"Lapsi on kai päästänsä sekaisin"

Nyt tiedän, miksi olen koko kesän, ja vähän vieläkin, käynyt ylikierroksilla: luin yhden artikkelin, jossa mainittiin, että unettomuus aiheuttaa maniaa. Allekirjoitan tämän täysin. Olen vetänyt jo muutaman kuukauden viiden tunnin yöunilla ja toisinaan on ollut öitä, jolloin en oikeasti ole nukkunut silmänräpäystäkään. Kun tietää, että aamusta alkaen on juostava paikasta toiseen, ei malttaisi nukahtaa, koska herranjumala, eihän siihen ole aikaa!! Maata nyt paikoillaan ja kulkeutua hetkeksi toiseen todellisuuteen, kun viiskyt hommaa odottaa tekijäänsä.

En pysty nukkumaan päivisin, koska herättyäni voin huonosti. En halua kokea sitä olotilaa, joten vältän päivällä nukkumista viimeiseen asti. Jossain vaiheessa väsymys kuitenkin aiheuttaa valveilla ollessaan suoranaista pahoinvointia ja silloin tiedän, että olen päästänyt tilanteen liian pitkälle. Silloin ymmärrän jarruttaa kuitenkin tiedostaen, että jarrua olisi pitänyt painaa jo muutama päivä aiemmin. Mutta, parempi myöhemmin kuin ei silloinkaan.

Pidän kuitenkin siitä olotilasta, kun jaksan, pystyn, ehdin ja tahdon saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Olen liikkeessä ja lennän. Olen vauhdissa, pysäyttämätön. Kaikki onnistuu ja vaikka ei onnistuisi, uusi plääni vaan kehiin. Yleensä tälläisessa olotilassa koen vahvoja flow-hetkiä lyriikan kirjoittamisessa, mutta toisinaan ajatukseni ovat niin vuolaita, etten pysty tarttumaan syntyneisiin ideoihin. Otan niitä vain vastaan ja kun oloni on rauhallisempi, kirjaan kaiken minkä muistan ylös ja työstän niistä runoja tai muita tekstejä. Olen jo alkanut hahmottaa luovuuteni kiertoa (kuin ovulaatiota seuraisi), enkä enää hermostu eläessäni niitä päiviä tai viikkoja, jolloin hukun ajatuksiini. Tulva tyrehtyy. Kaikki muuttuu seesteisemmäksi. Kuvailisin tätä tilanteena, jossa on keskellä aavaa merta ja yhtäkkiä nousee myrsky, joka riepottelee ja lopulta makaa puisen laudan päällä kelluen ja tuijottaa sinistä taivasta.

Kun lapsena aloitin kirjoittelemaan tarinoita, isäpuoleni sanoi joskus minun (ja siskonikin) teksteistä, että mitähän niiden mielessä oikein liikkuu, koska tekstimme huokuivat dramatiikkaa ja sisälsivät paljon surua ja kuolemaa, vaikka olimme vasta lapsia. Olen aina ollut dramaattinen ihminen ja helposti saanut kärpäsen näyttämään härältä. Se piirre on kirjoittaessa hyvä, mutta tosielämässä ei aina. Sen kanssa kuitenkin oppii elämään ja jotkut oppivat sitä ymmärtämään. Yritän kuitenkin rajoittaa dramaattisuuteni vain taiteeseen yhä enenevissä määrin. Yksi mikä edesauttaa tätä pyrkimystä on, että nukun enemmän kuin viisi tuntia yössä. Jos olinkin lapsena päästäni sekaisin, nyt olen kauttaaltani. Uskon kuitenkin, että kyky tuottaa tunteita herättävää taidetta vaatii kykyä elää vahvasti tuntien. Toki ymmärrän, että paljon tunteita voi pitää vain oman päänsä sisällä ja asioita voi analysoida itsekseenkin. Ja niin on toisinaan tehtäväkin, oikeastaan useimmiten.

