Virheettömänä olet väärennös

Kävimme eilen illalla mielenkiintoista keskustelua ystävieni kanssa WhatsAppissa siitä, mitä on täydellisyys vai onko sellaista olemassakaan. Yleensä täydellisyys on synonyymi virheettömyydelle ja siksi se mielestäni pitäisi poistaa sanavarastosta. Mutta jos ei ihan sellaiseen lähdetä, vaan mietitään ennemmin, mitä täydellisyys voikaan tarkoittaa.

Itselleni täydellisyys esimerkiksi ihmissuhteissa on sitä, että pystytään riidan jälkeen palauttamaan rauha maahan. Olen usein kuullut seurustelevien ihmisten sanovan, etteivät he ole koskaan riidelleet kumppaniensa kanssa. Minusta sellainen on yliarvostettua, että siihen pitäisi pyrkiä. Eivät riidat sinänsä ole pahasta, vaan niiden mahdolliset seuraukset, jos asioita ei pystytä sopimaan. Toki mitä vähemmillä konflikteilla selvitään, sen helpompaa elämä todennäköisesti on.

Eilisen keskustelun myötä päädyin siihen, että virheet luovat täydellisyyttä. Ja että oikeastaan sana täydellinen kuvaakin hemmetin epätäydellisesti täydellisyyttä. On aika suuri väärennös kuvitella, että kukaan voisi olla täydellinen versiona, johon ei mahdu virheitä. On liikaa odottaa sellaista sekä itseltä että toisilta. Haluan ympärilläni olevien ihmisten voida olla aitoja siten, että he voivat olla kokonaisvaltaisesti juuri sitä, mitä ovat. Ja aion myös sallia tämän itselleni.

Ihmissuhteet ovat haastavia. Niissä epärealistiset odotukset usein kukoistavat. Olen itsekin välillä vaatinut liikaa muilta ihmisiltä. Toisaalta olen myös välillä ajatellut, että muut voivat kohdella minua ihan miten haluavat. Minua on kannustettu asettamaan enemmän rajoja, koska liika venyvyys omissa rajoissa aiheuttaa lopulta vain revähdyksiä itsetuntoon. Olen huomannut liian monta kertaa, että vaikka miten yrittäisi silkkihansikkain käsitellä ihmisten tunteita ja toiveita, aina joku loukkaantuu ja tuotan pettymyksen. Tosiasia on myös, ettei aina voi miellyttää, vaikka haluaisikin.

Elämään mahtuu virheitä jos jonkinmoisia. Elämän joka osa-alueella. Pahimpina pidän kohdallani sellaisia, jotka vaikuttavat muihin ihmisiin. Mutta harvoin tapahtuu sellaista, mikä aiheuttaisi totaalisia umpisolmuja. Olen saanut joitakin kertoja huomata, että joskus sellaiset asiat ratkeavat, joiden luuli katkaisseen lopullisesti jotakin merkittävää. On tärkeää hyväksyä virheet ja oppia elämään niiden kanssa, sekä ratkomaan niitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Jos elämä on aina tasaista ja pääsee kaikesta helpolla, pystyykö kehittymään ihmisenä? Koen, että itseäni ovat eniten kasvattaneet turbulenssit, joita matkalleni tuntuu osuvan vähän väliä. Mutta niin kauan kuin suunta ei katoa, on kaiken mahdollista olla tuulen tyyntyessä hyvin. Ja etenkin ihmissuhteissa konfliktit voivat parhaassa tapauksessa syventää välejä, jos asiat saadaan sovittua, eikä mitään jätetä outona ilmaan leijumaan. Olen oikeastaan aika iloinen siitä, että olen saanut tutustua erilaisiin ihmisiin, jotka ovat jokainen opettaneet minulle itsestäni, heistä kuin elämästäkin aika valtavasti. Kiitos elämälle, että kaikesta on mahdollista selvitä, vaikka välillä se potkaisee suoraan palleaan. But I´m still breathing. Toivottavasti sä myös <3

Huippua lauantaita!

- Nora

Jännitystä, lukuiloa ja englantilaista toffeeta

Turun kirjamessut 2017 huipentuivat kohdallani Pertti "Nipa" Neumanin haastatteluun, jota oli todella inspiroivaa kuunnella. Hän puhui taiteen tekemisestä, Dingon paluusta ja kirjoitusblokista. Hän kertoi kerran tyhjän paperin pelossa soittaneensa Pave Maijaselle, joka oli sanonut: Nyt jumalauta Nipa, ota se kynä käteen. Ja niin oli taas kirjoittaminen käynnistynyt! Toisinaan kirjoitusblokit ovat vain pään sisällä kehiteltyjä lukkoja, ehkä aina.

Ehdin kuunnella monia mielenkiintoisia keskusteluja ja haastatteluja, joista jäi paljon ajatuksia kotiinviemisiksi. Lauantaina yksi kiinnostavin oli Alexander Stubbin haastattelu hänen yhdessä Karo Hämäläisen kanssa kirjoittamasta kirjastaan Alex, jossa käydään läpi lätkäjätkän tietä politiikan huipulle. Arvostan ihmisiä, jotka tekevät töitä unelmiensa eteen ja uskaltavat tarttua haasteisiin.

                                      

Raakel Lignell ja Matti Kovanen kertoivat messuilla kokemuksistaan kivun kanssa. Molemmat ovat kulkeneet raskaan tien kipua vastaan ja oli hienoa, että he olivat tulleet messuille. Yleisöä myös kerääntyi paljon, joten he olivat selvästi toivottuja vieraita.

Muusa ry:llä oli messupiste yhdessä SARV:in eli Suomen arvostelijoiden liiton kanssa ja ohjelmamme veti mukavasti ihmisiä puoleensa. Ihmiset pääsivät tekemään jääkaappirunoja, joista mieleeni jäi erityisesti yhden pienen tytön tekemä: Meillä menneisyys halusi villasukat. Niin ihanasti keksitty! Toinen ohjelmanumero oli Black out -runous, jossa vanhojen kirjojen sivuilta yliviivattiin mustilla tusseilla sanoja ja jäljelle jäävät muodostivat ruonoja. Niistä tuli aivan huikeita! Kiitos kaikille, jotka ständillä piipahtivat!

Sunnuntaina Muusalla oli seminaari, jota olemme suunnitelleet keväästä lähtien. Aiheenamme oli Suomikumma ja keskustelijoina mm. Johanna Sinisalo ja Anne Leinonen. Tämä oli toinen vuosi, kun sain olla juontamassa Muusan seminaaria yhdessä opiskelukaverin kanssa ja oli kyllä supersiistiä! Aluksi jännitti, mutta se kuuluu asiaan. Kaikki meni hyvin ja nyt olen taas yhden kokemuksen rikkaampi.

                                      

Tänä vuonna sunnuntaina pääsi sisään ilmaiseksi, jos oli pukeutunut Cosplay-asuun. Messujen päätteeksi palkittiin paras puku. Kilpailuun osallistui 30 cossaajaa, jotka olivat kaikki upeita. Oli hienoa nähdä, miten ihmiset todella olivat panostaneet pukuihinsa!

Paljon riitti taas nähtävää ja koettavaa! Ehdin myös käydä Ruokamessuilla ja oi että sitä herkullisten tuoksujen määrää. Siellä myytiin heikkouksiani, eli englantilaisia toffeita, joita äiti osti minulle. Niitä söinkin messupäivän jälkeen sen verran, että kotimatka Helsinkiin Onnibussissa ei sujunut ilman matkapahoinvointia. Ei makeaa mahantäydeltä, sanotaan. Ja nimenomaan vain sanotaan.

Innolla jään odottelemaan taas ensi vuotta ja uusia kirjamessuja. Eivät kirjamessut lakkaa olemasta syksyni kohokohta, koska niissä vain on jotain niin ainutlaatuista. Sain taas lukuiloa ja innostusta omaankin kirjoittamiseen.

Upeaa syksyä kaikille, muistakaa lukea paljon!

- Nora

Tänä viikonloppuna vihdoin - Turun kirjamessut!

Tänä viikonloppuna on taas syksyn kohokohta: Turun kirjamessut! Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että ne ovat aivan nurkan takana. Olen odottanut messuja viime syksystä lähtien ja mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea on taas luvassa. Sunnuntaina on Cosplay-pukukilpailu, joten silloin ainakin odotan ja toivon törmääväni erilaisiin hahmoihin. Ja olettehan tietoisia, että sunnuntaina pääsee Cosplay-asussa veloituksetta sisään?

Huomasin myös, että lauantaina ja sunnuntaina kirjamessut voi aloittaa runousaamiaisella Pienessä kirjapuodissa Yliopistonkadulla. Samalla kun saa mahan täyteen, voi kuunnella runoilijoiden lausumia runoja. Mikä olisi parempi tapa päästä kirjamessujen tunnelmaan? Koko viikonloppu on täynnä yksi toisensa jälkeen mielenkiintoisempaa ohjelmaa ja tänään suunnittelin, mitä oikein haluan nähdä ja kuulla. Tänä vuonna ehdin messuilemaan lauantaina ja sunnuntaina, enkä niinä päivinä mitään muuta teekään.

Lauantaina aion heti aamusta klo 10.20-10.40 olla B-hallin Kuistilla kuuntelemassa Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon keskustelua Niistä, eli kuukautisista. Sitten pysyttelen edelleen B-hallissa ja suuntaan Tieto-paikkaan, jossa klo 10.50-11.10 Mari Pulkkinen puhuu suomalaisesta surusta. Klo 11.20-12.20 on Onervassa 2. kerroksessa runoesitys Vaikeampaa on unohtaa. Uskon, että kun klo 14.15-14.30 Miki Liukkonen puhuu romaanistaan O Tekstiretriitissä, on siellä ihmisiä tungokseen asti.

Lauantaina haluaisin kuunnella B-hallin kuistissa klo 14.20-15.00 keskustelua Kun keho ei kestä ja kun yksi taklaus hajottaa elämän, jossa puhujana on mm. Raakel Lignell. Klo 15.00-15.20 jatkuu A-hallissa Agricola-lavalla Stubb ei jätä kylmäksi -ohjelmanumero, joka kiinnostaa minua myös. On muitakin ohjelmia, jotka toivon kovasti ehtiväni kuulemaan. Jätän aikaa myös kiertelyyn ja klo 12.00-14.00 olen Muusa ry:n ja SARV:in yhteisellä ständillä päivystämässä.

Sunnuntaina luultavasti kiertelen enemmän ja ihastelen upeita Cosplay-asuja. Klo 11.40-12.00 menee Eino-salissa (2 krs.) Mahdollistavat ajatukseni! -luento, josta uskon saavani uutta inspiraatiota ajatusten vaikutuksen ymmärtämiseen. Klo 11.50-12.40 kuullaan Auditoriossa keskustelua Feministisestä sarjakuvasta ja sinne aion myös mennä. Aihe on minulle täysin tuntematon. Klo 13.00-13.40 on Auditoriossa Muusan järjestämä seminaari SuomiKumma-aiheesta, jossa toimin toisena haastattelijana. Meillä on siellä vieraana mm. kirjailija Johanna Sinisalo. Uskon, että mielenkiintoista keskustelua on luvassa!

