"Sitähän se on, taittumista ja rypistymistä"

Nyt on koettu Turun kirjamessupäivä 1/3. Käteen jäi, tai oikeastaan kantapäihin jäivät ihan mukavat rakkulat, niin paljon tuli jo tänään nähtyä. Jo astuessani sisään messuhalliin mieleni valtasi lämpö, enkä voinut kuin huokaista - nyt se vihdoin alkaa. Se, mitä olen odottanut jo pari kuukautta.

Tämä on kolmas vuosi, kun osallistun Turun kirjamessuille. En ole aikaisemmin ollut edes tietoinen koko tapahtumasta ennen kuin vuoden 2014 syksyllä, jolloin aloitin kirjallisuusopintoni. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Muusa ry on jo useana vuonna järjestänyt messuilla oman seminaarin, yleensä lauantaisin, sekä pitänyt messupistettä. Meillä on huomenna seminaari Jukola-salissa (2.krs) klo 16.15-17.45 ja aiheena on Kenen ääni kelpaa? Kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa. Vierainamme ovat kirjailija Iida Rauma, runoilija Susinukke Kosola sekä tutkija Kati Launis. Moderoijina toimivat minä sekä opiskelukaverini Juha Väisänen. Kannattaa tulla kuuntelemaan, jos siihen aikaan liikkuu messuilla!

Tänään fiilistelin kirjamessujen tunnelmaa, kävin kuuntelemassa haastatteluita ja paneelikeskusteluja ja koin jatkuvaa onnea siitä, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä. Aamuni alkoi melko räp-meiningeissä, sillä heti messuille saavuttuani suuntasin Agricola-lavan luokse, jossa JVG:tä haastateltiin heidän hetki sitten julkaistusta elämäkerrastaan Etenee (Siltala, 2016). Haastattelu oli hupaisa ja rento, kuten heiltä varmasti saattoikin odottaa. Arvostan sitä, että he ovat olleet rehellisiä sen suhteen mitä heidän elämäkertansa kansien väliin on mahdutettu - he avaavat kirjassaan todella henkilökohtaisia juttuja. Ja ennen kaikkea pidän siitä, kuinka he omalla esimerkillään haluavat rohkaista nuoria tavoittelemaan unelmiaan ja uskomaan itseensä! Sekä lukemaan!

Toinen inspiroiva hetki oli heti JVG:n jälkeen, kun samaiselle lavalle asteli räppäri Paperi T (Henri Pulkkinen), jolta on juuri julkaistu runoteos Postalfa (Kosmos, 2016). Teos on saanut valtavan hyvän vastaanoton, vaikka Pulkkinen itse vaikutti hyvin vaatimattomalta sen suhteen. Hänestä kuitenkin huokui usko omaa teostaan kohtaan ja varmoin ottein hän kertoikin sen synnystä. Pulkkinen kertoi myös, kuinka mielenkiintoista oli päästä valitsemaan teoksen kansimateriaalia, sillä hän oli vahvasti sitä mieltä, että runoteos on voitava kääriä rullalle ja sujauttaa taskuun. Siinä pitää näkyä elämä - käännellyt sivut, joiden välissä on ötököitä. Se saa rypistyä ja likastua. Pulkkinen sanoi, että sitähän elämäkin on, taittumista ja rypistymistä. Hän mainitsi myös, ettei Postalfa-teoksen synnyttäminen ole vielä ohi, sillä teos julkaistiin eilen (29.9) ja valtavan suosion saaneena asian sisäistäminen ja käsitteleminen jatkuvat edelleen. Teoksen lisäksi vahvasti mieleeni jäi Pulkkisen kommentti siitä, että Turussa on liikaa Hesburgereita. Olen lähes samaa mieltä.

Tämän päivän inspiroivin hetki tapahtui B-hallin Kuisti-lavalla, jossa Pekka Hyysalo oli puhumassa elämäkerrastaan Fight back - toinen mahdollisuus (Tammi, 2015), joka on valittu vuoden 2015 tietokirjaksi. Hyysalon rehellinen ja avoin kertomus hänen loukkaantumisestaan ja toipumisestaan on todella inspiroiva, ja oli huikeaa kuulla häntä livenä. Häneltä voi jokainen oppia paljon, sillä hänen asenteensa elämään on rohkaiseva. Hänet on valittu vuonna 2014 positiivisimmaksi suomalaiseksi sekä vuoden turkulaiseksi ja haastattelussa hän mainitsi, ettei loukkaantumisen jälkeen olisi uskonut tulevansa valituksi enää yhtään miksikään. Liikutuin haastattelua kuunnellessani useampaan otteeseen, sillä edessäni istui ihminen, joka on kulkenut hemmetin kivikkoisen tien, mutta löytänyt vahvuuden siirtää ne kivet syrjään ja jatkaa matkaa. Ihan huikeaa!

