MUN EKA VIDEO

Viime vuoden lopulla innostuin katselemaan tubettajien videoita Youtubessa ja jäin ihan täysin koukkuun. Videot siellä ovat hauskoja, viihdyttäviä, mutta toisinaan myös hyvin henkilökohtaisia. Kiinnostuin ilmiöstä, jossa tubettajat lisäävät intiimiä mediakulttuuria. Olen kohtuullisen surkea teknologisilta taidoiltani, mutta uskon, että videoiden tekemisen myötä nekin parantuvat. Tekemällä oppii!

Kanavani löytyy nimellä Nora P. Tällä hetkellä siellä on kaksi videota. Käykää tsekkailemassa, jos kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=Cspl3WoCrVQ ja https://www.youtube.com/watch?v=XmWyxH6ah0U

Olen todella innoissani tästä! Videoideni aiheet tulevat vaihtelemaan laidasta laitaan ja saa myös ehdottaa aiheita. Tämä on niin uutta ja jännittävää! Olen ollut tästä koko viikonlopun täpinöissäni. Välillä tarvitsee tällaista pientä kutkutusta elämään.

Iloa tulevaan viikkoon!

- Nora

Saa ohittaa, jos ei kysy mitään

Olin yhtenä iltana lenkillä. Kävelin pitkin Aurajoen vartta ja ihailin vastaantulevia maisemia. Ihmisiäkin uteliaasti katselin. Ehkä hieman myös uneliaasti, olihan kello jo paljon. Huomasin edessäni erään museon kohdalla ihmisjoukkion ja mietin, mitäköhän siellä oli sattunut. Minua lähestyi mies pienen kyltin kanssa ja kuiskasi minulle jotain. En kuullut, joten pyysin häntä toistamaan. Kuulin, että siellä on joku kuollut, mutta saa mennä ohi, jos ei kysy mitään. Menin hetkessä sisäiseen shokkiin (järkytys joka ei näy ulos) ja kävelin rivakasti ihmisjoukkion ohi. Mutta badaa bum bum bum, siellä kuvattiinkin elokuvaa, eikä kukaan ollut kuollut. Ihmisjoukkio oli kameraryhmä ja juuri oli jonkun leffakohtauksen kuvaus alkamassa. Ei siis ihme, että sai ohittaa, jos ei kysynyt mitään.

Jäin miettimään ohittamista enemmänkin. Sitä, kuinka helposti vain kuljemme toistemme ohi, vaikka ehkä toisinaan olisi hyvä pysähtyä. Auttamaan, ehkä. Kyselemään, voiko toinen hyvin. Voisimme edes katsoa toisiamme silmiin ja hymyillä. Kuinka paljon sekin tekisi maailmasta paremman paikan? Niinkin yksinkertainen asia. Mutta tiedän, aina edes hymyileminen ei ole helppoa. Kun on esimerkiksi masentunut tai liian mietteissään omasta elämästään, tulee helposti kävelleeksi ohi.

Ohittamista tapahtuu myös silloin, kun emme sitä edes ajattele. Kun istumme ystävämme kanssa kahvilassa ja räpläämme puhelinta. Kun emme kysy mitä toiselle kuuluu, vaan kerromme tohkeissamme pelkästään omamme. Kun emme kuuntele, vaikka yrittäisimme näyttää siltä. Pyrin itse siihen, että ollessani ystäväni kanssa vaikka kahvilla, en koske puhelimeeni. En rupea selailemaan Instagramia tai muutakaan, vaan keskityn ystävääni ja annan hänelle aikaani. Olen läsnä. Kuinka upeaa on olla sellaisen ihmisen seurassa, joka on läsnä?

En ole malli-ihminen, en edes väitä niin. Kuten kaikki muutkin, voin vain yrittää parhaani. Mutta ei minulla ole vaikeuksia olla räpläämättä puhelinta ystäväni seurassa, koska camoon, olen aidosti kiinnostunut juttelemaan hänen kanssaan. Tiedän, että nykyään riippuvuus someen on niin voimakasta, etteivät ihmiset sitä edes itse tajua. Ei varmasti suurin osa kiusallaan vähennä läsnäoloaan muiden seurassa somen myötä, mutta ei se silti ainakaan minun silmissäni poista asian epäkohteliaisuutta. Maailma on lyhyessä ajassa muuttunut kylmemmäksi läsnäolon suhteen. Miten on tilanteen laita kymmenen vuoden päästä?