Ja luultavasti, kun seminaarin aiheuttama jännitys kutkuttelee vielä adrenaliinin lailla, suuntaan askeleeni taas B-hallin Tieto-paikkaan, jossa puhutaan jännittämisestä klo 14.00-14.20. Ja klo 15.00-15.40 käydään Auditoriossa Cosplay-asukilpailu ja voittaja julkistetaan! Sen jälkeen Auditorioon saapuu Pertti Neumann keskustelemaan hänestä tehdystä kirjasta. Sisäinen Dingo-fanini on tästä aika innoissaan.

Suosittelen tutustumaan Turun Kirjamessujen ohjelmaan täällä ja suunnittelemaan itseään kiinnostavan messupäivän tai useamman. Odotan jo kovasti, että pääsen keskelle messuhulinaa ja saan taas kokea palasen kiehtovasta kirjallisuuden maailmasta. Ja samaan aikaan Messukeskuksessa pyörivät myös Turun Ruoka- ja viinimessut, joten yhdellä iskulla on mahdollista saada kolme kärpästä! Mitkä ohjelmat sinua kiinnostavat?

Toivottavasti nähdään messuilla!

- Nora

Miksi meille annetaan elämä?

Tähän on tultu: googletan lokakuussa joululauluja. Päässäni rupesi soimaan yksi laulu ja yritin etsiä sen nimeä. Se alkaa jotenkin näin tai jokin osa siitä menee näin: On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen. En muista, miten se jatkuu, mutta jotain sanattomuudesta siinä lauletaan jossain vaiheessa, ehkä seuraavaksi?

Monet viimeaikaisista päivistä ovat olleet suurten tunteiden päiviä. Niihin on syynsä, mutta koen myös, että käyn sisälläni jotain prosessia, joka ei ole vielä päässyt niin pintaan, että itsekään siitä tarkemmin tietäisin. Aavistan siihen liittyviä aiheita ja välillä tunnen sydämessäni vihlaisun ajatellessani jotain erityistä asiaa tai aikaa elämässäni. Käyn läpi jotain prosessia, johon kuuluu luopumista ja elämän uudelleen rakentamista. Ehkä jopa itseni uudelleen luomista.

Yhden asian kanssa olen jo pidempään ollut kriisissä ja tällä viikolla se näyttää hälvenemisen merkkejä. Olen ollut melkoisessa kirjoitusblokissa jo useita viikkoja, oikeastaan tammikuusta lähtien kanditutkielmani valmistuttua. En tarkkaan tiedä, mistä se on johtunut, mutta suurta osaa on varmasti näytellyt ahdistuneisuus. Uskon, että elämään kuuluu se, että välillä voi pidempään kaikki olla vähän hujan hajan. Olen tehnyt melkoisen suursiivouksen päässäni ja edelleen löytyy poisheitettävää. Kuulun niihin ihmisiin, jotka aloittavat puhelun äidilleen sanoilla "mä oon vähän miettinyt elämää". Sitten äiti kauhuissaan odottaa, että mitä nyt taas.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon elämää. Heti herättyäni, odottaessani liikennevalojen vaihtumista, jonkun puhuessa minulle, yrittäessäni opiskella, syödessäni raejuustoa suoraan purkista, laittaessani sukkia jalkaani, heiluttaessani kahvakuulaa, valitessani korvakoruja, avatessani konetta kotona (missä menee nykyään aivan perkuleen kauan, koska puhelimella jaettu nettiyhteys) ja nukahtaessani. Välillä nukkuessanikin, mutta se kai on valveunta. Tuntuu oudolta ajatella Pasilan rakennustyömaata ohittaessaan, että miksi meille annetaan elämä, kun se joskus tuntuu aivan liian monimutkaiselta.

Koen, että tällä hetkellä aika hyvin tiedän unelmani. Mutta siitä en ole juuri nyt kovin varma, että teenkö asioita, jotka tukevat niitä. Monia sellaisia asioita teen, mutta teen aika paljon kaikkea. Ja se on alkanut vaivata minua. En pidä siitä, että ehdin tehdä asioita puoliteholla, vaan nautin sellaisesta, että saan upottaa käteni kokonaan minulle intohimoisiin juttuihin. Olen kokenut viimeaikoina olleeni vähän liikaa epämukavuusalueellani. Tiedättekö, kun joissakin jutuissa on kuin ovi oikeissa saranoissa ja joissakin kuin sellainen ovi, joka vartoo kiinnittämistään oviaukon vieressä. Ihmisiä tulee ja menee ja itse vain möllöttää siinä ja miettii, että pitäisikö munkin mennä ja tulla noin niinkuin ne muut. Mutta jokin pitää paikoillaan. Ja mikä se jokin on, sitä juuri selvittelen itseni kanssa.

Koska olen kokenut tulleeni jotenkin kauas itsestäni, päätin palauttaa elämääni tiettyjä asioita. Kirjoittaminen hiipi luokseni kuin rakas lemmikki, joka painautuu syliin tietämättä, kuinka lohdulliselta se tuntuu. Kelasin ruveta kirjoittamaan juuri niistä tunteista, jotka sisälläni vellovat sillä ajatuksella kuin skriivaisin ystävilleni WhatsAppiin. Ja sitten aavistus värikynää peliin. Katsotaan mihin tämä vie ja mitä siitä syntyy. Joka tapauksessa, tähän se pohjautuu:

Haluan vielä kerran nähdä, kun linnut lentävät Etelään. Ehkä senkin, kun ne palaavat.

Aina on toivoa, tyypit.

- Nora

Juodaan karaokea

Illat ovat pimentyneet, öisin ei enää näe varjojakaan. Rakastan syksyä. Se synnyttää minussa turvallisuudentunnetta, luovuutta, elämäniloa. On ihanaa polttaa kynttilöitä, kuunnella yömyöhään musiikkia ja tuntea elämän tarjoamien mahdollisuuksien kuiskivan iholla. Rakastan syksyä.

Viime viikon lopulla sain vieraaksi flunssan, jota olen yrittänyt parantaa monella kupillisella inkivääriteetä. Viime flunssasta on vierähtänyt melkein vuosi. Tällä hetkellä tuntuu, että kaktus kurkussa olisi ollut siellä ikuisesti. Tiedättekö sen tunteen, kun istuu metrossa tai lähijunassa ja silmät alkavat vuotaa, kun kurkku muistuttaa saharaa. Haluaisin myös kovasti jo päästä salille huhkimaan, mutta nyt on vain maltettava levätä.

Yhtenä iltana kuljin läheisen baarin ohi, josta kantautui musiikkia. Mieleeni tulvahti muistoja yliopiston opiskelijabileistä, joissa pidot paranee, mitä lähemmäs yötä kello etenee. Aloin yhtäkkiä kaivata niitä aikoja valtavasti. Ohikulkemassani baarissa laulettiin karaokea ja ilakoitiin. Siinä hetkessä teki mieleni kaataa itselleni lasi punaviiniä, nostaa villasukkaiset jalkani ikkunalaudalle ja antaa ajan valua sormieni lävitse. Ehkä jonain iltana teen niin. Toivon myös, että pääsisin jossain vaiheessa osallistumaan johonkin opiskelijaillanviettoon, sillä nyt on aikataulujeni puolesta ollut liian kiirettä tehdä Turkuun muuta kuin päiväreissuja.

Elämäni on asettunut paremmin Helsinkiin nyt kun aikaa muutosta on kulunut reilu kuukausi. Tuntuu, että vasta nyt pää on alkanut tajuta, mitä kaikkia muutoksia elämässäni on ollut viimeisen puolen vuoden aikana. Kävelin maanantaina pitkin Töölönrantaa ja ai että, kuinka tahtoisin asua lähellä vettä. Vesi luo vapautta ja tuntuu, että sen lähellä on helpompi hengittää. Ehkä totuin Aurajoen läsnäoloon Turussa asuessani ja se muistuttaa minua siitäkin. Jollain tavalla koen tyyneyttä kaikista viimeaikaisista muutoksista, mutta samalla paljon haikeutta. Paljon sellaista, mitä en vielä osaa sanoin kuvailla.

Yritän opetella hetkessä elämistä. Sitä, että metrossa mietin vain sitä, mitä sillä hetkellä näen ikkunasta maisemien vaihtuessa, enkä mieti asioita viiden vuoden päähän. Haluan löytää paremman tasapainon menneisyyden ja nykyisyyden välille. Tunnistaa sen, kuinka olen muuttunut viimeisen kolmen vuoden aikana ja jatkaa itseni kehittämistä hiljalleen, askel kerrallaan. Ja hyväksyä sen, että paljon elämässä on ja tulee olemaan sellaista, mitä en voi kontrolloida.

Syksyistä viikon alkua!

- Nora

Väliaikaista kaikki on vain

Siipeen jos sain
väliaikaista kaikki on vain
Siipeen jos sain 
sitä sain, mitä uhmassa hain

Ei se raukaksi tee
sitä jos pyyhkäisee
kämmenselkäänsä kyyneleen

- Pauli Hanhiniemi, Siipeen jos sain

Tällä viikolla olen monta kertaa hymyillyt ilman syytä ja tuntenut jonkinlaista sisäistä voimaa. Myös ulkoista, sillä aloitin taas salitreenit. Tällä kertaa Fitness24Sevenillä. Nyt on pari treeniä takana ja taisin aloittaa jalkatreenit hieman liian suurella intensiteetillä, sillä etureiskojen palautuminen on edelleen käynnissä. Tänään menen tekemään aerobisen ja huomenna pidän todennäköisesti lepopäivän. Tiistaina sitten taas jalkojen kimppuun ja keskiviikkona yläkroppaa. Nyt on motivaatio treenien suhteen huipussaan!

Olen myös tällä viikolla tuntenut sopeutuvani Helsinkiin. Nyt täällä on jo tuttuja paikkoja, enkä eksy joka kerta ovesta ulos astuessani. Olen löytänyt pari hyvää lenkkimaastoa ja rakastunut metroon ja lähijunaan, ennen kaikkea niiden helppouteen. Myös Pasila on karuudessaan alkanut tuntua viihtyisältä. En siis asu Pasilassa, mutta käyn siellä muutamana päivänä viikossa opiskelemassa. Kontula on asuinpaikkani ja täälläkin viihdyn. Ostari-alue ei ole mieluisinta etenkään ilta-aikaan, mutta that´s alright. Kaikkea ei voi saada.

Uudet opinnot tuntuvat koko ajan paremmilta. Tällä viikolla meillä oli Riitta Granathin luento dramaturgiasta ja se oli inspiroivaa! Vaikka asiat olivat minulle enimmäkseen tuttuja luovan kirjoittamisen opinnoista, niin Riitta osasi silti tuoda niihin jotain uutta ja hänen opetustaan oli ilo seurata. Loppuviikosta harjoittelimme editointia ja siihen liittyen saimmekin kotitehtävän, joka on minulta vielä tekemättä. Mutta tiistaihin asti on aikaa sen tekemiseen, joten no stress. Olen innoissani siitä, kuinka erilaista Keudassa on kuin yliopistossa. Mutta molemmat ovat opettavaisia opinahjoja.

