Elämä, missä ja milloin?

Miksi on niin vaikeaa olla onnellinen? Miksi palaan tähän kysymykseen niin usein? Aina kun mietin sitä, tunnen, etten ymmärrä elämästä vielä juurikaan. Ajatus siitä, että elämä on pääosin hyvää, pitäisi olla yhtä itsestäänselvää kuin syömisen silloin kun on nälkä. Vaan eipä todellakaan ole. Miksi ihmeessä tuhlata jotakin niin ainutkertaisen upeaa kuin elämää murehtimiseen?

En enää ajattele, että elämme vain kerran. Ennen se on ollut yksi syy olla tuhlaamatta elämää. Mutta nykyään uskon siihen, että elämää on muuallakin kuin täällä, sydämemme sykkeen ulkopuolella. Tai ehkä juuri sydämemme sisällä niin, ettei mikään lakkaa koskaan olemasta, vaikka ruumiista ei kuuluisi enää pihaustakaan. Elämä vain ei tule olemaan koskaan enää samanlaista kuin se on nyt. Koko ajan kertyy enemmän viikkoja ja vuosia, joita muistella. Aikaa kuroutuu umpeen. Silti mikään ei toivottavasti ole vielä vuosiin päättymässä. Elämä vain tulee olemaan erilaista, vuosi vuodelta.

Olen viime kuukausina tiedostanut vahvemmin mielen merkityksen kyvyssämme selviytyä. Se on valtava, paljon suurempi kuin uskommekaan. Olen pohtinut sitä, odotanko elämältä liikaa vai toivonko asioiden vain tapahtuvan liian nopeasti. Olenko kärsimätön, vaikka kuitenkin jollain tavalla myös pelkään tulevaisuutta. Epävarmuus on pahinta ja jonkinlainen epätietoisuus esimerkiksi siitä, mitä tulen tekemään työkseni, kalvaa mieltäni. Sen eteen voin kuitenkin koko ajan tehdä asioita. Toisinaan on myös hyvä pysähtyä ja rauhassa katsella ympärilleen: miltä se elämä oikein näyttää tässä ja nyt, eikä aina vain pohtia sitä, missä ja milloin.

Olisipa päässä on/off-nappula. Sille olisi tarvetta. Hetki vapaa-aikaa ajatuksilta, kiitos. Ehkä tosiaan pitäisi alkaa vakavasti harkita meditaatioon syventymistä, jotta saisin jotain kulmaa siihen, kuinka hallita mieltä vakaammin. Olen niin tunneihminen, että onnellisena pääni peittyy pilviin ja surullisena minut murskataan maantiejyrällä. On toisaalta ihanaa tuntea voimakkaasti, etenkin onnellisuutta. Siitä ammentaa paljon inspiraatiota. Mutta jonkinlaista sisäistä rauhaa olen vailla ja uskon, että sen voin vain ja ainoastaan löytää itsestäni.

Kun en ole onnellinen, ajattelen sitä, mitä kerran kirjoitin Facebookkiin yhden kuvani yhteyteen: "Elämä, vaikka sitä ei oikein edes oivaltaiskaan, on aika hemmetin siistii." Silloinkin, kun olen alakuloinen, elämä ei ole pettänyt minua. Se haluaa ehkä opettaa jotain. Ehkä tehdä onnenhetkistä vieläkin kutkuttavampia. Ja kuten usein kuulee sanottavan, asioilla on tapana kasaantua: toisinaan kaikki loka tulee kerralla niskaan ja sen jälkeen elämä on hetken taas seesteistä kuin ilma sateen jälkeen. Tai jopa ylitsepursuavan onnellista. Kaikelle on omat hetkensä ja ne on hyvä toivottaa tervetulleeksi, koska jokin merkitys niillä aina on. Ja muista:

- Nora