Kävin myös kuuntelemassa lyhyen keskustelun, jossa kirjallisuudenopiskelijat Turusta, Helsingistä ja Jyväskylästä puhuivat kirjallisuuden opiskelun, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden, tulevaisuudesta. Turussa tilanne on toistaiseksi hyvä, mutta Helsingissä säästöt ovat kohdistuneet voimakkaasti kotimaisen kirjallisuuden oppiaineeseen. Toivon sellaisen kehityksen päättyvän, sillä kotimaisen kirjallisuuden opiskelu on tärkeää monestakin syystä, joista vähäisin ei ole se, että se osaltaan pitää yllä suomalaisen kulttuurin tuntemusta. Onneksi monet kirjallisuuden opiskelijat ovat hyvin aktiivisia, joten päättäjät eivät voi olla kuulematta ääniämme.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä kirjamessupäivästä jäi todella hyvä ja utelias fiilis, jotka mukanani suuntaan huomenna uuteen messupäivään. On mahtavaa, kuinka ohjelmaa on niin paljon, että valinnanvaraa on ähkyyn asti. Inspiroivia ja innokkaita kirjamessuiluja kaikille!

- Nora

Näytä, älä kerro

Mietin tänään kirjoittamista ja sitä,  mikä on siinä minulle olennaisinta. Tai oikeastaan, minkä ohjeen kuulin viime vuonna luovan kirjoittamisen aineopinnoissa tziljoona kertaa ja mitä pidän yhtenä parhaimmista neuvoista: näytä, älä kerro. Etenkin draamaa kirjoittaessa tämä on erityisen tärkeää, mutta myös proosaa ja lyriikkaa. Huomaan vähän väliä sortuvani liikaan selittelyyn ja se oikeastaan pilaa kaiken. Tekee tekstistä tylsän ja tökerön, lukijaa tyhmänä pitävän. Lukijana en pidä siitä, että asioita avataan liikaa. En halua kirjoittajana sortua samaan.

Pohdin myös näytä, älä kerro -säännön pätevyyttä muussakin kuin kirjoittamisessa, kuten elämässä. Liian helposti tulee sanottua kaikenlaista, mutta sitten käytös ei korreloikaan sanojen kanssa. Helposti lupaa liikaa tai esittää jotain. Sanat ovat esitys, jota teot eivät sitten vastaakaan. Voisiko tässä kohtaa käyttää termiä kaksinaamaisuus? Eräs ihminen sanoi minulle jokin aika sitten, ettei aio enää sokaistua muiden sanoista, sillä teot kertovat hänelle enemmän. On helppo sanoa kaikenlaista, mutta mitä todella tarkoittaa, teot osaltaan kertovat siitä.

On väliä sillä, mitä sanoo ja etenkin miten sanoo. En väitä, että sanat olisivat turhia. Puhuminen on tärkeää ja suotavaa. Mutta ne eivät saa viedä pohjaa teoilta, eivät korvata niitä. Mietin tilannetta, jossa parisuhteessa toinen on lähdössä vaikka töihin ja huikkaa ovelta "moikka, mä rakastan sua, nähdään illalla". Jos se menisikin näin: toinen on lähdössä duuniin ja tulee rakkaansa luokse, kietoo kätensä hänen ympärilleen, muiskauttaa suukon ja kuiskaa "nähdään illalla". Se miten käyttäytyy kertoo usein enemmän kuin se mitä sanoo.

Tärkeintä on ehkä siis se, ettei puhu ihan mitä sattuu, vaan osoittaa teoillaan, että mistä sinut on ihmisenä tehty. Jos kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, niin sama koskee myös tekoja. Uskon myös, että vaatii tietynlaista rohkeutta osoittaa muille käytöksellään esimerkiksi välittämistä. Ja kun lupaa vain sen, minkä pystyy pitämään, osoittaa arvostavansa muita. Se, että vain puhutaan eikä sitten todellisuudessa tehdäkään mitään, on hätäisyyttä, joka toisinaan vallitsee yhteiskuntamme suorituskeskeisyydessä. Ja muistetaan, etteivät teot joita ihmissuhteissa on hyvä viljellä, ole usein kovin suuria: ne ovat hymyjä, toisten silmiin katsomista ja käden laskemista heidän polvelleen. Ne ovat merkkejä inhimillisyydestä ja läheisyydestä, joita jokainen kaipaamme ilman, että läheisyys merkitsee aina fyysistä koskettamista. Teot kertovat kohdatuksi tulemisesta.