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka lakkaisin miettimästä asioita liikaa etukäteen. Olen jo saanut tähänastisessa elämässäni huomata, että ylä- ja alamäet ovat väliaikaisia. Elämä on jatkuvassa muutoksessa. Se on elämän perusluonne. Aina emme huomaa sitä kovin tiedostavasti, mutta koko ajan asioita muuttuu. Olen tuntenut tällä viikolla itseni monta kertaa onnelliseksi ja joutunut niinä hetkinä vakuuttamaan itselleni, että minulla on lupa siihen. Ettei onnellisuuden myöntäminen tarkoita, että pian jotain kauheaa tapahtuisi. Ehkä tapahtuu, ehkä ei, sillä elämän luonteeseen kuuluu myös arvaamattomuus.

Välillä mietin, että mitä jos minulla olisi vuosi elinaikaa jäljellä. Mitä tekisin toisin kuin nyt? Luultavasti lopettaisin murehtimisen ja eläisin niin pal perhanasti. Miksi en tekisi niin jo nyt? En halua olla ihminen, joka jossain vaiheessa havahtuu elämästä, jota ei tahdo omakseen. On luotettava siihen, että elämä kantaa ja se vaivannäkö mitä tekee unelmiensa eteen, tullaan vielä palkitsemaan. Tunnen välillä painetta siitä, että löydänkö paikkani maailmasta, mutta ehkä mitään paikkaa ei meistä kellään olekaan. Olemme itsekin jatkuvassa muutoksessa ja se paikka taitaakin löytyä sisältämme.

Yritän pitää tämän saman positiivisen draivin ensi viikollakin. Elän, teen ja koen. Ja sitten sama uudestaan, joka päivä. En olisi ikinä uskonut vuosi sitten, että elämäni on nyt tällaisessa kuosissa, joten luotan siihen, että saan jatkossakin nauttia yllätyksistä.

Iloista uutta viikkoa kaikille!

- Nora

Sopeudunko Helsinkiin?

Olen aina halunnut muuttaa tänne. Se on ollut jonkinlainen unelma ja olen vain odottanut oikeaa hetkeä. Tiennyt, että joku päivä vielä. Reilu viikko sitten oli se päivä. Tähänastiset tuntemukset kaikesta muutoksesta, mitä elämä on pitänyt viime viikkoina sisällään, ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti, että välillä pää ei meinaa millään pysyä mukana.

Uudet opintoni alkoivat viime viikolla ja niistä on hyvä tunne. Opintokuvioni ovat nyt siis sellaiset, että opiskelen Helsingin Keudassa aikuispuolella media-alan perustutkinnon kahdessa vuodessa. Valmistun sieltä mediapalvelujen toteuttajaksi. Samalla aloitan neljännen vuoteni yliopistossa ja ryhdyn Gradun tekemisen kimppuun. Sain järkättyä asiat niin, että osan Graduseminaarista pystyn suorittamaan etänä. Keudassa minulla on lähipäiviä keskimäärin kolme viikossa. Erikoistun videoiden tekemiseen, vaikka toki tietoa ja perehtymistä tulee vähän joka osa-alueeseen. Yliopisto-opinnoistani olen myös innoissani, sillä Graduni aihe on jo kutakuinkin selvillä ja haluan todella valmistua sieltä, mielellään kahdessa vuodessa myös. Mutta tarvittaessa olen valmis venyttämään yliopisto-opintojani vuodella.

Mitä muita ajatuksia päässä on pyörinyt? Aikalailla kaikenlaista. Olen välillä hyvin malttamaton elämän suhteen ja niin huomaan olevani nytkin. En välillä muista antaa tarpeeksi aikaa itselleni sopeutua tähän kaikkeen uuteen. Helsinki on minulle aivan vieras kaupunki. Tämä on järjettömän iso paikka, ainakin siltä se tuntuu. Joudun käytännössä luomaan tänne uuden elämän. Ei sitä tehdä viikossa, eikä kahdessa. Uskon siis, että on luonnollista välillä tuntea yksinäisyyttä ja pelkoakin siitä, miten asiat järjestyvät. Mutta ei vain pidä jäädä pyörimään niihin tunteisiin. Lohduttaudun usein ajatuksella siitä, kuinka hemmetin ujo olin aloittaessani yliopiston ja silti sain upeita ystäviä ja olen saanut tehdä siellä vaikka mitä. Nyt sentään olen paljon rohkeampi ja itsevarmempi. Siltikään alkua täällä en luonnehtisi helpoksi.

Uskon, että ajan mittaan ymmärrän, kuinka tärkeä kokemus tämä on. Olen huomannut, kuinka paljon esimerkiksi arvostan turvallisuudentunnetta elämässä. En tiedä, voiko elämää koskaan luonnehtia turvalliseksi, koska lopulta kaikki on niin sattumanvaraista. Mutta ehkä arvostan jotenkin enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kanssa. Vaikka viihdyn paljon yksin, kaipaan enemmän ihmisten seuraa kuin aikaisemmin. Uskon myös tämän kokemuksen jälkeen ymmärtäväni paremmin ihmisiä, jotka muuttavat uusiin ja itselleen vieraisiin paikkoihin. Kun yliopisto aikoinaan alkoi, en tosiaan ymmärtänyt ehkä kovin hyvin heitä, jotka olivat muuttaneet kaukaa ja joilla oli jopa vaikeuksia sopeutua Turkuun. Nyt ymmärrän, miltä sellainen tuntuu.

Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tai ainakin useimmilla asioilla. Voihan joskus kohtalo erehtyä kuin lääkäri vakavassa sydänleikkauksessa, mutta sekin kai kuuluu elämään. Tiedostin, että sopeutuminen Helsinkiin voi viedä aikaa, mutta en ehkä ihan ymmärtänyt, kuinka paljon. Asiaa ei myöskään helpottanut Turussa tapahtunut julma puukotus, sillä se sai jo valmiin hieman alakuloisen mielialani hetkellisesti romahtamaan. Tunsin outoa syyllisyyttä siitä, että en ollut tuolloin Turussa. Vietin viimeiset viikkoni siellä lähes aamusta iltaan keskusta-alueella. Tuli sellainen olo, että miten ansaitsin olla jo muualla. Uskon, että nämä ajatukset tulivat siitä, että jos olisin ollut paikalla, voisin "oikeutetummin" tuntea tapahtuneesta pahaa oloa. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se oli tapahtuma, joka järkytti koko Suomea ja oli täysin luonnollista olla siitä shokissa.

Tuntuu, että voisin jatkaa kirjoittamista loputtomiin viime viikkojen tapahtumista ja fiiliksistä. Vaikka alku täällä on ollut kankea, on ollut myös paljon hyviä hetkiä. Luotan edelleen siihen, että olen tehnyt oikean valinnan elämäni suhteen. Kotiudun tänne hiljalleen ja asiat lähtevät sujumaan kuin ennen. Treenaamisesta olen saanut paljon hyvää energiaa, joten siitä aion pitää kiinni. Samoin kuivatuista taateleista. Oikeasti, nam. Ja en ole tainnut vielä täällä kertoa, mutta sain ajokortin 10.8 ekan inssin jälkeen. Olen siitä edelleen valtavan innoissani ja näinkin viime yönä unta, jossa ajoin autoa. Se oli äitini auto, joten vink vink äiti. Eivätkös unet ole aina jollain tavalla kytköksissä todellisuuteen?

Ja se on vielä sanottava, että olen löytänyt uudestaan lukemisen pariin. Tarkoitan nyt muitakin kirjoja, kuin opiskelumateriaaleja. Se on ollut ihanaa. Kirjat todella voivat viedä meidät ihan minne vain ja joskus ei toivo mitään muuta niin paljon. Lukeminen <3

- Nora

Hyvä, paha välivuosi

Nyt on se aika vuodesta, kun osa kevään hakijoista on lukion, ammattikoulun tai muun oppilaitoksen tai elämäntilanteen jälkeen aloittamassa uudet opinnot syksyllä. Joillakin on kuitenkin edessään välivuosi. Joko omasta tahdosta tai sitten opiskelupaikka ei tällä kertaa osunut kohdalle.

Välivuosi herättää usein mielipiteitä puolesta ja vastaan. Itse pidin sellaisen lukion jälkeen, koska tunsin sen parhaaksi vaihtoehdoksi. Yo-kirjoitukset olivat iso operaatio, vaikka lukuloma menikin paikoin enemmän lomailun puolelle. Mutta etenkin psykologian kirjoituksiin panostin ja onneksi se myös palkittiin. Kirjoitusten jälkeen en kuitenkaan jaksanut hetkeen lukea edes Aku Ankkaa, joten en edes harkinnut ryhtyväni heti niiden jälkeen kohtaamaan pääsykokeisiin luku-urakkaa, jota pienoiseksi helvetiksi usein myös kutsutaan. Mutta sitäkin suurempana syynä oli se, etten ollut vielä silloin varma, mitä halusin lähteä opiskelemaan.

En koe, että päätöstäni välivuodesta arvosteltiin. Joillakin on se käsitys, että välivuosi on pelkkää lorvehtimista ja loikoilua, mutta se ei ole välivuoden idea. Ainakin itselleni se oli ennemminkin vuosi, jonka aikana sain rauhassa kokeilla eri juttuja ja miettiä suuntaa tulevaisuudelleni. Muutin silloin Vaasasta Naantaliin ja opiskelin Turun avoimessa yliopistossa luovan kirjoittamisen perusopinnot. Samalla kouluttauduin Trainer4You:llä hyvinvointi- ja kuntosalivalmentajaksi. En kokenut missään vaiheessa painetta siitä, että aikaa kuluisi hukkaan. Käytin välivuoden itselleni tärkeisiin asioihin, joista opin paljon.

Välivuoden jälkeen päädyin hakemaan yliopistoon ja pääsin. Välivuoden lopussa alkoi olla jo vähän levoton fiilis ja sellainen tarve päästä taas opiskelemaan. Sitä tarvetta minulla ei ollut heti yo-kirjoitusten jälkeen, vaan ennemminkin olo oli täysin päinvastainen. Välivuosi ruokki taas opiskeluintoani. Samalla sain tutustua paremmin itseeni ja mielenkiinnonkohteisiini. Muistan kuitenkin, että vähän jännitti aloittaa opinnot yliopistossa välivuoden jälkeen, koska pelkäsin, etten enää osaisi opiskella. Mutta se pelko osoittautui järjettömäksi.