Voimme itse vaikuttaa siihen, kuinka paljon someudumme tulevaisuudessa. Teknologian kehittymisessä on paljon hyviä puolia, mutta pelkään sen sivuvaikutuksia, etenkin mitä tulee inhimillisyyteen. Väheneekö ihmisten kyky empatiaan? Osaammeko enää olla toistemme seurassa aidosti livenä? Teen kaikkeni, että oma elämäni pysyy mahdollisimman livekontaktisena, koska kaipaan ja tarvitsen sitä. Mikä on parempaa kuin istua ystävän kanssa kaikessa rauhassa kahvilassa ja nauraa vedet silmissä? Voihan niille vitseille nauraa WhatsAppissakin, mutta... ei se silti koskaan tunnu samalta.

Älä ohita, pysähdy. Kyselekin vaikka. Vähintään hymyile. Siitä on positiivisuus maailmaan tehty.

- Nora

Piikkikammo!

Huomenna kohtaan yhden pahimmista peloistani astelemalla aamulla terveydenhoitajan luokse, sillä on tullut taas aikaa ottaa jäykkäkouristus-rokote. Taas? Sehän otetaan kymmenen vuoden välein?! Vaikka edellisestä jäykkäkouristus-rokotteesta on se about kymmenen vuotta, niin tässä välissä olen joutunut käymään monissa verikokeissa, eikä piikkikammoni ole valitettavasti hälventynyt vuosien myötä. Muistan edellisen kerran, kun sain jäykkäkouristus-rokotteen. Se taisi olla ala-asteella ja silloin terkkarin luokse sai ottaa nallen mukaan. Ehkä otan huomenna myös :D Olen aika varma, että edessä on uneton yö.

Olen aina pitänyt piikkejä erittäin epämiellyttävänä asiana. Ylipäätään kaikki lääketieteelliset toimenpiteet ovat suoraan sanottuna hirveitä. Inhoan kipua, jota esimerkiksi verikokeet aina tuottavat. Ne ovat niin epämukavia hetkiä, että jo ajatteleminen puistattaa. En ymmärrä, miten reilu vuosi sitten selvisin hengissä viisaudenhampaiden poistoista. Olin kyllä sitä ennen monta viikkoa hysteerinen ja muutama päivä ennen toimenpidettä suorastaan ärsyttävän hysteerinen. Muistan, kuinka yhden kaverini kanssa, joka oli myös menossa samoihin aikoihin viisuri-operaatioihin, kävimme keskusteluja, että maistammeko enää koskaan mitään ja pystymmekö kävelemään enää koskaan, jos suusta lähtee jokin hermovaurio selkäytimeen toimenpiteen aikana. Seriously? Jep.

En ole rokotevastainen ihminen, vaikka tuntuu ahdistavalta ajatella, että kehoon menee ainetta, joka voi aiheuttaa vaikka anafylaksian. Olen sitä mieltä, että monet rokotteet ovat perusteltuja ottaa, koska muuten olisi varmasti enemmän turhia kuolemia ja enemmän kärsimystä. Mutta suhtaudun varauksella sellaisiin rokotteisiin, joita ei ole tutkittu pitkään ja hartaasti. Sikainfluenssa-rokote on tästä hyvä esimerkki. En sitä aikoinaan ottanut ja se oli hyvä päätös. Mutta en edes ajattele, etten ottaisi jäykkäkouristus-rokotetta sen vuoksi, että se pelottaa. Ystäväni pelottelivat minua eilen verenmyrkytyksillä, joihin voisin mahdollisesti kuolla, jos jätän rokotteen ottamatta, joten terkkari, I´m coming! Siirsin jo kerran aikaa viikolla, mutta olen varma, että jos teen sen toistamiseen, ehdin sitä ennen kuolla verenmyrkytykseen.

Ihmettelen sitä, kuinka piikkikammoni voi tosiaan vain kasvaa ajan kuluessa? Olin jokin aika sitten varma, että pystyn menemään verta luovuttamaan, mutta nyt ajatuskin heikottaa. Vaikka viisureiden poistoon ei sinänsä piikit liity (paitsi puudutus, ai helvetti), niin vertaan sitä kuitenkin siinä mielessä huomiseen, että odotushuone on otollinen paniikkikohtaukselle. Muistan kuinka ensimmäiseen viisurinpoisto-operaatioon mennessäni huomasin huoneen, jonne minut tullaan kutsumaan, yläpuolella lukevan: leikkaussali. Siinä kohtaa meni joku iso roska silmään ja mietin, että mitä jos vaan lähtisin. Pelko varmasti huokui minusta kilometrien päähän ja siihen toi aikamoisen kontrastin lääkäri / se joka leikkasi, koska hän olisi voinut vaikka vihellellä. Niin rento hän oli. Operaatiot menivät hyvin, joten sinänsä niistä jäi positiiviset kokemukset. Makuaisti toimii edelleen ja kävelykin sujuu.