Lämpöisiä syyspäiviä!

- Nora

Opiksi on otettu?

Viime viikko oli aito intiaanikesä! Oli niin lämmintä ja aurinkoista, kesä tuli vielä hetkeksi lämmittämään syksyyn jo uppoutuneita mieliä. Tänäänkin paistaa aurinko. Silti illat ovat jo varsin pimeitä, yöt viileitä. Odotan rehellisen syksyn tuloa. Ehkä se tarkoittaa enemmän sadetta, mutta ennen kaikkea kynttilöiden valossa vietettyjä iltoja.

Minulla on kaksi vuodenaikaa, jolloin nostalgioin tavallista enemmän: syksy ja kevät. Kevät on jollain tavalla kivulias, sillä kuulun niihin, jotka eivät tahtoisi valon määrän lisääntyvän niin jyrkästi talven jälkeen. Syksyisin taas tulee yleensä paljon uusia alkuja, joita edellyttää vanhojen asioiden taakse jääminen ja jättäminen. Tapahtuu siirtymistä, syntyy haikeutta. Jos jotain voisin poistaa itsestäni, irrottaisin tapani tuntea haikeutta joka asiasta ja ihmisestä. Ehkä minun pitäisi oppia elämään paremmin hetkessä, se vähentäisi ikävöimistä. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Tästä syksystä on tulossa jälleen kerran tekemisen täyteinen. Opinnot, kirjamessut, työt ja muut asiat vievät aikaani. Viime kesänä onnistuin uuvuttamaan itseni täysin, sillä en stopannut tarpeeksi ajoissa. Lopulta kroppa pisti pelin poikki. Tällä viikolla huomasin, että olin taas haukkaamassa liian suurta palaa, joten päätin karsia jostakin. Niinpä jätin kolme kurssia pois ohjelmastani, mikä helpottaa jo paljon. Olin suunnitellut aloittavani psykologian sivuaineenani ja ehtiväni tekemään niistä perusopinnot niin, että olisin saanut ne liitettyä kandiini. Mutta menenkin näillä näkymin kevään psykologian kursseille, jolloin tämän syksyn kurssit jäävät ensi syksyyn. Se ei kuitenkaan tuota mitään vahinkoa tutkintooni, sillä minulla on jo sivuaineita sitä varten kasassa enemmän kuin tarpeeksi. Nyt saan 15 opintopistettä vähemmän syksyltä, kuin alunperin ajattelin, mutta se on hyvä, koska muuten olisin opiskellut yhtä paljon lukukaudessa kuin mitä opiskellaan keskimäärin lukuvuodessa, eli n. 60 opintopistettä. Ehkä vähän liian kunnianhimoista, etenkin kun tässä samalla on muukin elämä elettävänä. Olin jotenkin todella ahdistunut ja kun paikansin ahdistuksen isoimmaksi syyksi liian suuren kurssimäärän, on oloni keventynyt huomattavasti vähentäessäni kursseja. Taisin oppia jotakin kesästä - itseään pitää kuunnella ja oma jaksaminen ottaa tosissaan.

Välillä tyhmyys ja ahkeruus erottuvat toisistaan veteen piirretyin viivoin. Mitä hyötyä esimerkiksi työnantajalle on loppuunpalaneesta työntekijästä? Niinpä. On lopulta kaikkien parhaaksi, että osaa ja uskaltaa ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Nykypäivän suorituskeskeisessä meiningissä itsensä uuvuttaminen on pelottavan helppoa, joten on oltava varovainen. Itsestä huolehtiminen kertoo myös siitä, kuinka paljon arvostaa itseään. On osattava antaa itselleen armoa ennen kuin kosahtaa päin seiniä. Väsymyksestä, johon burnout ajaa, toipuminen vie pitkään. Jotta ei joutuisi käyttämään kallisarvoista aikaansa siihen, on osattava kuunnella itseään.