On tärkeää, että välivuosi on mahdollisuus, jos itse niin haluaa. Siinä ei ole mitään huonoa eikä aikaa tuhlaavaa, jos sen hyödyntää hyvin. Vähän lepäilee ja latailee akkuja. Ottaa selvää itseään kiinnostavista jutuista, koska silloin siihen on erityisen hyvä mahdollisuus. Ja tietenkin, jos jo tietää hakevansa johonkin vaikeasti päästävään opinahjoon, niin pääsykokeisiin pänttäämisen voi aloittaa jo hyvissä ajoin. Jotkut saattavat myös käyttää välivuoden työntekoon ja rahan keruuseen opiskeluaikaa varten. Välivuosi riippuu niin paljon siitä, mikä on sen pitävän elämäntilanne ja suunnitelma tulevaisuuden suhteen.

Mielestäni välivuodelle yritetään turhaan ripustaa mustaa viittaa, sillä sen olemassaolon tarkoitus on hyvä. Joillakin välivuosia saattaa myös kertyä useampi kuin yksi. Ja voihan välivuoden pitää myös esimerkiksi yliopistosta kandiksi valmistumisen jälkeen jne. Sen voi oikeastaan pitää missä kohtaa elämää tahansa. Pääasia, että itse kokee tilanteensa hyväksi ja jos ei, niin sitten pyrkii muuttamaan sitä. Uskon, että kaikelle on aina aikansa ja paikkansa. Itse tiedät parhaiten, mikä on mielekkäintä oman elämäsi kannalta. Rohkeasti siihen suuntaan!

- Nora

Palasia minusta

Elän tällä hetkellä suurten muutosten keskellä. Se on saanut minut miettimään monenlaisia asioita, ehkä vähän liikaakin. Odotan tulevaa innolla, mutta tiedostan, että edessäni on haasteita. Kuten kaikilla, minullakin on omat ongelmani. Ongelmia on siinä, miten välillä ajattelen, toimin ja tunnen. Annan paljon ajatuksille ja tunteille valtaa, mutta enimmäkseen ne pysyvät sisälläni. Vain läheisimmät ihmiset usein tietävät, minkälaisia ajatuksia pyörittelen päässäni.

Tuntuu oudolta ymmärtää jo muutosten hetkellä, kuinka käänteentekevää elämänvaihetta mahdollisesti elän. Useinhan huomaa vasta jälkeenpäin, minkälaista haipakkaa elämä onkaan ollut ja mitä on käynyt läpi päädyttyään uuteen lukuun elämässään. Ehkä siksi olen niin tietoinen kaikesta, koska minulla on ollut aikaa ajatella. Yksi mietinnän aihe on ollut se, minkälainen ihminen oikein olen.

Luin juuri Anja Snellmanin teoksen Antautuminen. Se avasi silmiäni todella paljon. Olen miettinyt pidempään olevani erityisherkkä. Tämä herkkyys suuntautuu enimmäkseen ihmissuhteisiini. Koen olevani todella ristiriitainen. Olen empaattinen ja välittävä, aina valmis auttamaan. Teen läheisimpien ystävieni ja perheeni eteen mitä tahansa. Olen kuitenkin ruvennut miettimään viime aikoina, venynkö jopa epänormaalin paljon. Tunnen usein, etten kuitenkaan riitä. Kuitenkin herätän ärsyyntymistä ja koen jääväni vaille samanlaista kannustusta kuin mitä itse annan. Aivan kuin tekemisilläni ei olisi väliä. Auttamisenhaluni tulee sydämestä ja tarjoan apuani, koska haluan. En koe, että sitä olisi koskaan vaadittu minulta. Mietin vaan, olenko tehnyt itsestäni itsestäänselvyyden?

Kuten muillakin, minullakin on oikeus vastavuoroisiin ihmissuhteisiin. En voi hyvin, jos en tule kuulluksi ja nähdyksi. Myös minulla on tarve kertoa kuulumisiani ja halu kuulla joskus "mitä sulle kuuluu?" ennen kuin itse kysyn sitä toiselta ihmiseltä. Tykkään kuunnella muita, mutta haluan myös jakaa palasia itsestäni ja elämästäni.  On käynyt useammin kuin kerran, että juteltuani uuden ihmisen kanssa, tuntuu kuin tietäisin hänestä kaiken, mutta hän ei minusta mitään.

Tasapainoilen jatkuvasti sen kanssa, kuinka empaattinen kannattaa lopulta olla. Mietin myös sitä, etten ryhdy liian vaativaksi. On väärä lähtökohta tehdä asioita sen vuoksi, että odottaa vastapalveluksia. Aidot ihmissuhteet eivät edes perustu sellaiseen, vaan vapaaehtoisuuteen. On haluttava antaa ja saada. Ja tarkoitan lähinnä henkistä antamista ja saamista. Silloin ihmissuhde on hyvää elämänlaatua tukeva.

Välillä olen surullinen herkkyydestäni. Se saa minut pohtimaan ja analysoimaan pieniäkin asioita, mikä toisinaan ajaa minut sisäiseen kaaokseen. Olen tullut loukatuksi pirun monta kertaa ja jatkossa haluaisin vain välttyä niiltä. En jaksa enää sitä, että ylitseni kuljetaan. Olen miettinyt, onko herkkyyteni ja tietynlainen varovaisuuteni ja ylireagointini ihmissuhteissa esimerkiksi yläasteaikaisen koulukiusaamisen aikaansaannoksia. Vaikka se runteli psyykettäni monin tavoin, en voi sanoa, että herkkyyteni ihmissuhteissa ainakaan pelkästään siitä johtuisi. Olen aina ollut tällainen. Ja tulen aina olemaan. Voin kuitenkin oppia elämään tunteideni kanssa tasapainoisemmin.

En sano, että olen malli-ihminen. Tiedostan eräänlaisen monimutkaisuuden itsessäni. Olen herkkä, mutta tietyissä asioissa todella kovapäinen, mikä saattaa turhauttaa. Kuitenkin haluan ihmisille hyvää ja haluan saada heidät tuntemaan olonsa hyväksytyiksi ja arvokkaiksi. Yritän kohdata ihmiset niin, että olisimme mahdollisimman samalla aaltopituudella. Ja vaikka luultavasti tulen aina analysoimaan asioita syväluotaisesti ja tuntemaan kaiken voimakkaasti, pidän enimmät tunteet ja ajatukset itselläni. Hyväksyn, että olen muutoksenhaluinen, joskus järjetön. Teen virheitä ja yritän oppia niistä parhaani mukaan. Sitäkin toivon, että minulle myös annetaan mahdollisuus virheisiin. Se kuuluu jokaiselle. Virheet ovat osa elämää, niistä oppiminen myös.

Koen olevani vielä herkkyyden osalta keskeneräinen sen hyväksymisessä. Liian usein edelleen koen olevani jotenkin vääränlainen. Liian analysoiva, tunteellinen, syvällinen, impulsiivinen, hölmö. Olen niitä kaikkia, mutta liikaako tai väärin?

Vaikka elämässäni on tapahtumassa Stadiin muuton myötä nopeita muutoksia, on herkkyyden hyväksyminen tällaisena hidas prosessi. Välillä itken sen vuoksi. Joskus haluaisin vain olla turta, tyhjä. Mutta tiedän, että tässä kaikessa on myös vastapuoli. Koen elämän jokaisessa solussani ja näen myös sen kauneimmat vivahteet. On myös ihmisiä, joiden läsnäollessa koen, että olen hyvä tällaisena. Riittävä näin.

- Nora

Täällä olen ollut kotona

Onnellisena päivän keskusteluista, väsyneenä liiallisista ajatuksista, hikisenä treeneistä ja surullisena riidoista. Kaikkien niiden jälkeen olen tullut tänne, omaan pieneen yksiööni. Viimeiset kaksi vuotta tämä on ollut turvapaikkani. Asuinalueena ei maailman viihtyisin tai turvallisin, mutta koskaan en ole pelännyt tulla kotiin. On ollut hetkiä, kun olen saapunut nopein askelin ja niitä, kun jalkani ovat raskaina nousseet ylös viimeiseen kerrokseen. Täällä olen saanut levätä ja ladata akkuja.

Koti on minulle tärkein paikka. Siellä minun ei tarvitse sensuroida itseäni, eikä nähdä itseäni muiden katseilla. Saan olla tai olla olematta. Olen tuijottanut kattoon ja hakannut päätäni seinään. On ollut hetkiä, kun en olisi millään halunnut astua oven ulkopuolelle. Sen vastapainoksi olen kokenut tämän kodin pöydän ääressä monia inspiraation tunteita ja nauranut onnellisena katsoessani ikkunasta ulos. Ne kaikki luovat yöt, niitä muistelen erityisellä lämmöllä.

Turussa ovat juureni ja pala sydämestäni on aina täällä. Palasinhan tänne vietettyäni 13 vuotta Vaasassa. Olen aina haaveillut Helsingissä asumisesta, mutta en uskonut sen käyvän toteen näin pian. Elokuussa muutan sinne yhdessä siskoni Suvin kanssa. Meillä on siellä ihana uusi koti <3 Aloitan Keudassa media-alan perustutkinnon, josta tulee minulle päätoimista opiskelua. Tavoitteena on tehdä samalla maisterintutkintoa Turun yliopistolle. Odotan kovasti tulevaa ja sitä työmäärääkin.

En osaa vielä kuvitella, miltä tuntuu sulkea tämän kodin ovi viimeistä kertaa. En pysty ymmärtämään, etten avaa sitä enää koskaan sen jälkeen. Muistan kuin eilisen, kun kävin katsomassa tätä asuntoa ja olin heti tyytyväinen näkemääni. Tunsin tulleeni kotiin. Onhan tämä pieni, mutta täällä on ollut kaikki tarvittava. Samoin yliopisto, ystävät ja keskusta ovat olleet lähellä. Nyt kaikki muuttuu.

Muutos vie asioita mennessään, mutta tuo paljon uutta mukanaan. Nyt on vain keskitettävä ajatukset uusiin, hienoihin juttuihin ja oltava onnellinen siitä, että taas elämä liikahtaa hyvin konkreettisesti eteenpäin. Toivon, että olen tehnyt oikeita valintoja. Ajatus lähdöstä syntyi hyvin nopeasti, mutta päivä päivältä kaikki vaikuttaa kirkkaammalta. Sydämessäni päätös tuntuu hyvältä. Helvetin hyvältä.

"Always trust your heart, because even though it´s on your left, it´s always right."

- Nora

"Narsismi on rakkausvamma"

Teologi ja terapeutti Tommy Hellsten puhuu hyvin narsismista täällä: https://www.youtube.com/watch?v=8R-xzN-2zKc. Narsismi on hänen mukaansa vakava ja vaikea ilmiö, jota on erityisen hankala ymmärtää, jos sitä ei itse ole kokenut. Yleensä myös he, jotka ovat narsistin uhreiksi joutuneet, eivät täysin käsitä sitä itsekään. Narsisti on usein älykäs ja valovoimainen persoona, jonka loputtomat lupaukset kietovat vahvaan otteeseen. On hämmentävää, kun paljastuu, mitä kaiken takana piilee.

