat kuulla kuulumisiani. En pidä läheisiä ihmissuhteita itsestäänselvyyksinä, koska ihmissuhteet vaativat työtä. Vastavuoroista työtä ja paljon paljon paljon luottamusta. Ihmisiä, joihin luottaa ja jotka luottavat, on lopulta harvassa. Heistä täytyy pitää kunnioittaen kiinni.

Aurinkoista alkavaa viikkoa!

- Nora