Miksi se tuntuu oudolta?

Tässä tapauksessa "se" ei tarkoita seksiä tai muutakaan raflaavaa, vaan tunteita, jotka ovat menneet väärinpäin. Jotkin kokemukset ohjaavat meidät tuntemaan täysin toisin kuin miten normaalisti. Kun ne huomaa ja tiedostaa, ymmärtää, että on kulkenut tietynlaisen matkan, joka ei koskaan hautaudu lehtien alle, vaikka kuinka tuulisi. Siksi ei ole hyvä vilkuilla taakse.

Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut koulukiusaamis-postauksen yhteydessä tästä kokemuksesta, mutta nyt avaan sitä enemmän. Kokemus meni näin:

Ollessani yläasteella minua kiusattiin päivittäin. Jotenkin siihen turtui, vaikka kuitenkaan ei. Oli vain kestettävä ja odotettava päivää, että sieltä pääsi pois. Ja lopulta se koitti. Yläasteelta matkani jatkui lukioon ja pelkäsin, että edessäni ovat seuraavat helvetilliset kolme vuotta. Mutta niin ei käynytkään. Muistan, kuinka ensimmäisinä päivinä lukiossa ihmettelin, miksi sain kävellä käytävillä rauhassa. Tuntui omituiselta, kun ei tarvinnut tunneilla pelätä, että joku heittää limaisilla karkeilla tai huutelee jotain törkeyksiä. Eikä käytävillä kukaan lähestynyt vittuillen. Minulla meni lukion kaksi ensimmäistä viikkoa siihen, kun totuttelin ajatukseen, että saankin olla siellä rauhassa oma itseni. 

Ei sen pitäisi tuntua oudolta, että saa olla rauhassa. Sen, että saa olla oma itsensä ja olla kuulematta solvauksia pitäisi olla itsestäänselvyys. Nykyään olen jo päässyt pisteeseen, jossa tämän asian kohdalla tunteet ovat kääntyneet oikeinpäin - minunkaan ei tarvitse sietää paskaa.

Huomaan välillä, että tunteiden väärinpäisyys on läsnä muissakin tilanteissa. Toisinaan se, että joku on minulle hyvin ystävällinen, halaa tai osoittaa jollakin muulla lämpimällä tavalla ystävällisyyttä, saa minut hämmentymään. Miksi toinen on minulle niin hyvä? Miksi hän katsoo kuin arvostaisi minua? Ajatus siitä, etten ansaitsisi elämääni samalla tavalla hyviä asioita ja ihmisiä kuin muut, on välillä tiukassa. Miksi en ansaitsisi? Uskon, että on muitakin, joilla tällaisia kokemuksia on. Itsensä vähättelystä on vaikea päästä eroon. Etenkin jos elämänvaiheessa, jossa nuoren ihmisen pitäisi rakentaa vahvaa itsetuntoa, yritystä jatkuvasti hajotetaan ja samalla rikotaan se, mitä ei ole ehditty kunnolla edes aloittamaan.

Minulle on tärkeää, että läheiseni tietävät minun olevan aina heitä varten. Teen mitä tahansa heidän eteensä, etenkin jos he sitä pyytävät. Minut on kasvatettu siihen, että ollaan toisten tukena ja vielä tiukemmin silloin, jos joku voi huonosti. Silti pelkään itse pyytää apua ja kun pyydän, tunnen siitä syyllisyyttä. Minulle toisen avautuminen on luottamuksenosoitus, enkä ignooraa sitä. Pyrin siihen, etten myöskään väheksy omia murheitani, koska ei kenenkään tarvitse yksin yrittää selviytyä. Harva edes pystyy siihen. Jokaisella on oikeus pyytää apua ja tuntea itsensä arvokkaaksi. 

Parin viikon loman aikana ehdin ajattelemaan paljon sitä, minkälainen viime vuoteni oli. Aika taistelua, sanoisin näin jälkikäteen. Tunsin niin jo viime vuotta eläessäni, mutta en uskaltanut tai halunnut sanoa sitä ääneen. Ajatus taistelusta pakottaa puristamaan itsensä äärirajoille, koska voittaakseen on laitettava kaikkensa peliin. Pelkäsin, ettei minulla enää ollut mitään annettavaa. Tuntuu kuin olisin ennemmin luovuttanut: otin kädet silmiltäni ja annoin polveni koskettaa maata. Olin hävinnyt yhden erän. Antanut syömishäiriölle pirusti valtaa ja syöksynyt masennukseen. Kesällä, kun oli valoisaa, elin pimeämpää aikaa kuin ehkä koskaan. Toivottomuus on pahinta mitä tiedän. Ja siitäkin selviydyin, vaikka luovutin.

Välillä tuntuu raskaalta ajatella, mitä elämä vielä tuo tullessaan. Kun aloitti lukion, oli kiitollinen siitä, että hirveät yläaste-ajat olivat ohi. Samalla mietti, miten oikein edes selvisi kiusaamisesta. Sitten lukiossa, tai viimeistään yliopistossa tajuaa, että ei selvinnytkään. Ei naarmuitta. Siitä jäi sellaiset henkiset luunmurtumat, etten ole varma, luutuvatko ne koskaan kunnolla. Pitkä matka on kuitenkin tultu eteenpäin ja toivon, että nyt voin vihdoin ajatella, että ainakin osa pahimmista kokemuksista on jo takanapäin. Tämä kaikki on lisännyt herkkyyttäni ja empatiaani, joten jos jotain hyvää haluaa tästä kaikesta löytää, niin ainakin ne.

En halua enää antaa normaalien ja hyvien asioiden tuntua oudoilta ja vääriltä. Haluan elämääni enemmän väriä - iloa ja onnenkyyneleitä romahtamisten sekaan. Silloin ne romahtamisetkaan eivät tunnu niin ylivoimaisilta. Toivottavasti tämän vuoden jälkeen pystyn olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä, että elän.

Tsemppiä uuteen viikkoon!

- Nora