"Lupaan että huominen, on joskus monen vuoden takainen", laulaa Haloo Helsinki ja se sopii oikeastaan tähän kohtaan yhtä hyvin kuin piikki olkapäähän. Eilen viestitellessäni peloistani ystävilleni yksi heistä ehdotti, että ottaisin piikin kankkuuni. Pitäisi vain olla pitämättä pakarat piukeina, niin ei ehkä juurikaan tekisi kipeää. Mutta ajatuskin tuntuu sen verran kiusalliselta, että jätän edes harkitsematta sitä vaihtoehtoa. Ehkä pyydän nukutuksen ja olen maailman historian typerin ihminen (myös tässä asiassa). Toivon, että huomenna tähän aikaan luen tätä tekstiä ja nauran kuollakseni itselleni. Toinen vaihtoehto on, että olen kuollut anafylaksiaan.

Jos siellä on muita piikkikammoisia, niin tsemppiä! Ja varmasti on heitäkin, jotka ovat päässeet siitä yli! Uskon, että vielä jonain päivänä tsemppaan ja menen luovuttamaan verta. Etenkin, jos huomisesta selviän kunnialla.

- Nora

Voi (ei) niitä aikoja

Tällä viikolla abit ovat viettäneet penkkareitaan ja tokaluokkalaiset liehuneet Wanhojen tansseissaan. Tulee todella nostalginen olo muiden päivityksiä katsellessa. Tuntuu, että omista lukioajoista on ikuisuus ja aika vaan menee koko ajan nopeammin. Itselleni Penkkarit jäivät lämpöisenä ja hauskana muistona mieleen. En ensin ajatellut osallistuvani niihin, mutta muiden innostus tarttui ja ajattelin, että katuisin jälkeenpäin. Oli kyllä hauska päivä! Minut myös palkittiin vuoden leipurina, koska pidin siihen aikaan aktiivisesti gluteenitonta Tää toimii! -leivontablogia: http://ttoimii.blogspot.fi/.

Yritin etsiä koneeltani kuvia Penkkareista, mutta en onnistunut niitä löytämään. Olen ihan varma, että jossakin ne ovat tallessa. Mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, että en löytänyt....tosin oma asuni ei ollut kovinkaan ihmeellinen - vain liila peruukki. Olin tarpeeksi outo muutenkin. Jollain tavalla tuntuu helpolta palata siihen päivään ja ylipäätään lukioaikoihin, mutta toisaalta taas melkein mahdottomalta. Olin silloin niin eri ihminen kuin nykyään ja elämäntilanteeni oli erilainen.

Wanhojen tansseihin en osallistunut tanssijana, mutta menin illalliselle. Kävin katsomassa muiden tanssit ja sieltä sitten yhdessä mentiin aterioimaan. Minulla on hyvin ristiriitaiset muistot tuosta illasta. Olin siihen aikaan hirvittävän onneton ja sairas. Anoreksia oli pahimmillaan ja näytin mustassa hameessani rotan ja kuivan oravan yhdistelmältä. Muistan, kuinka surullisin mielin valmistauduin kotona, mutta samalla olin tyytyväinen, että olin päättänyt edes sillä tavoin osallistua iltaan. Muistan kuitenkin sinä iltana tajunneeni oikeasti, kuinka rumalta näytin. Olin riutunut, eikä elämäniloa loistanut enää silmistänikään. Olen pahoillani itseni puolesta, että se aika on tuollaisen muiston peittämä.

Lukioaikaan kuului vielä naivius ja sellainen "wuhuu, koko elämä edessä" -fiilis. Mutta todellisuus iski vasten kasvoja, kun alkoi lukuloma yo-kirjoituksia varten. Muistan olleeni fiiliksissä siitä, että sai olla muutaman viikon vain kotona, mutta ei se osoittautunutkaan niin kivaksi. Oli motivoitava itse itseään lukemaan. Olen ollut aina suhteellisen hyvä opiskelija, mutta silti tuntui, että oli unohtanut kaiken ja luettavaa oli hirveästi. Panostin psykologiaan ja terveystietoon ja se näkyi myös tuloksissa. Kaiken kaikkiaan kirjoitukset menivät niin kuin odotinkin. Jotenkin se oli vaihe elämässä, joka tuli ja meni, vaikka sitä olikin etukäteen jännittänyt. Vähän sama juttu on ollut yliopistossa kandin kanssa: sitä on odottanut kauhulla ensimmäisestä vuodesta lähtien, mutta niin se vain puolessa vuodessa on tehty. Toki kandidaatin tutkintoon menee kolme vuotta, mutta siihen kuuluvan ison työn (harjoitustutkimuksen eli kandin) tekemiseen mediatutkimuksen oppiaineessa puoli vuotta. Sitä jotenkin kasvaa tekemisen aikana ja on valmis eri asioihin, kun niiden aika koittaa.