Eilen olin ystäväni kanssa Pure Foodissa (Turussa) nautiskelemassa Tiramisu-raakakakkua ja vaihtamassa kuulumisia. Juuri tuollaiset ihanat hetket auttavat jaksamaan kiireisessä elämänmenossa ja pysäyttävät rauhoittumaan. Ne ovat parhautta <3 Odotan jo malttamattomana kaikkia syksyn tapahtumia, kuten uusien opiskelijoiden kastajaisia ja Turun kirjamessuja, jotka pursuavat mielenkiintoista ohjelmaa. Olen valmis syksyyn ja kaikkeen, mitä se tuo tullessaan. Toivottavasti mahdollisimman paljon hymyjä ja lämpöisiä, ikimuistettavia hetkiä.

- Nora

Vapaudesta rakkaudessa

Tuntuu eriskummallisen ihmeelliseltä ajatella, miten ihmiset löytävät toisensa niin monien joukosta. "Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo" laulaa Haloo Helsinki! biisissään Vihaan kyllästynyt. On otettava riski toiseen tutustuessaan, sillä ihmisten luonteet ja tavat paljastuvat vähitellen. Tunteet voivatkin hiipua yllättäen tai sitten kasvaa arvaamattoman suuriksi. Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Se on vapauttavaa ja tekee avoimuudesta rakkauden löytämiseen rohkeampaa, mutta samalla se pelottaa ja epäilyttää.

Monet ystävistäni seurustelevat ja monilla menee suhteissaan hyvin. Heidän kauttaan olen huomannut, kuinka paljon hyvinvoiva parisuhde antaa onnellista sisältöä elämään, vaikka se vaatii myös työtä. Liian usein lähden omalta kohdaltani ajattelemaan, kuinka paljon parisuhde rajoittaa ja mitä kaikkea se veisi minulta pois. Lähestyn siis rakkauden mahdollisuutta varsin negatiivisesti, mihin olen nyt havahtunut.

Kaikkea ei voi saada. Parisuhteessa kompromissit ovat faktaa. Toisaalta tässä kohdassa usein unohdan, että kun todella rakastaa toista, haluaakin elää osittain myös toisen tavalla. On valmis luopumaan joistakin omista tavoistaan ja vastavuoroisesti toinen on avoin minun ehdotuksilleni. Pääasia on löytää jonkinlainen keskitie, jossa molemmilla on hyvä olla.

Ja vapaus. Olen kokenut parisuhteen olevan eräänlainen kahle, johon kuitenkin antaa itsensä kahlita. Jossain kuitenkin törmäsin ajatukseen, jossa hyvinvoivassa parisuhteessa on vapaa. Ei sillä tavoin, että voisi pettää ja juosta ympäriinsä tekemässä mitä tahansa, vaan että onnellisessa parisuhteessa ollaan vapaaehtoisesti, minkä vuoksi vapauden tunteminen on mahdollista ja suotavaa. Parisuhteen ei ole tarkoitus muuttaa kahta ihmistä yhdeksi, vaan tehdä kahdesta ihmisestä yhdessä mahdollisimman onnellisia. Vapautta voidaan tuntea yhdessä ja erikseen.

Puhuin eilen lounaalla ystävieni kanssa irrallisuuden tunteesta, joka välillä hajottaa hymyäni. Vaikka minulla on läheiset perhesuhteet, ihania ystäviä ja paljon tuttavia, toisinaan koen itseni jotenkin todella irralliseksi muista ihmisistä. Koen yksinäisyyttä ja kaipuuta, vaikka viihdyn paljon omissa oloissani. Olen miettinyt, olenko alkanut tuntemaan, että elämässäni olisi tilaa yhdelle todella läheiselle ihmissuhteelle. Välillä tämä ajatus törmää sen kanssa, että minulla on nyt lokakuulle asti paljon hommaa opinnoissa, kirjamessuissa ja muissa pikku projekteissa. Olisiko minulla aikaa parisuhteelle? Olen kysynyt tätä itseltäni monta kertaa ja vastannut yhä useammin, että jos sopivan oloinen ihminen sattuu kohdalle, otan asiasta selvää.

Syksyistä viikonloppua!

- Nora

Luovuksissa

Kaukaisuus, kaipuu, harvinainen ikävä, jonka tunteminen ei ole poissa edes aurinkoista mukulakivikatua kulkiessaan.