Tyttö näki sillalta kuinka mustaa
vesi oli alhaalla jossakin
Äiti kysyi:" Miksi tuo runoja rustaa?
Lapsi on kai päästänsä sekaisin"

- Hector: Lumi teki enkelin eteiseen

- Nora

Helppo rakentaa, vaikea ylläpitää

Miksi painon pudottaminen on helppoa, mutta saavutetun painon ylläpitäminen hankalaa? Miksi on helppoa tutustua uusiin ihmisiin, mutta ihmissuhteiden ylläpitäminen on vaikeaa? Miksi on vaivatonta suunnitella viikon aikataulu kalenteriin, mutta siinä on vaikea pysyä? Miksi on enemmän kuin easyä unelmoida, mutta haaveiden toteuttaminen ja onnellisuuden ylläpitäminen on toisinaan työn ja tuskan takana?

Ihmisen mieli on arvoituksellinen. Näemme tulevaisuutemme tietynlaisena ja ihannoimme kuvaa, jossa päivästä toiseen saa vain nauraa ja ilakoida kuin pienessä hiprakassa. Olisi ihanaa olla sellainen perus-onnellinen ihminen. Näin tänään kadulla naisen, joka näytti juuri sellaiselta. Oli vaikeaa hänet ohittaessaan kuvitella, että hänen aurinkoinen hymynsä hyytyisi. Mutta tiedän, että se hyytyy. Ei kukaan ole koskaan aina onnellinen. Ja se on täysin ok. Uskon sen itseasiassa olevan välttämätöntä, jotta osaamme todella arvostaa onnellisuuden mukanaan tuomaa keveyttä.

Uskon, että asioiden ja tavoitteiden ylläpitäminen on helpompaa, kun mieli on positiivinen. Silloin on enemmän energiaa ja halua toimia asioiden eteen niin, että ne pysyvät kunnossa ja etenevät haluttuun suuntaan. Olen ollut tänään todella väsynyt, jopa huonovointinen unenpuutteesta johtuen, mutta päätin silti mennä salille ja humps, alkulämpän jälkeen olin täynnä määrätietoisuutta, jota vailla tunnen viime aikoina lipuneen päivästä toiseen. Salilla tulee usein sellainen ylivoimainen olo - pystyn mihin vaan! Kun päättää olla vahva, on vahva. Myös salin ulkopuolella.

Voimme tietoisesti vaikuttaa ajatuksiimme, vaikka toisinaan se onkin mielettömän hankalaa. Eikä aina ole tarve saada negatiivisuutta, surua tai muuta pahaa oloa puskettua pois mielestä, vaan toisinaan on puhdistavaa itkeä ja antaa pahan olon tuntua joka solussa. Ja lopulta antaa sen lähteä rauhassa, sanoa: koettelit minua, mutta voitin. Kun heikoimmillakin hetkillään uskoo olevansa vahva, todella selviää mistä tahansa, eikä silloinkaan luovu tavoitteista, joiden eteen on lupautunut tekemään töitä. Vaikka välillä ne asiat, joita on ryhtynyt rakentamaan, esimerkiksi parantaakseen elämänlaatuaan, aiheuttavat suurta stressiä ja epätoivoakin, luovuttaminen tuntuisi 24x100 kertaa pahemmalta. 

Elämästä ei kuitenkaan pidä tehdä liian vaikeaa, joten on tärkeää miettiä, mitä ryhtyy rakentamaan. Minkälaisia muutoksia tarvitsee ja mitä on oikeasti valmis tekemään mahdollisten tavoitteidensa eteen. Tavoitteet voivat olla mitä vain, ei ainoastaan esim. painonpudotus tai muu ulkonäköön vaikuttava asia. Elämä on yhtä rakentamista ja purkamista. Myös purkamisessa täytyy olla varovainen. Jos riisun tämän elämästäni, kuinka paljaaksi jään? On hyvä pohtia asioita, ettei myöhemmin tule reklamaatioita.