Hellstenin mukaan lähtökohta on, että narsismi on tervettä. Terveeseen narsismiin kuuluu riittävä rakkaus itseään kohtaan ja valta sekä tila tehdä asioita. "Terve narsisti" ei piilottele kykyjään, vaan uskaltaa ottaa tilaa ja toteuttaa itseään. Mutta hän ei tee sitä toisten kustannuksella, vaan toisia kunnioittaen. Narsismiin sairastuneet eivät kykene aitoon vastavuoroisuuteen, vaan kuvittelevat olevansa kaiken ja kaikkien yläpuolella. Heille muut ihmiset ovat yhdentekeviä, jos narsistit eivät hyödy heistä jotenkin. Narsistit elävät harhassa.

Hellsten kertoo, että meissä kaikissa on rakkausvajetta, jota lähdemme korjaamaan. Korjaamistavat vain ovat erilaisia. Sairaassa narsismissa ihmiselle ei ole syntynyt minuutta, jonka avulla hän pystyisi elämään sen tosiasian kanssa, että hän on keskeneräinen. Hänellä ei ole kykyä tunnistaa, myöntää tai käsitellä keskeneräisyyttään, joten hän ikään kuin siirtää pahanolonsa muihin. Hän tekee sen halventamalla, syyttämällä ja alistamalla. Hän vahvistuu toisten kustannuksella heitä hyväksikäyttäen. 

Narsisti on epätoivoinen. Se kuitenkin unohtuu helposti itsevarman ja valovoimaisen narsistin kohdatessa. Hän osaa olla viehättävä ja hänellä on kyky kutsua ihmisiä "hoviinsa", sillä hän lupailee kaikenlaista. Ne, joilla on rakkausvaje voivat ajautua narsistin piiriin ja tämä on erityisen vahingollista. He kuulevat kutsun ja hakeutuvat "hoviin". He luulevat olevansa narsistille tärkeitä, mutta todellisuudessa narsisti vain käyttää heitä vahvistaakseen itseään. Heillä on sama vamma kuin narsistilla, mutta he hoitavat sitä eri tavoin. Narsisti käyttämällä muita hyväkseen ja muut tuntemalla valheellista hyväksyntää ja rakkautta narsistilta, mikä aluksi täyttää heidän rakkausvajeensa. Jossain kohtaa he havahtuvat tähän ja keräävät rohkeutta ja voimaa lähteä hovista.

Mitä hovista lähtemisestä seuraa? Hellstenin mukaan se synnyttää narsistissa narsistisen loukkauksen, joka voi johtaa narsistiseen raivoon. Narsisti joutuu uhkaavaan tilanteeseen, jossa juuri se mitä hän pelkää, on käymässä toteen. Hän joutuu kohtaamaan sen, että hänessä on vikaa, koska joku haluaa lähteä ja jättää hänet. Vaarana on, että narsisti pyhittää koko loppuelämänsä lähtijän tuhoamiseen. Kaikki tämä osoittaa, kuinka hädissään ja epävarma narsisti on. Hänellä ei ole kykyä katsoa peiliin ja ottaa vastaan kritiikkiä. Hän on tottunut olemaan täydellinen ja muiden ihannoima.

Hellstenin mukaan "äidin tehtävä on vakuuttaa lapsi, että hän on äärimmäisen rakastettu ja isän tehtävä on vakuuttaa, että sama koskee muitakin". Näin lapselle opetetaan kyky vastavuoroisuuteen. Jos lapsi jää vaille rakkautta, hän jää suureen rakkausvajeeseen. Jos taas lasta ylistetään ja suojellaan pettymyksiltä, hänestä tulee helpommin narsisti. Hellsten kertoo, kuinka hänen opettajana toimiva ystävänsä oli kohdannut tilanteen, jossa vanhemmat pyysivät lastaan kutsuttavan koulussa prinsessaksi, koska niin häntä kutsuttiin kotonakin. Oma äitini on joskus sanonut, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä, minkä nyt ymmärrän. Kun aina ei voi saada kaikkea, oppii käsittelemään myös negatiivisuutta.

Yleensä narsistin käyttäytymiseen ei uskalleta puuttua. Ihmiset Hellstenin mukaan aistivat narsistisen raivon, mikä narsistissa heräisi. Mutta sitä ei saisi pelätä, vaan tilanteeseen pitäisi puuttua rakentavasti. Ei narsistia syyttäen ja haukkuen, vaan keskustellen ja yhdessä tilannetta miettien. Johtaa se sitten mihin tahansa, ainakin narsisti huomaa, ettei hänellä ole ylintä valtaa. Usein narsistin hoviin kuuluneet väsyvät jossain vaiheessa ja havahtuvat siihen, että haluavat alkaa elää omaa elämäänsä. Vaatii rohkeutta lähteä hovista. Etenkin, jos se on pitkään tuntunut paikalta, jossa oma rakkausvaje täyttyy. Mutta tosiasiassa mitään aitoa rakkautta tai välittämistä ei narsisti ole hovissaan olevia kohtaan kokenut. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on karua, mutta elämän jatkumisen kannalta pakollista.

Rakkaus on tunteista suurin ja siten myös tarvittaessa tuhoavin. Emme pysty elämään ilman rakkautta, minkä vuoksi haemme sitä sieltä, mistä uskomme sitä saavamme. Suosittelen katsomaan Hellstenin koko haastattelun, sillä siellä on monia mielenkiintoisia ja avaavia pointteja. Rakkausvaje on meissä jokaisessa, mutta sitä voi täyttää muillakin kuin narsistisilla tavoilla.

- Nora

Sateinen juhannus

Vähintään viikko ennen juhannusta ihmiset alkavat harmitella sitä, kuinka juhannuksena varmasti sataa taas. Onhan se vähän uskomatonta, että joka juhannus sää on ainakin osittain huono. Etenkin festareilla sade saattaa latistaa tunnelmaa, kun taas mielestäni mökillä on mukavaa viettää sadepäiviä rentoutumalla sisällä vaikka mustikkapiirakkaa leipoen. Omat juhannukseni ovat viime vuosina keskittyneet tiivisti kaupunkeihin, joten ehkä sillä on tekemistä sen kanssa, etteivät minua juhannussäät juurikaan hetkauta.

Tämän juhannuksen vietän Turussa kissavahtina. Lisäksi nukun pitkään ja teen asioita, joita haluan. Eilen illalla kävin istuskelemassa Aurajoen rannalla ja hengittelin raikasta kesäilmaa. Oli ihanaa antaa ajatusten tuulettua ja stressin haihtua ilmaan. Unelmoin siitä, että jossain vaiheessa pääsisin jonnekin mökille kunnon metsikköön ja meren äärelle. Se olisi huikeaa ja ihanaa vaihtelua kaupunkielämään.

Tätä lauantaipäivää olen viettänyt käymällä aamulla hoitamassa ystävieni kissaa ja ostamassa kaupasta Atrian grillimakkaraa, josta valmistin oman juhannusaterian. Olen kuunnellut sateen ropinaa vasten ikkunaa, sytyttänyt kynttilöitä ja kuunnellut erilaisia radio-ohjelmia. Pian laitan musiikkia soimaan ja kirjoitan runoja. En ole pitkään aikaan skriivaillut runoja rauhassa luovuuden sykkiessä suonissa. Olen ikävöinyt sitä tunnetilaa.

Huomenna on vielä rentoilupäivä. Aamulla taas käyn rapsuttelemassa hoitokissaa ja sitten suuntaan isäni ja äitipuoleni luokse Naantaliin jäätelölle. Samalla tuon heidän luotaan kasan sanomalehtiä ja vien niitä ystäväni luokse, joka on muuttamassa. Sanomalehdistä saa hyviä pehmusteita astioille. Maanantaina suuntaan Pasilaan, jossa on jännittävä tapaaminen edessä. Aion valmistautua siihen hyvin ja ehkä myöhemmin palaan blogissani siihen. Nyt kuuntelen Yle puheen Ali Shown loppuun, jossa Janni Hussi kertoo unelmiin uskomisesta. Illalla taas rapsuttelen ihanaa karvapalloa, Babouta.

Ihanaa juhannusta kaikille!

- Nora

Elämä on mitä se on - vai onko?

Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka välillä elämä etenee tasaisesti ja toisinaan muutoksia tapahtuu rytinällä. Välillä tekeminen on tiedostetumpaa ja välillä kulkee enemmän myötätuulessa. Elämä menee erilaisissa sykleissä. Valintoja on tehtävä jatkuvasti. Niistä elämä koostuu ja niiden kautta muodostamme oman polkumme.

Lähipiirissäni on viime aikoina tapahtunut paljon muutoksia. Hyviä ja huonoja. Olen muutoksenhaluinen sillä tavoin, että haluan elää mahdollisimman inspiroivaa elämää. Olen viime aikoina pohtinut paljon elämääni ja miettinyt, mihin kaikkeen olen tyytyväinen ja minkä toivoisin olevan eri tavalla. Olen miettinyt erilaisia polkuja ja ymmärtänyt, että jotain muutosta tahdon, sillä ei tilanteeseen tyytyväinen ihminen jatkuvasti etsi uusia vaihtoehtoja. Teen sitä liikaa jatkaakseni näin.

Olen pohtinut koulutustani ja sitä, kuinka todennäköisesti se johtaa unelmiini. Kuluneen kevään olen ollut hieman hukassa sen suhteen, mitkä ovat haaveitani. Asioita, joita todella haluan. Yleensä se on aika selkeää minulle, enkä ole ajautunut sen suhteen kriisiin kovin montaa kertaa. Aina kriisit eivät kuitenkaan ole pahitteeksi, vaan saavat meidät syventymään perinpohjaisemmin sisimpäämme. Nyt tiedän, mitä haluan tehdä työkseni: haluan radiotoimittajaksi ja/tai personal traineriksi. Nykyään ei ole tavatonta tehdä useampaa asiaa samaan aikaan.

Virginia Satir on sanonut, että "elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi olla. Se on mitä se on. Se miten käsittelet sitä on se, millä on merkitystä."Minusta se on äärettömän hieno ajatus. Meille tapahtuu paljon asioita, joita emme itse ole valinneet tai halunneet osaksemme. Toisaalta taas elämä yllättää usein myös positiivisesti. Silloin on tärkeää osata nauttia niistä hetkistä täysillä! En ole varma, olenko tehnyt niin. Olen tuntenut eläväni "sitten kun" -aikaa. Elän paljon tulevaisuudessa ja se tuottaa turhaa stressiä. Jokaista päivää ja hetkeä ei voi suunnitella etukäteen, eikä tarvitsekaan.

Kävin tänään Turun yliopiston tarjoamassa henkilökohtaisessa uraohjauksessa, jossa keskustelin uraohjaajan kanssa siitä, mitä pelkään, haluan ja tavoittelen tulevaisuudessa työelämältä. Olin hänelle täysin rehellinen kertoessani fiiliksistäni. Pohdimme vahvuuksiani ja sitä, mitä kaikkea olen jo tehnyt unelmieni eteen. Minun pitää osata arvostaa niitä enemmän. Tilanne ei ole millään tavoin toivoton, kuten olen välillä saanut itseni luulemaan. Nyt tilanne on se, että minulla on kaksi mahdollista polkua tulevaisuudelleni. Pala palalta asiat selviävät.