Syksy, miten sen pitäisi tuoda uutta ja se tuo, ja samalla tulee vieneeksi paljon mukanaan.

Aika, tikitys, ja samalla on hiljaa, paikoillaan.

Väsymys, johon ei kuitenkaan nukahda.

Lohtu, käsi olkapäällä, hymy vastaantulleen kasvoilla, epävarma "moi" ja silti, vain sinä ja elämä.

Kirjasto, ne kaikki kirjat, tieto, mutta silti tyhmyys.

Nälkä, katoaa liikaan ruokaan, tyhjä, täysi, tyhjä, täysi, leikki, jossain kohtaa sekin loppuu.

Viha, jonka äkkinäinen onnentunne pyyhkäisee pois.

Hengitys, johon sekoittuu kauan polttaneen keuhkojen rohina. En polta, on vain yskä.

Syksyisin luonto tekee kuolemaa? Ei, se uudistaa itseään.

Unelmat, epäusko, arki, jota on vältellyt.

Richard Dyer, moneen kertaan kuultu nimi, liittyy katsomiseen.

Vartalo, minä, ja alan olla muutakin.

Itkeminen, ikävä (taas).

Tulevaisuus, taivas, jonka näkee selkeämmin, kun pilvet eivät peitä sitä. Aurinko häikäisee, samoin väsymys. Jonkin hienon näkemiseen liittyy aina kipua, ennen tai jälkeen tai aina.

Kysymykset, huolettomuus asettaa paineita, aikoja, jolloin ei pysty.

Nousu, tuhon vastakohta, pakko tapahtua koko ajan uudestaan.

- Nora

Jonain päivänä sinäkin

Kuuntelin viime viikolla Tuija Pehkosen radio-ohjelmaa Yle Puheessa, jossa hän joka keskiviikko klo 13 juttelee jonkun julkisuuden henkilön kanssa tunnin ajan. Pehkonen haastattelee julkisuuden henkilöitä heidän elämästään ja monia mielenkiintoisia, yllättäviäkin juttuja hän on saanut irti vieraistaan. Yksi suurimpia yllättäjiä minulle oli Anssi Kela. Tunnen Kelan tuotantoa jonkun verran ja tiedän yhden asian, joka yhdistää meitä voimakkaasti: rakkaus mustiin vaatteisiin. Muistan, kuinka Vain elämää -ohjelmassa Kelalla oli mukanaan viidet täysin samanlaiset mustat farkut. En pukeudu mustiin angstiprotestina tai näyttääkseni laihemmalta (koska ei musta nyt niin paljon hoikenna, oikeesti), vaan musta on ihanan yksinkertainen väri, jonka kanssa voi vapaasti käyttää vaikka vastapainoksi päheempiä koruja, joihin minulle on syntynyt addiktio.

Minua ja Kelaa yhdistää kuitenkin toinenkin asia: suhtautuminen sosiaalisuuteen. Ainakin jossain määrin. Olen ollut äärettömän ujo ihminen, nykyisin en niinkään ujostele, mutta minulle ei ole luontaista olla huomion keskipisteenä tai "olla äänessä". Olen lupautunut toiseksi keskustelun moderoijaksi ainejärjestömme seminaarissa kirjamessuilla ja vaikka tiedän jo nyt, etten nuku sitä edeltävänä yönä, uskon kuitenkin selviytyväni. Siinä tilanteessa tiedän, mitä minulta odotetaan, enkä ole täysin yksin vastuussa kaikesta. Olemme valmistautuneet hyvin (vaikka vielä emme ole keskusteluosuutta suunnitelleet) ja tunnen kaksi kolmesta vieraastamme etukäteen. On eri asia olla esillä silloin kun se on suunniteltu tapahtuma, kuin esimerkiksi tilanteessa, jossa on isossa ryhmässä ja pitää sanoa jotakin ilman omaa vuoroa. Etenkin, jos ei tunne ryhmässä olevia ihmisiä.