Paljon auttaa myös se, kun tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Jos esimerkiksi stressaantuu liiallisesta suunnittelemisesta, saattaa olla toimivampaa improvisoida enemmän ja edetä fiilisten mukaan. Toisille taas rutiinit ja tarkat aikataulutukset jmv. tuovat turvaa ja auttavat pitämään asiat järjestyksessä. Usein on hyvä edes jossain määrin suunnitella asioita, jotta kehityksen ja eteenpäin menemisen varmistaminen on hanskassa ja siten tavoitteet ainakin pysyvät hengissä. Niitä voi sitten elvytellä matkan varrella ja aina kannattaa muistaa, että toisinaan elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat rakennustyöt uusiksi. Ja uusia hanskoja saa muuten aina.

Tsemppiä kaikenlaisten tavoitteiden toteuttamiseen ja hyvän fiiliksen ylläpitämiseen!

- Nora

Oikeus olla

Aiemmin mä pelkäsin
et muut mun ajatteli tänne lentäneen ufolla

- Ellinoora, Leijonakuningas

Kuinka olla oma itsensä ristiriidan paineessa, jossa puntaroivat toisten miellyttäminen, toisten mahdollisimman vähäinen ärsyttäminen ja täysin omana itsenä oleminen? Kuinka arvostaa itseään, kun kaikki eivät sinua kuitenkaan kunnioita? Kuinka nauttia onnistumisista, kun aina riittää kateellisia ja kuinka kertoa suruistaan, kun aina on niitä, jotka silloin kaikkoavat tai vellovat vahingonilossa?

En usko, että koskaan voi täysin luottaa toiseen ihmiseen. Ehkä pessimististä ajatella näin, mutta se on oma kokemukseni tähänastisen elämäni varrelta. Haluamme näyttää itsestämme parhaat puolet ja haluamme nähdä toistemme parhaat puolet, mutta mitä sitten kun toisista paljastuu niitä huonojakin puolia? Jotkut kestävät ne, toiset eivät. Jotkut lähtevät, toiset jäävät. Voiko niiden, jotka jäävät, luottaa pysyvän aina rinnallasi?

Voimme luvata vaikka mitä. Sanoille edes taivas ei ole rajana. Onko teoille? Voimme kannustaa toisiamme, välittää aidosti ja rohkaista pyrkimään parhaimpaamme. Haluan nähdä rakkaideni voivan hyvin ja olevan onnellisia. Toivon heille kaikkea hyvää ja heidän ilonsa saa minutkin hymyilemään. Vaikka olisin kuinka pohjassa, yritän aina kuitenkin nauttia toisten onnistumisista ja ruokkia heidän innostumistaan. Kertoa, kuinka hienosti he ovat hommansa hoitaneet, keep going ja so on. Toivon saavani itsekin samanlaista vastakaikua, myönnän sen. Toivon, että minunkin onnistumiset merkitsevät jotakin, eivätkä ole tyhjänpäiväisiä mitättömyyksiä. Toivon, etten ole mitätön, vaikka maailma suuri onkin.

Teen asioita, jotka minua inspiroivat. Olen mieluiten ihmisten kanssa, jotka ruokkivat sieluani millä tahansa tavalla. Pidän keskusteluista, jotka johtavat uusiin aiheisiin ja jotka saavat näkökulmani asioihin laajenemaan. Haluan nähdä innosta halkeavia kasvoja ja parantaa maailmaa muiden hullujen kanssa. Hulluus on parasta, joskus se tarkoittaa äärimmäisyyttä. Break the rules.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, että vaikka olen luova ja taiteellinen, vasen aivopuoliskoni toimii edelleen. Olen pitkään huomaamattani suoraan sanottuna mitätöinyt älyäni, luullut ettei minulla ole enää kykyä toimia järjestelmällisesti tai ajatella konkreettisesti. Toisinaan ajaudun hölmöyden valtaan ja käyttäydyn ajattelemattomasti, mutta se sallittakoon ja se tuottaa paljon jokapäiväisiä nauruja, niin minulle kuin ystävillenikin. Olen miettinyt, onko minun oltava joko hömelö taiteilijan renttu vai voinko olla piinkova bisnes-toimittaja-nainen. Nyt vastaan, että voin olla mitä ikinä haluan. Ja niin voit olla sinäkin. Jokainen voi myös olla minusta mitä mieltä haluaa.