Sen lisäksi, että elämä on mitä se on, voimme mielestäni vaikuttaa siihenkin, mitä se on. Emme ainoastaan siihen, kuinka suhtaudumme asioihin. Uskon, että voimme omalla aktiivisuudellamme saada asioita aikaan. Se, kuinka saamme itsemme liikkeelle on toinen kysymys. Tarvitaan motivaatiota ja tahdonlujuutta. Uskoa ja mielellään ihmisiä, jotka kannustavat. Pystyt ihan mihin tahansa.

Aurinkoa viikkoon!

- Nora

Tahtotila

Välillä elämässä on vaiheita, kun tuntuu, ettei tapahdu mitään mielekästä. Edes pienintäkään seikkailua ei näy näköpiirissä. Tuntuu, ettei mikään oikein onnistu, vaan kaikki tähtäykset menevät ohi maalin. Mitä tehdä silloin?

Yksi keino on miettiä kaikkia siihen mennessä hyviä asioita. Missä olet onnistunut ja mistä saanut flow-kokemuksia? Miten päädyit niiden asioiden pariin? Tapahtuivatko ne sattumalta vai olivatko ne kovan työn tuloksia? Välillä elämässä sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ne ovat kyllä hienoja hetkiä. Toisaalta on myös supersiistiä onnistua jossain, jonka eteen on raatanut niska limassa. Se on äärettömän palkitsevaa.

Olen melko levoton ihminen, jolle kaiken pitäisi tapahtua nyt-tässä-heti. Mieleni surraa jatkuvasti ja yritän suunnitella kaikkea mahdollista. Tavallaan se on huono juttu, sillä se lisää stressiä, mutta toisaalta välillä onnistun siten löytämään jotakin ihan uutta. Se, että mietin asioita paljon ei aina ole huono juttu, vaikka pitääkin yllä levottomuutta. Onneksi välillä kuitenkin osaan laskeutua maan pinnalle, keskittymään hengittämiseen ja muistan, että elämä on yhtä vuoristorataa. Välillä on heikkoja hetkiä ja toisinaan painetaan syke korkealla keskellä unelmia.

Tärkeintä on aina yrittää säilyttää positiivinen asenne ja usko omaan tekemiseensä. Huippua on, jos on ympärillä ihmisiä, jotka tsemppaavat, eivätkä säikähdä kyyneleitäsi, jos ne auttavat purkamaan pahaa oloa. Elämä kulkee erilaisissa sykleissä, eikä kaikki syklit ole pelkkää auringonpaistetta. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaa, että ne varjoisammatkin vaiheet olivat tarpeellisia elää.

Uskon, että tulen saavuttamaan unelmani. Välillä kaikki tuntuu niin kaukaiselta, mutta yritän olla kärsivällinen ja kehittää itseäni tasaiseen tahtiin. Elän sillä periaatteella, ettei mikään ole mahdotonta. Myös ilmapiiri joka meitä ympäröi, vaikuttaa valtavasti. Mieti, onko ympärilläsi ihmisiä, joilta saat tarpeeksi tukea. Jos koet ihmisten vaikutuksen olevan lähinnä päinvastainen, mieti, miksi he ovat ympärilläsi. Ansaitsemme kaikki vastavuoroisia ihmissuhteita, joista saamme hyvää oloa ja energiaa.

Välillä on haaveilemisen aika. Välillä tekemisen. Ja välillä yhtäaikaa niiden molempien. Aina ei voi paahtaa täysillä ja olla kehittelemässä jotakin uutta. On hetkiä, jolloin on hyvä hengähtää ja katsoa kaikkea hieman etäämmältä. Mihin on päässyt ja mihin haluaa seuraavaksi. Mitä tehdä unelmien saavuttamiseksi? Tarvitaan tietynlainen tahtotila, jotta haaveilu muuttaa toiminnaksi. Jos se jää vain haaveilun tasolle, kenties pelkäät tai sitten se ei olekaan sinulle niin iso juttu. Sitäkin kannattaa pohtia.

Minulla on elämässäni meneillään vaihe, jossa koen saavuttaneeni hyviä ja isojakin asioita. Sellaisia, joihin en olisi muutama vuosi sitten ikinä uskaltanut ajatella ryhtyväni. Olen itsestäni ylpeä. Olen ylpeä kaikista, joiden kanssa olen saanut jakaa onnistumisia ja ilon hetkiä. Tietysti välillä asiat ovat menneet päin brinkkalaa, mutta niistäkin on selvitty ja opittu. Tällä hetkellä minulla on tulevaisuuden suhteen aika isokin asia suunnitteilla, jonka toteutuminen varmistuu kuitenkin vasta syksyllä, enkä voi sen eteen nyt tehdä juurikaan. Se stressaa, mutta ei auta kuin odottaa. Nyt on kaivettava itsestäni tahtomuija esiin ja vain porskutettava eteenpäin levottomuudesta huolimatta.

Tsemppiä tähtien tavoitteluun!

- Nora

Ei välttämättä veny

Kolibri, koira, perhonen... käänny, väänny, kiroile (hiljaa mielessäsi). Elämäni ensimmäinen jooga-tunti on takana ja aika tuskaa se oli näin kankealle, mutta juuri sitä, mitä tarvitsin. Taisin jopa sanoa tunnin jälkeen opettajalle, että tulen ensi viikolla uudestaan. Tosin kerroin myös rehellisesti hänen kysyessä, että olin reilusti venyvyysalueeni ulkopuolella. Hän oli sen myös saattanut huomata.

Oli hullun vaikeaa keskittyä liikkeiden tekemisen lisäksi hengittämiseen. Koko tuntia en pystynytkään, mutta se kehittyy hiljalleen. Keskityin liikkeiden tekemiseen hallitusti ja vähitellen hengitys asettui joidenkin liikkeiden ja hetkien kohdalla oikein. Se oli palkitsevaa ja pystyin jo aistimaan sen seesteisyyden, mitä tuollaisesta oikein tehdessä saa.

Liitän joogaan voimaannuttavia mielikuvia, joissa keho laitetaan äärirajoille pienillä, hitailla liikkeillä, joista kasvaa suuria ja vahvoja. On olemassa erilaisia joogalajeja, joissa kehoa haastetaan eri tavalla ja erilaisissa olosuhteissa. Käymäni tunti oli FitYogaa, jossa oli mukana paljon voimisteluliikkeitä ja lopuksi ihan perusvenytyksiä. Olen todella huono tekemään lihashuoltoa, joten oli hyvä idea mennä tunnille, jossa osaksi myös siihen keskityttiin.

En päässyt sellaiseen voimaannuttavaan olotilaan, jonka liitän joogaan, mutta olen iloinen kokeiltuani jotain uutta, josta tuli inspiraatiota sateiseen sunnuntai-iltaan. Aion todella mennä tunnille uudestaan ja venyvyyteni kehittyessä kokeilla mahdollisesti muitakin joogalajeja. Olen jo pitkään halunnut ottaa selvää meditaatiosta, joten ehkä tämä on alkusysäys siihenkin? Aina ei voi reuhottaa menemään kropan kanssa, vaan välillä on hyvä myös tehdä toisenlaisia harjoitteita. Jooga myös aktivoi kehoa eri tavalla kuin vaikka salitreenaaminen.

Olen viime aikoina miettinyt paljon elämäni suuntaa ja sitä, mihin haluan tulevaisuudessa keskittyä. Minulla on monta rautaa tulessa ja jossain vaiheessa haluan vähentää niitä ja alkaa takoa jostakin jotakin valmista. Opiskelen media-alaa, kirjoitan runoja ja olen teoriakoetta vaille valmis personal trainer. Näissä palasissa on yhteenliittämistä. Tällä hetkellä koen vahvinta paloa hyvinvointi- ja liikunta-alaa kohtaan. Siksi aion kaiken muun tekemisen lomassa jättää enemmän aikaa fyysisen ja psyykkisen kuntoni kehittämiseen. Koen, että minulla on juuria hyvinvointi- ja liikunta-alalla isäni ollessa kuntosaliohjaaja ja äitini fysioterapeutti, joten miksi en ottaisi siitä enemmän selvää, kun se minua kasvavasti kiinnostaa?

Aion ensi viikolla venytellä vähintään kolmena iltana, mikä on jo kolme kertaa enemmän kuin viime viikkoina :D Eihän siihen mene puolta tuntia kauempaa per kerta, joten on pakko ryhdistäytyä. Seuraavalla joogatunnilla haluan tuntea itseni enemmän perhoseksi ja vähemmän norsuksi. Nyt iltapalaa nassuun ja unten maille, jotta jaksaa taas painaa ensi viikon.

Niin ja hyvää äitienpäivää!! <3

- Nora

Laihduttaa vai palauttaa?

Tilasin Ellokselta mustan bikinialaosan. Olen halunnut jo viime kesästä lähtien ottaa selvää, sopisiko korkeavyötäröisempi malli minulle. Tykkään nimittäin farkuista, joissa on korkea vyötärö, enkä enää edes suostu ostamaan muunlaisia. Ne vain tuntuvat niin hyviltä päällä. Tänään sain lähimmästä K-Marketista haettua pakettini.

Uusien vaatteiden kokeileminen on aina jännittävää. Silloin paljastuu, onko lenkkipolkuja tallattu riittävästi. Ostan todella harvoin vaatteita. Olen kuullut ja lukenut, kuinka nykyään esimerkiksi s-koko ei ole enää s, vaan voi ennemminkin vastata xs:ää. Uskon, että ainakin joissakin vaatemerkeissä näin on käynyt ja se lisää valtavasti turhaan ulkonäköpaineita.

Heti kun pääsin kotiin pakettini kanssa, oli bikineitä koitettava. Mahtuivat, mutta nipin napin. Sain ne ylle ilman pelkoa niiden ratkeamisesta, mutta jos takapuoleni kasvaa vielä vähänkin, ei ratkeaminen ole mitenkään poissuljettu. Siispä mitä tehdä? Palauttaako biksut vai tiristääkö kropasta muutama kilo? Tiivistymisen varaa on, mutta lähteekö se takapuolesta, en ole varma :D

Hassua miten näinkin pienestä asiasta meinaa tulla iso juttu. Tulee syyllinen olo, jos joutuu palauttamaan bikinit, koska tilasi yhden koon liian pienet. Mutta mitä sitten? Muutama vuosi sitten olisin ollut musertunut, mutta tänään nauroin asiasta ystäväni kanssa. Mitä tosiaankaan sitten. Voinhan tietysti ottaa riskin ja kulkea vähän liian pienissä bikineissä, mutta toisaalta olen kuullut liian monta vitsiä sellaisista riskeistä.

Rennommalla asenteella loppuviikkoon!

- Nora

On lunta tulvillaan, raikas kevätsää

Tänään on kyllä ollut melkoinen päivä. Sää on puhututtanut, kiitos Pekka Poudan pokan pettämisen säätä ennustettaessa. Näin klipin, jossa hän purskahtelee nauruun vähän väliä kesken lähetyksen, eikä sille voinut olla itsekään nauramatta. Olen itse asiassa naureskellut asialle tänään vähän väliä :D Jos sääennustukset olisivat aina yhtä mielenkiintoisia, katsoisin niitä silmät liimattuina televisioon.