Välillä mietin, että melkoinen matka on kyllä kuljettu tähän päivään lukioajoista, Monin tavoin melkoinen. Olen tehnyt asioita, joita en olisi ikinä uskonut tekeväni, kuten ollut mukana näin aktiivisesti ainejärjestötoiminnassa. Tuntuu, että koko ajan hipsii eteenpäin, vaikka välillä tuntuukin siltä, että elämä jumittaa. Mutta elämä ei ole tasaista - toisinaan harppaukset suuntaan jos toiseen ovat kohdillaan. Ja pakko vielä sanoa, että kyllä se "koko elämä edessä" -fiilis voi seurata ihan loppuun asti ihmisen elämässä. Koska niin kauan kuin herää uuteen päivään, on jotain aina edessä. Ja ehkä silloinkin, kun ei enää herää.

Mutta niin, mahdollisimman helppoa lukulomaa abeille ja menestystä kevään yo-kirjoituksiin! You can do it, koska minäkin pystyin siihen! Kohta huomaatte, että kaikki se on jo ohi, joten ottakaa viimeisistä lukiokuukausista kaikki irti :)

- Nora

Ei-mikään päivä

Liittyykö teilläkin eri päiviin omat fiilikset: on väsyttävä maanantai, tanssijalkaa vipattava perjantai, saa tehdä mitä haluaa lauantai ja haikea sunnuntai? Minulla nämä fiilikset ovat jo useamman vuoden menneet näin. Perjantai-fiilis on lempparini, koska se on toivoa täynnä, vaikka ehkä toiveikkuus sopisi paremmin torstaihin. Mutta kyllä se niin on, että ihminen on onnellisimmallaan silloin kun viikonloppu on vielä edessä! Riippuu tietenkin siitä, mitä viikonloppuna on luvassa...

Minulla oli viime viikon keskiviikkona sellainen olo, ettei ollut mikään päivä. Olotilani ei sopinut mihinkään viikonpäivään kuvaavaan fiilikseen. Välillähän nimittäin tiistaina saattaa tanssijalkaa vipattaa tai lauantaina ikävä vallata kuin usein sunnuntaisin. En tiedä, miksi sunnuntaihin liittyy niin paljon haikeutta ja ikävää. Ehkä se on perua ajoilta, jolloin viikonlopun jälkeen oli palattava koulun penkille, eikä se juuri houkuttanut. Perheemme oli viettänyt aikaa yhdessä ja sitten kaikki taas palasivat kiireiseen arkeen. Ehkä toisinaan myös sekoitan haikeuden levollisuuteen, joka laskeutuu mieleen levänneen viikonlopun jälkeen. Niin tai näin, viime keskiviikkona oli ei-mikään päivä.

Uskon sen osittain johtuvan siitä, että viime viikon maanantai oli niin erilainen kuin maanantaini yleensä. Olin aamun töissä, mutta illalla vietimme mediatutkimuksen ainejärjestön Hurman hallituksen salmarikierroksen. Ei sitä kovin usein tule mentyä töiden jälkeen Alkon kautta kotiin, etenkään maanantaisin. Kierros oli oikein onnistunut ja hauska! Tulin yöllä kolmen jälkeen kotiin ja tunnollisena opiskelijana heräsin kymmeneltä ehtiäkseni palauttamaan esseen kahdeksitoista. Loppuviikon vietin siskoni luona Outokummussa ja sekin on ihan oma maailmansa. Se oli miniloma ja pieni irtiotto täällä pyörivästä arjesta. Oli ihanaa ja odotan, että siskoni tulee luokseni Turkuun <3

Tänään on tuntunut ihan maanantailta. On väsyttänyt, mutta toisaalta, arki on lähtenyt hyvin pyörimään pidennetyn viikonlopun jälkeen. On ihan mielettömän kiirettä opintojen ja ainejärjestöjuttujen vuoksi, mutta tulen oppimaan tästä kaikesta hirmuisesti! Ensi viikolla alamme myös suunnittelemaan syksyn kirjamessuja Muusan (kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö) kanssa ja sitä kyllä odotan jo kovasti. Päivät menevät nopsaan ja koko ajan tapahtuu paljon. Mutta onneksi enimmäkseen hyviä asioita, joita ajattelemalla nukahtaa hymy huulilla.

Onnistunutta viikkoa kaikille!

- Nora