Miksi meille annetaan elämä?

Tähän on tultu: googletan lokakuussa joululauluja. Päässäni rupesi soimaan yksi laulu ja yritin etsiä sen nimeä. Se alkaa jotenkin näin tai jokin osa siitä menee näin: On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen. En muista, miten se jatkuu, mutta jotain sanattomuudesta siinä lauletaan jossain vaiheessa, ehkä seuraavaksi?

Monet viimeaikaisista päivistä ovat olleet suurten tunteiden päiviä. Niihin on syynsä, mutta koen myös, että käyn sisälläni jotain prosessia, joka ei ole vielä päässyt niin pintaan, että itsekään siitä tarkemmin tietäisin. Aavistan siihen liittyviä aiheita ja välillä tunnen sydämessäni vihlaisun ajatellessani jotain erityistä asiaa tai aikaa elämässäni. Käyn läpi jotain prosessia, johon kuuluu luopumista ja elämän uudelleen rakentamista. Ehkä jopa itseni uudelleen luomista.

Yhden asian kanssa olen jo pidempään ollut kriisissä ja tällä viikolla se näyttää hälvenemisen merkkejä. Olen ollut melkoisessa kirjoitusblokissa jo useita viikkoja, oikeastaan tammikuusta lähtien kanditutkielmani valmistuttua. En tarkkaan tiedä, mistä se on johtunut, mutta suurta osaa on varmasti näytellyt ahdistuneisuus. Uskon, että elämään kuuluu se, että välillä voi pidempään kaikki olla vähän hujan hajan. Olen tehnyt melkoisen suursiivouksen päässäni ja edelleen löytyy poisheitettävää. Kuulun niihin ihmisiin, jotka aloittavat puhelun äidilleen sanoilla "mä oon vähän miettinyt elämää". Sitten äiti kauhuissaan odottaa, että mitä nyt taas.

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon elämää. Heti herättyäni, odottaessani liikennevalojen vaihtumista, jonkun puhuessa minulle, yrittäessäni opiskella, syödessäni raejuustoa suoraan purkista, laittaessani sukkia jalkaani, heiluttaessani kahvakuulaa, valitessani korvakoruja, avatessani konetta kotona (missä menee nykyään aivan perkuleen kauan, koska puhelimella jaettu nettiyhteys) ja nukahtaessani. Välillä nukkuessanikin, mutta se kai on valveunta. Tuntuu oudolta ajatella Pasilan rakennustyömaata ohittaessaan, että miksi meille annetaan elämä, kun se joskus tuntuu aivan liian monimutkaiselta.

Koen, että tällä hetkellä aika hyvin tiedän unelmani. Mutta siitä en ole juuri nyt kovin varma, että teenkö asioita, jotka tukevat niitä. Monia sellaisia asioita teen, mutta teen aika paljon kaikkea. Ja se on alkanut vaivata minua. En pidä siitä, että ehdin tehdä asioita puoliteholla, vaan nautin sellaisesta, että saan upottaa käteni kokonaan minulle intohimoisiin juttuihin. Olen kokenut viimeaikoina olleeni vähän liikaa epämukavuusalueellani. Tiedättekö, kun joissakin jutuissa on kuin ovi oikeissa saranoissa ja joissakin kuin sellainen ovi, joka vartoo kiinnittämistään oviaukon vieressä. Ihmisiä tulee ja menee ja itse vain möllöttää siinä ja miettii, että pitäisikö munkin mennä ja tulla noin niinkuin ne muut. Mutta jokin pitää paikoillaan. Ja mikä se jokin on, sitä juuri selvittelen itseni kanssa.

Koska olen kokenut tulleeni jotenkin kauas itsestäni, päätin palauttaa elämääni tiettyjä asioita. Kirjoittaminen hiipi luokseni kuin rakas lemmikki, joka painautuu syliin tietämättä, kuinka lohdulliselta se tuntuu. Kelasin ruveta kirjoittamaan juuri niistä tunteista, jotka sisälläni vellovat sillä ajatuksella kuin skriivaisin ystävilleni WhatsAppiin. Ja sitten aavistus värikynää peliin. Katsotaan mihin tämä vie ja mitä siitä syntyy. Joka tapauksessa, tähän se pohjautuu:

Haluan vielä kerran nähdä, kun linnut lentävät Etelään. Ehkä senkin, kun ne palaavat.

Aina on toivoa, tyypit.

- Nora