Tärkeintä siinä, että uskaltaa olla oma itsensä, on olla tarpeeksi riippumaton muiden mielialoista ja mielipiteistä. Jos jokin tuntuu sinusta oikealta, toimi sen mukaan. Kuitenkin maalaisjärkeä käyttäen. En kirjoituksellani tarkoita, että olisi hyväksyttävää heittäytyä itsekkääksi paskiaiseksi, joka viis veisaa muiden mielipiteistä. Kyllä niitä järkeviäkin mielipiteitä löytyy, etenkin jos ympärillä on ihmisiä, joita rakastaa ja arvostaa. Heitä kannattaa kuunnella, uskon heidänkin kuuntelevan sinua. Kun tietää oman oikeutensa olla sellainen kuin on, se näkyy ulospäin itsevarmuutena, hyvänä olona ja energisyytenä toteuttaa unelmiaan.

Muista olla se kuka olet, koska muuten maailma jäisi paljosta paitsi <3 Toisten liiallinen miellyttäminen ei koskaan johda muuhun kuin siihen, että ruskeat silmäsi nähdään sinisinä. Ole rohkea ja avoin, ennen kaikkea itsellesi ja muista kuitenkin arvostaa rakkaitasi ja osoittaa heille välittämisesi. Sillä tavoin pääset pitkälle.

- Nora

Mikä musta tulee isona?

Ajatuksissani kirjoitin ensin otsikoksi "Mikä musta tulee isänä?". Sitä olisikin mielenkiintoista pohtia, mutta en ehkä halua ryhtyä siihen. Joku toinen kerta sitten. Viime aikoina ajatukset ovatkin raiteilleet ihan oman mielensä mukaan, sillä reilun viikon päästä alkaa kiihkeät kaksi viikkoa kaiken tekemisen puolesta: yritän elokuun loppuun asti selvitä kolmen työn kanssa, aloitan kaksiviikkoisen uusien kirjallisuuden opiskelijoiden tuutoroinnin ja samalla valmistaudun omiin opintoihini. Ensimmäisessä periodissa minua odottaa mediatutkimuksen opintoja, kehityspsykologiaa ja rytmihäiriöitä tuottava englannin puhekurssi. Tällä kertaa ilmoittauduin kuitenkin iltapäivisin järjestetylle kurssille, jotta lintsaamisen mahdollisuus pienenee, koska aikainen aamuherätys+enkun puhekurssi=äkkiä pää takaisin tyynyyn.

Muutaman viikon päästä alkaa kolmas yliopistovuoteni, hurjaa! Jotenkin minulla on tunne, että tämä vuosi tulee menemään ihan älyttömällä vauhdilla. Niin paljon mielenkiintoisia juttuja luvassa, että hengästyttää. Tällä hetkellä odotan jo itse opiskelua uteliain mielin. Vähän pelottaa, että ainakin osa aivosoluistani ovat surkastuneet niiden oltua kesälomalla. Tässä kohtaa voisi tietysti kysyä, mitkä aivosolut.

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani keskityin lähinnä kirjallisuudenopiskeluun ja opiskelijajuhliin. En juuri miettinyt vakavasti, mihin haluan työllistyä tulevaisuudessa. Toki minulla on koko ajan pyörinyt mielessä ideoita ja olen nähnyt avoimia ovia. Nyt kuitenkin kun alkaa kolmas opiskeluvuosi, haluan jo alkaa hahmottaa uraani. Tällä hetkellä toimittajan työt houkuttavat todella paljon ja uskon, että olisin siinä työssä hyvä. Ja vaikka olen valinnut sivuaineita enemmän kiinnostukseni mukaan kuin tulevien urasuunnitelmieni (koska minulla ei niitä ole tarkkaan ollut), olen kuitenkin tehnyt hyviä valintoja: olen opiskellut mediatutkimusta (mikä nykyisin on pääaineeni), luovaa kirjoittamista, kotimaista kirjallisuutta ja kohtaa alkaa psykologian opinnot. Minusta näissä on ainesta pärjätä journalistina. Ennen yliopistoa valmistuin hyvinvointi- ja kuntosalivalmentajaksi Trainer4You:ltä, joten ehkä pystyn hyödyntämään niitä toimittajana. Tai sitten koostan työni palasista: kirjoitan ja teen personal trainerin hommia (pt:n paperit ovat viittä vaille valmiit). Ja runokokoelmani tulee valmistumaan jossain vaiheessa. Nyt olen työstänyt sitä reilu puoli vuotta.