Kela kertoi Pehkosen haastattelussa, että haastattelutilanteet ovat hänelle kaavan mukaan meneviä, häneltä kysytään ja hän vastaa. Ne menevät siis ilman suurempaa jännittämistä. Mutta arkielämässä vastaan tulevissa sosiaalisissa tilanteissa Kela kertoi olevansa kömpelö. Hän ei tunne oloaan niissä mukavaksi, ei osaa small talkia. Hänen nykyiset lavaesiintymisensä ovat täynnä energiaa ja rokin roihetta, mutta niin ei ole ollut aina. Hän oli aluksi lavallakin sisäänpäinkääntynyt, kunnes ymmärsi, että hänen on muututtuva rohkeammaksi pitääkseen ihmisten mielenkiinnon häntä kohtaan yllä. Ja rohkeamman lavaesiintymisen myötä hän on myös saanut huomata, kuinka paljon energiaa yleisöstä voi saada. Samoin se taitaa mennä muissakin kohtaamisissa: mitä enemmän antaa itsestään, sitä enemmän voi saada irti muista.

Hallitsen hyvin tilanteet, joissa olen jonkun kanssa kahden. Puheliaisuuteni aste vaihtelee keskustelukumppanini mukaan. Jos toinen on puhelias, kuuntelen usein enemmän ja päinvastoin. Toisinaan kuvittelen, että olen yksin vastuussa sosiaalisissa tilanteissa, mutta vuorovaikutukseen tarvitaan vähintään kaksi ihmistä. En enää ota stressiä keksiä puheenaiheita, koska faktahan on myös, että toisten kanssa juttua tulee enemmän kuin toisten. Ja hiljaisetkin hetket voivat tuntua luonnollisilta. Ja välillä on päiviä, kun ei jaksaisi jutella kenenkään kanssa ja vastapainoksi päiviä, jolloin voisi pitää suoraa lähetystä tekemisistään. On siis sallittava itselleen ja muille vapaus käyttäytyä voimavarojensa mukaan.

Kuunnellessani Kelan haastattelua, olin aluksi yllättynyt hänen sisäänpäinkääntyneisyydestään lavan ulkopuolella. Mutta sitten mietin esimerkiksi Sami Hedbergin, Arman Alizadin ja Aku Hirviniemen haastatteluja Pehkosen radio-ohjelmassa: he kaikki kertoivat olevansa tai olleensa ujoja. Hedberg ja Hirviniemi olivat lapsina ujoja ja käsittämättömän tv-uran tehnyt Alizad paljasti kärsivänsä järkyttävästä ramppikuumeesta toimiessaan juontajana. Toisinaan se, mikä välittyy ihmisistä ulos, ei ole se, mikä tunne heillä on sisällään. Tähän vielä esimerkkinä nuori, nouseva tähti Sara-Maria Forsberg, joka räiskyi julkisuuteen ulospäinsuuntautuneisuudellaan, mutta paljastikin olevansa introvertti. Joskus on myös toisinpäin, kuten itseni kohdalla koen: vaikutan ujolta, mutta nykyään hiljaisuuteni ei ole ihmispelkoa tai jännittämistä, vaan tapani olla tilanteissa, vaikka minulla olisikin rauhallinen ja rentoutunut olo.

Kela on löytänyt lavaesiintymisen myötä rohkeutta omaan olemiseensa. Vielä pari vuotta sitten ajattelin olevani ujouteni ja epävarmuuteni vanki, vaikka minulle on lapsuudesta asti monet ihmiset hokeneet, että ujous menee ohi ja itsevarmuus tulee tilalle. Viime syksyn kirjamessuilla kuuntelin Anja Snellmanin haastattelua, jossa hän istui rennosti mukavalla nojatuolilla ison yleisön edessä. Hän sanoi:"En olisi ikinä nuorempana voinut kuvitellakaan olevani tällaisessa tilanteessa ja jopa nauttivani siitä." Hän puhui rauhallisesti ja katsoi yleisöön, huokui lämpöä. Silloin viimeistään ymmärsin, että jonain päivänä voin ajatella ihan samoin.

Aina kun sanon, että iän mukana olen tullut itsevarmemmaksi tai ikä on rauhoittanut epävakaata mieltäni, koen vääräksi sanoa ikä. Eihän 22-vuotias ole kovin vanha, eikä paljon elämää nähnyt? Mutta empiirisen tutkimukseni mukaan jo yhdessä vuodessa ihminen voi muuttua yllättävän paljon. Puhun nyt ennen kaikkea hyvästä muutoksesta, kuten itsevarmuuden soluttautumisesta kaiken itsensä solvaamisen tilalle. Jo vuodessa voi tapahtua rakentavaa henkistä kasvua ja pikkuhiljaa huomaa, että ne ihmiset, jotka ovat suorastaan luvanneet ujoudesta kärsivälle lapsoselle, että vielä sinä uskot, että pärjäät elämässäsi kuten muutkin, ovat koko ajan olleet oikeassa. Ja on inspiroivaa kuulla esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat päässeet ujoutensa ja epävarmuuksiensa yläpuolelle tai vähintään tasoihin niiden kanssa. Toivon, että vuosien kertyessä mittariin, elämä rajoittaa entistäkin vähemmän.

kaikki oikein on nyt
olet selviytynyt
muistatko silloin
sua itketti illoin
tartutaan kii
painetaan sydämiin
tämä hetki
tämä onni

- Chisu: Onni

- Nora

Syksyn kohokohta: Kirjamessut!