Mietin tänään päivällä, että pitäisikö käydä heittämässä lenkki ja lopulta kun päätin niin tehdä, alkoi pyryttää lunta ihan kunnolla. Ensin tuli pehmeitä rakeita, mutta sitten lunta tuli aivan solkenaan. Se tuntui vitsiltä ja kohtalon ivalta. Juuri sitä ennen olin mennyt hakemaan K-kaupasta pakettia, jonka oli minulle lähetetyn viestin mukaan määrä olla siellä. No, eipä ollut. Menen huomenna uudestaan katselemaan, josko se paketti sieltä saapuisi.

On oikeasti todella ihmeellistä, miten sää vaihtelee jatkuvasti. Yhteen vuorokauteen mahtuu kaikki vuodenajat. Ihan käsittämätöntä. Ilmastonmuutos? Jep, nyt se alkaa olla totta.

Välillä uppoutuu niin omaan elämään ja siellä meneillä oleviin asioihin, että unohtaa pohtia tuollaisia suurempia juttuja, kuten ilmastonmuutosta. Miten vaikutan siihen omalla käyttäytymiselläni? Varmasti kaikki voimme tehdä asioita niin, että ilmastonmuutos etenisi mahdollisimman hitaasti, vaikka se ehkä joka tapauksessa on vääjäämätöntä. Yritetään jokainen tehdä parhaamme.

Mielenkiinnolla odotan, minkälainen tuleva kesä tulee säiden puolesta olemaan. Tuleeko kunnon helteitä ja selvästi kesä, vai onko se yhtä vaihtelee kuin kevät on ollut. Ei sillä toisaalta ole minulle niin väliä, koska elämästä voi nauttia satoi tai paistoi. Voin kuvitella, minkälaisia paineita nykyinen nopeasti vaihteleva sää asettaa esimerkiksi maanviljelijöille. Heidän puolestaan toivoisin, että sää olisi vakaampi. Isäpuoleni, joka on maanviljelijä, kertoi toissapäivänä, ettei Pohjanmaalla olla vielä päästy pelloille. Toivottavasti tilanne helpottuisi. 

- Nora

Coregasmi - mikä se on?

Yhä enimmäkseen piileskelevä aihe, ehkä jopa tabu on niin kutsuttu coregasmi. Kuten nimi saattaa johtaa päättelemään niin kyllä, se on treenin aiheuttama orgasmi (exercise-induced-orgasm EIO) tai treenin aiheuttama seksuaalinen mielihyvä (exercise-induced sexual pleasure EISP). Coregasmi eroaa jonkin verran perinteisestä orgasmista, sillä se on usein laajempi ja pitkäkestoisempi. Yleisempää tämä on naisilla, mutta ei miehiltäkään poissuljettu kokemus.

Tutustuin coregasmeihin ollessani about 16-vuotias ja tehdessäni lihaskuntotreeniä kotona. Olin hieman ymmälläni, mutta en pannut kokemusta ollenkaan pahakseni. Ensimmäisen kerran jälkeen coregasmeja ei hetkeen näkynyt ja ehdin jo miettiä, että unta se ehkä vain olikin. Mutta sitten niitä rupesi taas tulemaan ja olen saanut nauttia niistä tähän päivään asti.

Yleensä kun kerron coregasmeista, on reaktiona polviin asti loksahtanut leuka ja epäuskoinen päänpudistus. Kuulostaahan se uskomattomalta, että treenaaminen saattaa tuottaa orgasmeja. Mutta ihmiskeho on ihmeellinen. Treenin aikana vapautuu endorfiineja, jotka lisäävät mielihyvän tunnetta. Kehomme on valmis kokemaan nautintoa. Coregasmien saamisessa on etua hyväkuntoisista lantionpohjalihaksista sekä syvistä vatsalihaksista. Yleensä coregasmeja saakin keskivartaloa treenatessa, joten ei muuta kuin lankuttamaan! Coregasmeja on myös mahdollista saada kävellessä, pyöräillessä ja oikeastaan mitä tahansa treeniä tehdessä.

Niitä ei kuitenkaan kannata missään nimessä väkisin yrittää saada, sillä coregasmeissa tärkeää on keskivartalon kunnon lisäksi oikeanlainen mielentila. Monet coregasmin kokeneet ovat kuvanneet oloaan keskittyneeksi ja huolettomaksi. Itse olen kokenut coregasmeja eniten rankkojen HIIT-treenien yhteydessä ja ne ovat tulleet täysin yllättäen. Tässä kohtaa Apulannan yhden biisin sanat "kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän" pitävät paikkaansa paremmin kuin hyvin. Voin sanoa, ettei mikään tunnu paremmalta kuin viimeisillä voimilla burpeeta tehdessä yllättävän nautinnon kokeminen.

Mitä jos coregasmin saa kuntosalilla tai jollakin jumppatunnilla? Sitä on turha pelätä. Pystymme hallitsemaan kehoamme, jolloin tilanteeseen pystyy itse vaikuttamaan. Toisinaan se vaatii pienen breikin ottamisen, mutta sitten homma taas jatkuu. Jos mahdollista, kokemukselle kannattaa antaa tilaa ja ottaa se vastaan. Coregasmeista on jonkin verran kirjoiteltu ja siitä on tehty tutkimuksiakin, mutta toivottavasti niitä tulee lisää tulevaisuudessa. Mielestäni aihe on erittäin mielenkiintoinen ja taas yksi osoitus siitä, mihin ihmiskeho pystyykään. Jo vuonna 1953 seksologi Alfred Kinsey kirjoitti teoksen Sexual Behavior in the Human Female, jossa 5 % hänen tutkimistaan naisista kertoivat saavansa orgasmin ennemmin liikunnan aikana kuin seksin harrastamisen. Coregasmeilla on siis pitkät perinteet, ehkä jonain päivänä niistä puhutaan rohkeammin.

Linkkejä aineistoihin, joita käytin tämän kirjoituksen apuna:

https://www.mindbodygreen.com/0-17518/how-to-have-a-coregasm-and-why-youd-want-to.html
http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/14681994.2011.647902
http://www.refinery29.com/coregasm

Mukavia treenihetkiä! :)

- Nora

Tänään ei laihduteta!

6.5 vietetään Älä laihduta -päivää. Menossa ovat mukana mm. Jenny Lehtisen johtama Vaakakapina ja Syömishäiriöliitto Syli ry. Älä laihduta -päivään voi törmätä sosiaalisessa mediassa ja ehkä se herättää keskustelua myös kahvipöydissä. Miksi meillä on tällainen päivä?

Edelleenkin törmää paljon siihen, kuinka monet suorastaan inhoavat ulkomuotoaan. Ovat he minkä kokoisia tahansa. En itsekään aina pidä siitä, mitä peilistä näen. Pari vuotta sitten olin vieläkin tyytymättömämpi, vaikka painoin about viisi kiloa vähemmän kuin nyt. Vaa´an lukema ei takaa onnellisuutta. Sen olen oivaltanut vasta viime kuukausina. Vaa´an lukema ei tosiaan takaa onnellisuutta.

Nykyään puhutaan paljon kehopositiivisuudesta ja siitä, ettei saisi laihduttaa. Monesti näkee otsikoita Lopeta laihduttaminen, aloita eläminen. On bloggaajia, jotka kertovat siitä, kuinka lopetettuaan laihduttamisen ovat vihdoin päässeet elämisen makuun ja monilla paino onkin alkanut laskea. Se, pitääkö painon laskea, on toinen kysymys. Nykyään monet normaalipainoiset pitävät itseään ylipainoisina, koska yhteiskunnassa huokuu lihomisen pelko. Sehän on pahinta ja ihmisarvoa alentavinta, mitä voi tapahtua?

Aihe on herkkä, joten haluan varmistaa, ettei kukaan oleta minun ajattelevan edellisen kysymyksen mukaisesti. Itselleni on tärkeää, että painoni pysyy tietyissä lukemissa ja vaatteet näyttävät ja tuntuvat mukavilta päälläni. Mutta en voi tietää, jos vaikka sairastuisin niin, että vaikka lääkityksen myötä painoni nousisi tai jos vaikka masentuisin syvästi ja söisin itselleni kiloja. Niin voi käydä kenelle tahansa. Elämä on toisinaan hyvinkin haasteellista ja on sinänsä ihan normaalia, että paino hieman vaihtelee elämänmyötä. Eikä kilojen lisääntyminen aina tarkoita, että on tapahtunut jotakin traagista. Voihan niitä kertyä rakkaiden kanssa vietetyistä illanvietoista ja kiireestä, jonka keskellä ruokavalio ei ole ykkösenä mielessä.

Inhoan sitä, että ihmisille puhutaan töykeästi heidän painostaan ja kritisoidaan, koska emme ikinä voi tietää toisten tarinoita. Ja mitä väliä muiden painoilla edes on? Mielestäni terveyttä kannattaa ajatella ja onhan se faktaa, että ylipaino synnyttää riskejä sairastua moniin sairauksiin ja voi hankaloittaa elämää, mutta etenkään lievä ylipaino ei todellakaan aina tarkoita huonoa kuntoa. Ja mitä tulee kauneusihanteisiin, niitä on yhtä paljon kuin on ihmisiäkin. Vaikka yhteiskunnassa yleisesti ihannoitaisiin laihuutta, ei se tarkoita, että kaikki olisivat samaa mieltä. Ja tärkeintä on miellyttää omaa silmää, sekä tuntea olonsa hyväksi. Ja kokea elävänsä täysillä.

Toivon, että voin tulevaisuudessa perustaa oman pt-yrityksen ja auttaa ihmisiä löytämään hyvä ja tasapainoinen olo. Painoasioita pitää lähestyä jokaisen omista lähtökohdista. Jos jollekin on elämäntaparemontin myötä motivoivempaa puhua laihduttamisesta, mielestäni sen pitää olla ok. Jos taas asiaa ei halua lähestyä siltä kantilta, sitten mietitään muita tapoja. On myös tärkeää, ettei painoasioille anneta liian suurta valtaa, koska elämässä on muutakin. On hienoa, että meillä on Älä laihduta -päivä, jossa tällaisiin asioihin kiinnitetään huomiota ja nostetaan pinnalle, mutta samalla sen tarve kertoo siitä, kuinka vahvasti edelleen elämme ulkonäköasioiden keskellä. Elämässä oikeasti on muutakin. Onneksi itse olen herännyt siihen ja se on ollut hienointa ja vapauttavinta, mitä olen hetkeen saanut kokea.

Aivan kuten viime aikoina on puhuttu siitä, että lapsille on annettava #kasvurauha, aikuiset tarvitsevat #olemisenrauhan. Meidän on saatava itse päättää, mitä kehoillamme ja kehoillemme teemme ilman ulkopuolelta tulevia paineita. Voimme vahvistaa mieltämme ja olla välittämättä muiden kommenteista. Ja voimme olla heitä, jotka sen sijaan, että kommentoivat toisten ulkonäköä, kysymme heidän kuulumisiaan, kuten on kirjoittanut ravitsemusterapeutti Katri Mikkilä.