Viime sunnuntaina kävin kuuntelemassa Ellinooran keikan Kupittaanpuistossa ja sain siitä paljon inspiraatiota. Pidän hänen musiikistaan ja ennen kaikkea siitä, kuinka hänestä huokuu innostus tekemiään asioitaan kohtaan. Sellainen on ihailtavaa ja buustaa aina omaakin tekemisen meininkiä. Eihän elämässä pitäisi olla muita vaihtoehtoja kuin vetää se täysillä! Mielellään joka päivä, mutta se ei ole mahdollista. Mutta niinä päivinä kun mieli laahaa maata, saa surun kyyneleet lohduttaviksi, kun muistelee hetkiä, jolloin hymy oli herkässä ja ymmärtää, että niitä hetkiä on pian taas luvassa.

On oikeastaan ihan sama, mitä lopulta tulen isona tekemään, kunhan teen sitä sydämestäni ja saan siitä innostavaa sisältöä elämääni. On se kuinka palasista koostuvaa tahansa, unettomia öitä aiheuttavaa, epämukavuusaluellekin menemistä ja joidenkin asioiden uhraamista, jos se on onnea tuottavaa, se on sen arvoista. Kummallista, kuinka päivien lyhentyessä, elämä alkaa tuntumaan valoisammalta. Vaikka totuushan on, ettei päivien pituudella ole väliä, eikä sillä paistaako aurinko vai sataako räntää, vaan sillä mitä tehden niitä päiviä elää. Kesätyöni eivät ole liittyneet unelma-ammatteihini, joten odotan, että saan taas palata niiden asioiden ääreen, jotka ovat polttoainetta, eivätkä kärvennä innostustani.

Innostavaa viikkoa!

-Nora

Alipainoinen sanoihinsa nähden?

Usein kohdatessaan uuden ihmisen, hetkeen latautuu paljon - ensivaikutelmaahan on vaikeaa muuttaa myöhemmin. Samalla kun kiinnittää ehkä tavallista enemmän huomiota omaan käytökseen, tarkkailee toista osapuolta aktiivisesti. Pienetkin eleet tai niiden puuttumiset merkitsevät paljon, ainakin minulle. On kuitenkin hämäävää, että ensivaikutelma olisi lopullinen vaikutelma. Ihmisissähän on valtavasti kerroksia, jotka voivat olla toistensa kanssa ristiriidassakin.

Omassa elämässäni on esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat paljastuneet aika erilaisiksi, kun olen tutustunut heihin paremmin. Tai ehkä sanoisin, että heistä on paljastunut yllättäviä piirteitä, joita en olisi aluksi ajatellut heissä olevan. Niin hyviä kuin huonoja, kuten meissä jokaisessa. Olen jakanut henkilökohtaisia asioitani ihmiselle, jolle en olisi kuvitellut aluksi sanovani kuin korkeintaan "hei", olen nauranut maailman tyhmimmille jutuille ihmisen kanssa, jonka en aluksi tiennyt omaavan niin mustaa huumoria, olen kuullut erään ihmisen menneisyydestä niin kipeitä juttuja, etten olisi koskaan uskonut, mitä hänen hymyilevien kasvojen takana voi piillä ja olen kohdannut ihmisen, jolle olinkin vain itsetunnon kohottaja.

Koko ajan vähemmän ja vähemmän annan ensivaikutelman määrittää tapaamiani ihmisiä. Olen avoin, mutta varovainen. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen on kokenut, minkälaista elämää elänyt ja sillä hetkellä elää, ennen kuin on tutustunut paremmin. Ja yksi juttu minua hämmästyttää ja samalla herättää kunnioitusta: oletteko kuulleet sanottavan, että hiljaisimmat ihmiset huutavat suuttuessaan koviten, kilteimmät sortuvat pahimpiin tekoihin ja hymyilevimpien ihmisten kasvoilla on valunut eniten kyyneleitä? Toisinaan ne piirteet, jotka näkyvät meissä vahvimpina, saavat parikseen juuri päinvastaisen ominaisuuden.