Tänä vuonna Turun kirjamessut järjestetään 30.9.-2.10 Messukeskuksessa. Se tulee olemaan kolmas kerta, kun itse otan niille osaa ja kahden edellisen vuoden kokemuksella siitä viikonlopusta tulee tapahtumarikas. Niin paljon nähtävää, kuultavaa ja koska ruokamessut ovat samaan aikaan, maistettavaa. Ja mikä parasta: tapahtuma on suunnattu kaikille!

Viime vuonna kävin kuuntelemassa useamman Sofi Oksasen haastattelun ja ostin hänen uusimman romaaninsa Norma (Like, 2015), johon sain häneltä signeerauksen. On aina yhtä kutkuttavaa tavata kirjailijoita, joiden teoksia lukee. Nykyään myös kirjailijoilta odotetaan ulospäinsuuntautuneisuutta ja on mielenkiintoista kuulla heidän mielipiteitään siitä, mitä tapahtuu kirjallisuudenkentällä. On myös mieltä avartavaa kuulla esimerkiksi heidän työstämiensä teosten työvaiheista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Kirjamessuilla voi päästä seuraamaan monenlaisia haastatteluita ja seminaareja: kodikkaita, humoristisia, mutta myös asiallisempia ja vakavammilla aiheilla varustettuja.

Turun kirjamessujen ohjelma julkaistiin tällä viikolla ja tänäkin vuonna se loistaa monipuolisuudellaan. Pääteemana on Saksa ja Satakunta. Joka päivä on myös luvassa lukupiiri, jonka käsittelyssä olevan teoksen tekijä on paikalla keskustelemassa muiden kanssa. Perjantaina klo 16.30 käsittelyssä on Miika Nousiaisen teos Juurihoito (Otava, 2016), lauantaina klo 10.30 Juha Itkosen Palatkaa perhoset (Otava, 2016) ja sunnuntaina klo 10.30 Enni Mustosen Ruokarouva (Otava, 2016). Jos haluaa osallistua lukupiireihin, kannattaa tutustua teoksiin etukäteen! Lukupiireihin ei kuitenkaan ole mitään ennakkoilmoittautumisia, joten niihin voi messuhälinän keskellä rauhassa laskeutua mielenkiintoisten keskustelujen pariin.

Lopuksi kerron vielä, mitä tulen itse kaiken kiertelyn ja ihastelun lomassa messuilla tekemään. Olen aktiivisesti mukana Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestön Muusa ry:n toiminnassa ja meillä tulee olemaan messupiste yhdessä TAKU ry:n eli taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön kanssa. Messupisteellämme tulee olemaan joka päivä pientä ohjelmaa, josta tiedotetaan lisää asioiden varmistuttua. On mm. runojen maalaamista ja haastatteluita. Tervetuloa käymään pisteellämme! Lisäksi Muusa ry järjestää lauantaina 1.10 klo 16.15-17.45 seminaarin, jonka aiheena on kirjailijan asema yhteiskuntakeskustelussa. Keskustelijoina ovat kirjailija Iida Rauma, kirjallisuuden tutkija Kati Launis sekä runoilija Susinukke Kosola. Luvassa varmasti mielenkiintoista keskustelua ajankohtaisesta aiheesta, tervetuloa!

Lisätietoa, oikeastaan kaiken tarvittavan tiedon tämän syksyn Turun kirjamessuista löydät täältä: http://www.kirjamessut.fi/. Kirjamessujen yhteydessä on myös tuttuun tapaan Ruoka- ja Viinimessut, joten huikopalojen houkutellessa saa kätevästi poikettua maistiaisten pariin. Syksyn kohokohtaan on enää noin kuukausi aikaa, toivottavasti odottavan aika ei käy liian pitkäksi!

Lämpöisiä syyspäiviä!

- Nora