- Nora

Elämä, missä ja milloin?

Miksi on niin vaikeaa olla onnellinen? Miksi palaan tähän kysymykseen niin usein? Aina kun mietin sitä, tunnen, etten ymmärrä elämästä vielä juurikaan. Ajatus siitä, että elämä on pääosin hyvää, pitäisi olla yhtä itsestäänselvää kuin syömisen silloin kun on nälkä. Vaan eipä todellakaan ole. Miksi ihmeessä tuhlata jotakin niin ainutkertaisen upeaa kuin elämää murehtimiseen?

En enää ajattele, että elämme vain kerran. Ennen se on ollut yksi syy olla tuhlaamatta elämää. Mutta nykyään uskon siihen, että elämää on muuallakin kuin täällä, sydämemme sykkeen ulkopuolella. Tai ehkä juuri sydämemme sisällä niin, ettei mikään lakkaa koskaan olemasta, vaikka ruumiista ei kuuluisi enää pihaustakaan. Elämä vain ei tule olemaan koskaan enää samanlaista kuin se on nyt. Koko ajan kertyy enemmän viikkoja ja vuosia, joita muistella. Aikaa kuroutuu umpeen. Silti mikään ei toivottavasti ole vielä vuosiin päättymässä. Elämä vain tulee olemaan erilaista, vuosi vuodelta.

Olen viime kuukausina tiedostanut vahvemmin mielen merkityksen kyvyssämme selviytyä. Se on valtava, paljon suurempi kuin uskommekaan. Olen pohtinut sitä, odotanko elämältä liikaa vai toivonko asioiden vain tapahtuvan liian nopeasti. Olenko kärsimätön, vaikka kuitenkin jollain tavalla myös pelkään tulevaisuutta. Epävarmuus on pahinta ja jonkinlainen epätietoisuus esimerkiksi siitä, mitä tulen tekemään työkseni, kalvaa mieltäni. Sen eteen voin kuitenkin koko ajan tehdä asioita. Toisinaan on myös hyvä pysähtyä ja rauhassa katsella ympärilleen: miltä se elämä oikein näyttää tässä ja nyt, eikä aina vain pohtia sitä, missä ja milloin.

Olisipa päässä on/off-nappula. Sille olisi tarvetta. Hetki vapaa-aikaa ajatuksilta, kiitos. Ehkä tosiaan pitäisi alkaa vakavasti harkita meditaatioon syventymistä, jotta saisin jotain kulmaa siihen, kuinka hallita mieltä vakaammin. Olen niin tunneihminen, että onnellisena pääni peittyy pilviin ja surullisena minut murskataan maantiejyrällä. On toisaalta ihanaa tuntea voimakkaasti, etenkin onnellisuutta. Siitä ammentaa paljon inspiraatiota. Mutta jonkinlaista sisäistä rauhaa olen vailla ja uskon, että sen voin vain ja ainoastaan löytää itsestäni.

Kun en ole onnellinen, ajattelen sitä, mitä kerran kirjoitin Facebookkiin yhden kuvani yhteyteen: "Elämä, vaikka sitä ei oikein edes oivaltaiskaan, on aika hemmetin siistii." Silloinkin, kun olen alakuloinen, elämä ei ole pettänyt minua. Se haluaa ehkä opettaa jotain. Ehkä tehdä onnenhetkistä vieläkin kutkuttavampia. Ja kuten usein kuulee sanottavan, asioilla on tapana kasaantua: toisinaan kaikki loka tulee kerralla niskaan ja sen jälkeen elämä on hetken taas seesteistä kuin ilma sateen jälkeen. Tai jopa ylitsepursuavan onnellista. Kaikelle on omat hetkensä ja ne on hyvä toivottaa tervetulleeksi, koska jokin merkitys niillä aina on. Ja muista:

- Nora

Mitkä ovat hyväksyttäviä syitä treenata?

Fitness- ja muiden terveysbuumien myötä treenaaminen ja syöminen puhututtavat medioissa. Siltä tuskin kukaan voi välttyä. Jatkuvasti pohditaan sitä, milloin on menty liian pitkälle. Mikä on liikaa ja mikä taas liian vähän. Aivan kuin olisi enää olemassa pelkät ääripäät: joko on elämäntavoiltaan 100 %:sesti Fitness tai sitten lyö kaiken läskiksi. Missä keskitie? Ja kenellä lopulta on edes oikeus arvostella toisten elämäntyylejä?

Myönnän olevani vähän kaikki tai ei mitään -ihminen. Elintavoissa se näkyy helposti siten, että jos en ehdi treenaamaan kunnolla, ruokavaliokin kärsii. Tätä ihmettelen, koska eikö loogisesti ajateltuna juuri silloin pitäisi kiinni ruokavaliosta? Minulla ei tällä hetkellä ole mitään tietynlaista ruokavaliota, jota noudattaisin (paitsi gluteeniton keliakiani vuoksi, mutta se on tilanteen pakosta elämäntapa, ei hetken kestävä dieetti). Ja toisaalta kun pääsen treenaamisen makuun, se vie täysillä. Olen kuitenkin vuosien saatossa havainnut itsessäni pehmentymistä ja järkeistymistä sen suhteen, että asiat on myös mahdollista pitää tasapainossa. Tärkeintä on nauttia tekemisestä ja tehdä asioita mahdollisimman terveellisesti. Terveellisyys pitää sisällään myös terveen suhtautumisen asioihin: pulla viikossa ei vie vyötäröä mennessään.

Onko hyväksyttävää treenata sen vuoksi, että haluaa pyöreän takapuolen? Tai onko se hyväksyttävää, että jättää ulkoiset seikat unholaan ja treenaa pelkästään terveytensä vuoksi? Joko siksi, että on jo mahdollisesti sairastunut vaikka diabetekseen ja haluaa terveellisten elintapojen avulla hoitaa itseään mahdollisimman pitkälle, tai sitten haluaa pienentää riskejään sairastua. Yleensä jälkimmäinen syy saa heti kannatusta, mutta usein samalla kyseenalaistetaan sitä, että eikö ihminen todella välitä siitä, miltä hänen perseensä näyttää. Ja silloin, jos kertoo treenaavansa lähinnä ulkoisten seikkojen vuoksi, saa kuulla siitä, kuinka se ei kanna pitkälle. Se ei kuulemma ole pitkäkestoinen motivaatio. Siinä on ehdottomasti pointtinsa, mutta jos pyöreän takapuolen metsästys saa jonkun menemään salille kyykkäilemään, antaa hänen tehdä niin. Ehkä hän muuten jämähtäisi sipsipussien ja elokuvien ääreeen kotisohvalle. Ehkä niin tapahtuu sitten, kun pyöreä perse ei enää kiinnosta tai sitten hän on löytänyt muita syitä treenata. Jos odotamme kohdallemme "sen oikean" motivaation tipahtamista, saatamme jo sinä aikana nähdä monien sipsipussien pohjat.

Treenaan itse siksi, että saan pidettyä perseeni pyöreänä, reisieni lihakset näkyvillä ja ylipäätään kroppani urheilullisena ja sopusuhtaisena. Nautin myös siitä tunteesta, kun laittaa kroppansa äärimmilleen ja toisaalta kevyistä lenkeistä kovien treenien jälkeisinä päivinä. Se tunne, kun kroppa aukeaa jumitiloista - se on voimannuttavaa. Puhumattakaan etenkin HIIT-treeneissä saavutetuista coregasmeista (kirjoitan joku kerta tästä aiheesta enemmän). Treenaamisella saan myös siirrettyä psyykkistä kipua ja ahdistusta pois mielestäni. Treenaminen tuottaa ulkoisten seikkojen lisäksi paljon psyykkistä vahvistumista. Tunnen olevani vahva mieleltäni, kun kroppani on kuosissa ja voimakas. Toki välillä ajattelen, että treenaamisella ja syömisellä saatan kohdallani ehkäistä joitakin sairauksia, mutta en sen varaan rakenna motivaatiotani, koska hyvin usein kuulen tarinoita, joissa täysin terveellisesti eläneet ihmiset ovat sairastuneet ja menehtyneet nopeastikin. Elämää ei voi elää yrittämällä liiaksi ehkäistä asioita, koska monet niistä tapahtuvat silti. Toki tässä on muistettava järki - se, että mättää pizzaa naamariin joka ilta ei oikeudu sillä, että ajattelee kuolevansa joka tapauksessa joskus johonkin.

Koska nykyään treenaaminen saa niin paljon ajatuksia vastaan ja puolesta, on keskustelu siitä kärjistynyt. Heitä, jotka treenaavat hulluina ja etenkin, jos he tekevät sen ulkoisten seikkojen motivoimina, pidetään itsekkäinä ja pinnallisina fitnessbimboina. Heitä, jotka treenaavat terveys edellä ja enemmän fiilispohjaisesti, pidetään mukavuudenhaluisina itsensä huijaajina. Siinä ei ole mitään järkeä. Jos on itse tyytyväinen omaan fyysiseen (ja psyykkiseen) kuntoonsa, ei koe tarvetta moittia toisia heidän tavoistaan. Emme voi sanoa pyöreän takamuksen tavoittelijoille, ettei niin saa tehdä. Emme voi käskeä heitä, jotka haluavat mennä salille ehkä kaksi kertaa viikossa, että he ovat laiskoja, eivätkä ikinä saavuta tikissä olevaa kroppaa. Mitä kukin haluaa saavuttaa? Sen mukaan kannattaa toimia. Ei sen mukaan, mihin laihuutta/urheilullisuutta ihannoiva yhteiskunta ehkä painostaa, jos se ei tunnu omalta. Mutta on myös ok treenata siksi, että haluaa vatsapalikat näkyviin. Annetaan kaikkien vatsapalikoiden loistaa, ovat ne helposti nähtävillä tai eivät.

Olisi upeaa elää maailmassa, jossa ei tarvitsisi niin paljon selitellä oman toimintansa syitä. Toki, jos toiminta saa sairaita/vääristyneitä piirteitä, on siitä hyvä kuulla. On osattava vetää rajat oikeisiin kohtiin. Siihen toimii parhaiten se, että kysyy itseltään, mitä haluaa. Mitä juuri sinä haluat kropaltasi saavuttaa? Pitää muistaa myös se, etteivät asiat aina sulje toisiaan pois. Jos haluaa olla tikissä, voi samaan aikaan ajatella treenaavansa säilyttääkseen toimintakykynsä. Kun on löytänyt itselleen sopivat tavat toimia, voi rauhassa toteuttaa itseään, eikä tarvitse hötkyillä ja stressata siitä, mitä muut tekevät ja hakea oikeutusta omille tavoilleen. Kun tuottaa itselleen hyvää oloa, ei voi olla matkalla kovin väärään suuntaan.

- Nora