Mielestäni pahimpia ovat ihmiset, joiden sanat eivät kohtaa heidän tekojaan. Jos lässytetään sitä ja tätä ja sitten kun pitäisi oikeasti osoittaa välittäminen, muututaankin välinpitämättömiksi. Joillakin ihmisillä on tapana olla läsnä vain silloin, kun sinulla menee hyvin ja joillakin silloin, kun olet ihan paskana. Molemmissa on ongelmansa. Eniten arvostan ihmisiä, jotka jaksavat olla vierellä, kun kahlaat suossa, mutta myös iloitsevat onnistumisistasi ja toivovat sinulle hyvää elämää. 

On ihan ok, että olemme kerrostuneita - se tuo vivahteikkuutta. Välillä vain tuntuu, ettei ihmisten käyttäytymisessä ole johdonmukaisuutta, mikä on toisinaan hämmentävää. Tunnustan itsekin olevani ristiriitainen. Yritän kuitenkin tässä jatkuvasti aikuistuessa (?) luoda itsestäni tasapainoisempaa, jotta voin kohdata muut rauhallisemmin ja olla vähemmän muiden mielialojen armoilla. Välillä on vaikeaa saada selkoa edes omiin ajatuksiin, saati sitten muiden aivoituksiin. Kun se käy liian raskaaksi, kannattaa hankkiutua koiran seuraan. Ja aina voi pitää huolen omalla kohdallaan siitä, että painaa sanojensa verran.

- Nora

Kun m i k ä ä n ei riitä

Top of the Naantali, sieltä on ylläoleva kuva otettu. Kuparivuorelta. Siellä sielu lepää. Siellä on aikaa istuskella ja miettiä asioita. Tuuli humisee ja joitakin ihmisiä saattaa kuljeskella lähistöllä, käärmeitäkin, mutta näkymät ovat huimaavan kauniit ja seesteiset. Kävimme siellä eilen siskoni Suvin kanssa.

Ihmisillä on halu ja tarve nähdä itsensä hyvinä, jopa ihanteellisina. Kohtaamme toisinaan epäreilua käytöstä ja vauhkoonnumme siitä, mutta hyväksymme hiljaisesti oman väheksyvän käytöksemme muita kohtaan. Olen ollut koulukiusattu yläasteella ja tuntenut nahoissani vääryyden, mutta olen myös itse kohdellut joitakin ihmisiä huonosti, välinpitämättömästi. Välillä tarkoituksella, välillä tarkoittamatta. En ole niin täydellinen kuin haluaisin. Jos minua pyydetään kuvailemaan itseäni jollekin, joka minua ei tunne, tuskin sanoisin, että suuttuessani voin sanoa todella pahasti tai että toisinaan kiroilen enemmän kuin merimies. Ei mielestäni tarvitsekaan, mutta on hyvä nähdä itse, miten toisinaan käyttäytyy tavoilla, joilla ei muiden haluaisi käyttäytyvän.

Minulle henkilökohtaisesti suurin ongelma on se, että välillä tuntuu, ettei mikään riitä. Olen aina unelmoinut paljon, mikä on omalla tavallaan hieno juttu, mutta toisinaan se aiheuttaa sen, etten jaksa elää ihan perusarkea - koko ajan pitäisi tapahtua jotain megamageeta! Odotukseni elämää kohtaan ovat yksinkertaisesti liian suuret. Mutta kun tiedostan tämän, voin yrittää kehittyä löytämään aitoa sisäistä onnea pienistä asioista. Uskon, että "mikään ei riitä" -piirteeni välittyy läheisilleni negatiivisena suhtautumisena elämään, mikä on tietenkin turhauttavaa - minullahan on kaikki peruspalikat elämässä hyvin. On opiskelupaikka, työpaikka, koti, perhe, ystäviä ja mahdollisuus toteuttaa luovuuttani kirjoittamalla.

Olen joskus ihan tosissani pelännyt, että mitä jos en opi elämään tarpeeksi nöyrästi. Siten, että todella näen, kuinka hyvin asiani enimmäkseen ovat ja kuinka paljon saan tehdä asioita, joista nautin. Välillä pelkään sitä edelleen, mutta se on laantunut. Ehkä iän tuoma ymmärrys siitä, miten elämä voi muuttua hetkessä, on vaikuttanut asiaan. Olen nähnyt, kuullut ja seurannut läheltä, kuinka ihmiset putoavat pohjalle ja nousevat hitaasti, mutta suhteellisen varmasti, ylös. Pitää osata olla kiitollinen siitä mitä on, eikä koko ajan vain haluta lisää.

Jos kohtaan ihmisen, jolla on sama "ongelma" kuin minulla, pidän häntä usein inspiroivana ja innostavana - hänkin haaveilee isosti. Mutta saatan samalla ärsyyntyä levottomuuteen, joka sellaisesta ihmisestä huokuu. Että "etkö nyt voisi rauhoittua ja keskittyä yhteen juttuun kerrallaan ja olla tasaisen positiivinen". Tähän "ongelmaan" nimittäin liittyy, että välillä kaikki on helvetin hyvin ja elämä on ihan parasta ja sitten kun tulee se arki, jossa ei tapahdu ihmeitä, on kuin pitäisi aurinkolaseja varjoisalla säällä.

Olen toiminut tänä kesänä henkilökohtaisena avustajana ihmiselle, jolle toisinaan joudun hokemaan, että ei osteta enempää sitä tai tätä, sulla on jo tarpeeksi sitä ja tätä, nyt vain ollaan ja nautitaan vaikka auringosta jokirannassa. Olen miettinyt, kuinka voin sanoa hänelle niin, jos itsekin haluan aina jotakin ja elän mielihalujeni mukaan. On kuitenkin ollut hyvä viettää aikaa hänen kanssaan, sillä samalla kun olen toistanut asioita hänelle, olen alkanut sisäistää niitä itsekin. Toisinaan vain se, että on, on tarpeeksi. Itse asiassa yllättävän usein.

- Nora

Riitoja ja rakkautta

Minulle hyvän ihmissuhteen merkkejä ovat vastavuoroisuus, rentous, luottamus ja arvostus. On kyse sitten mistä tahansa ihmissuhteesta. On tärkeää voida olla oma itsensä ja kertoa asioistaan ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. Ja on myös tärkeää olla aidosti kiinnostunut toisen asioista ja haluta olla osa toisen elämää.

Tällä viikolla siskoni Suvi on käymässä luonani, joten olen siksi miettinyt ihmissuhteita enemmän. Olemme Suvin kanssa tunteneet toisemme ihan kirjaimellisesti kohdusta asti ja luulenpa, että tiedämme toisistamme lähes kaiken. Lukion toiseen vuoteen asti elimme aika samankaltaista elämää sillä erolla, että kun Suvi aloitti tanssimisen 18-vuotiaana, minä en. Siihen asti olimme aina harrastaneet samoja juttuja ja koulupäivätkin menivät pitkälti samoilla tunneilla ja kursseilla. Lukion kolmas vuosi alkoi jo erottaa meitä, koska olimme välillä eri ryhmissä eri kursseilla. Aluksi se tuntui haikealta, kun vaikka lähti kotiin ja Suvi jäi vielä lukioon tai toisinpäin. Mutta pikkuhiljaa siitä alkoi nauttia. Sai enemmän vapautta, vaikka vapaaehtoisesti aina odotimmekin toisiamme aamuisin lähteäksemme yhdessä bussipysäkille jne.

Olen aina ollut suhteellisen ujo, joten muistan miettineeni, kuinka pärjään, kun Suvi ei olekaan aina kanssani. Olin tottunut siihen, että menimme uusiin paikkoihin yhdessä ja aina oli toinen turvana. Mietin, riitänkö ihmisille kun olen vain minä?

Nykyään tuntuu hullulta edes ajatella tuollaista. Lukion jälkeen muutin Naantaliin isäni ja äitipuoleni luokse, Suvi jäi vielä Vaasaan. Kävin Vaasassa joka kuukausi, mutta vuoden jälkeen muutin Naantalissa omaan kämppään ja vuoden 2014 syksyllä aloitin opintoni Turun yliopistossa. Tiesin, että Varsinais-Suomi, syntymäpäikkani, on kotini. On täällä Suvi tai ei, minä olen. Niinä aikoina tuntui, että suhteeni Suviin oli muuttumassa kaukaisemmaksi, sillä hän keskittyi tanssiin, minä kirjallisuuteen. Vasta viime aikoina olen tuntenut, että suhteemme on palannut läheisemmäksi, mutta eri tavalla kuin ennen - molemmilla on oma elämä ja elämäntapa, jotka eroavat paljon toisistaan. Olemme molemmat luovia ja taiteellisia, Suvi tanssii, minä kirjoitan (näin karkeasti jaoteltuna), mutta elinympäristömme ovat hyvin erilaiset. Suvi asuu Outokummussa, minä Turussa. Meillä on eri ystäviä ja päivämme täyttyvät erilaisista asioista.

Jaamme paljon asioita toisillemme ja olemme lähes päivittäin yhteydessä. Nykyisin kun molemmat ovat löytäneet omaa juttuaan, voimme helpommin tukea ja kannustaa toisiamme. Ennen välillämme oli enemmän kilpailua. Koen myös, että yläasteen jälkeen molemmat kamppailivat henkisen kasvunsa kanssa ja olivat eksyksissä, joten oli vaikeampaa olla läheinen toiselle, kun itsellä oli välillä todella paha olla. Oli haastavaa kasvaa aikuiseksi, naiseksi ja yrittää löytää elämälleen oikeaa suuntaa. Sanoisin nyt, että suunnan etsiminen on jatkuvaa, ehkä koko elämän kestävää. Toisin kuin muutama vuosi sitten, enää minun ei ole välttämätöntä tietää, mitä teen vuoden kuluttua tai missä olen, sillä luotan siihen, että elämä kuljettaa oikeaan suuntaan ja on vain keskityttävä siihen, että sillä hetkellä on tyytyväinen.

Harvojen ihmisten kanssa minulla on yhtä rento olo kuin Suvin kanssa. Harvojen kanssa voin olla suodattamatta itseäni ja olemasta liian itsetietoinen. Se vaatii luottamusta ja uskallusta ajatella, että toinen ihminen hyväksyy minut täysin. Kaikki hyvät ja huonot puoleni. Tiedän, että minä ja Suvi tulemme aina kuulumaan toistemme elämiin, pitäisi tapahtua jotain ihan helvetin traagista, että asia muuttuisi. Toisinaan ihmissuhteissa pelkään menettäväni toisen, mikä aina varjostaa mieltäni ja ohjaa käyttäytymistäni. Kun uskallan luottaa siihen, ettei ihmissuhde noin vain lopu, rentoudun ja olen enemmän oma itseni.

Vastavuoroisuus on yksi suurimpia juttuja ihmissuhteissa. Se, että todella ollaan kiinnostuneita toisenkin asioista ja annetaan takaisin välittämistä ja huomiota, on elintärkeää, sillä minulle se osoittaa samalla arvostusta ja luottamusta. Se, että ignooraa toisen tai muulla tavoin kohtelee toista epäreilusti, on toimimattoman ihmissuhteen merkki. Pidän myös tärkeänä, että ollaan toisen tukena vaikeina aikoina, mutta myös niinä hyvinä aikoina seistään toisen rinnalla - kannustetaan niin maan perkeleesti.

Meillä alkaa nyt Suvin kanssa päivä 3/6 ja sen vietämme enimmäkseen Naantalissa. Olen iloinen siitä, että hän on luonani ja saamme viettää yhdessä aikaa, sillä nykyään näemme harvoin. Tällä reissulla ollaan tapeltukin vasta kaksi kertaa, joten ihan hyvin on mennyt :D On minulla upea sisko, oikeasti <3 Ja muutkin sisarukseni ovat rakkaita <3

- Nora