Mitkä ovat hyväksyttäviä syitä treenata?

Fitness- ja muiden terveysbuumien myötä treenaaminen ja syöminen puhututtavat medioissa. Siltä tuskin kukaan voi välttyä. Jatkuvasti pohditaan sitä, milloin on menty liian pitkälle. Mikä on liikaa ja mikä taas liian vähän. Aivan kuin olisi enää olemassa pelkät ääripäät: joko on elämäntavoiltaan 100 %:sesti Fitness tai sitten lyö kaiken läskiksi. Missä keskitie? Ja kenellä lopulta on edes oikeus arvostella toisten elämäntyylejä?

Myönnän olevani vähän kaikki tai ei mitään -ihminen. Elintavoissa se näkyy helposti siten, että jos en ehdi treenaamaan kunnolla, ruokavaliokin kärsii. Tätä ihmettelen, koska eikö loogisesti ajateltuna juuri silloin pitäisi kiinni ruokavaliosta? Minulla ei tällä hetkellä ole mitään tietynlaista ruokavaliota, jota noudattaisin (paitsi gluteeniton keliakiani vuoksi, mutta se on tilanteen pakosta elämäntapa, ei hetken kestävä dieetti). Ja toisaalta kun pääsen treenaamisen makuun, se vie täysillä. Olen kuitenkin vuosien saatossa havainnut itsessäni pehmentymistä ja järkeistymistä sen suhteen, että asiat on myös mahdollista pitää tasapainossa. Tärkeintä on nauttia tekemisestä ja tehdä asioita mahdollisimman terveellisesti. Terveellisyys pitää sisällään myös terveen suhtautumisen asioihin: pulla viikossa ei vie vyötäröä mennessään.

Onko hyväksyttävää treenata sen vuoksi, että haluaa pyöreän takapuolen? Tai onko se hyväksyttävää, että jättää ulkoiset seikat unholaan ja treenaa pelkästään terveytensä vuoksi? Joko siksi, että on jo mahdollisesti sairastunut vaikka diabetekseen ja haluaa terveellisten elintapojen avulla hoitaa itseään mahdollisimman pitkälle, tai sitten haluaa pienentää riskejään sairastua. Yleensä jälkimmäinen syy saa heti kannatusta, mutta usein samalla kyseenalaistetaan sitä, että eikö ihminen todella välitä siitä, miltä hänen perseensä näyttää. Ja silloin, jos kertoo treenaavansa lähinnä ulkoisten seikkojen vuoksi, saa kuulla siitä, kuinka se ei kanna pitkälle. Se ei kuulemma ole pitkäkestoinen motivaatio. Siinä on ehdottomasti pointtinsa, mutta jos pyöreän takapuolen metsästys saa jonkun menemään salille kyykkäilemään, antaa hänen tehdä niin. Ehkä hän muuten jämähtäisi sipsipussien ja elokuvien ääreeen kotisohvalle. Ehkä niin tapahtuu sitten, kun pyöreä perse ei enää kiinnosta tai sitten hän on löytänyt muita syitä treenata. Jos odotamme kohdallemme "sen oikean" motivaation tipahtamista, saatamme jo sinä aikana nähdä monien sipsipussien pohjat.

Treenaan itse siksi, että saan pidettyä perseeni pyöreänä, reisieni lihakset näkyvillä ja ylipäätään kroppani urheilullisena ja sopusuhtaisena. Nautin myös siitä tunteesta, kun laittaa kroppansa äärimmilleen ja toisaalta kevyistä lenkeistä kovien treenien jälkeisinä päivinä. Se tunne, kun kroppa aukeaa jumitiloista - se on voimannuttavaa. Puhumattakaan etenkin HIIT-treeneissä saavutetuista coregasmeista (kirjoitan joku kerta tästä aiheesta enemmän). Treenaamisella saan myös siirrettyä psyykkistä kipua ja ahdistusta pois mielestäni. Treenaminen tuottaa ulkoisten seikkojen lisäksi paljon psyykkistä vahvistumista. Tunnen olevani vahva mieleltäni, kun kroppani on kuosissa ja voimakas. Toki välillä ajattelen, että treenaamisella ja syömisellä saatan kohdallani ehkäistä joitakin sairauksia, mutta en sen varaan rakenna motivaatiotani, koska hyvin usein kuulen tarinoita, joissa täysin terveellisesti eläneet ihmiset ovat sairastuneet ja menehtyneet nopeastikin. Elämää ei voi elää yrittämällä liiaksi ehkäistä asioita, koska monet niistä tapahtuvat silti. Toki tässä on muistettava järki - se, että mättää pizzaa naamariin joka ilta ei oikeudu sillä, että ajattelee kuolevansa joka tapauksessa joskus johonkin.

Koska nykyään treenaaminen saa niin paljon ajatuksia vastaan ja puolesta, on keskustelu siitä kärjistynyt. Heitä, jotka treenaavat hulluina ja etenkin, jos he tekevät sen ulkoisten seikkojen motivoimina, pidetään itsekkäinä ja pinnallisina fitnessbimboina. Heitä, jotka treenaavat terveys edellä ja enemmän fiilispohjaisesti, pidetään mukavuudenhaluisina itsensä huijaajina. Siinä ei ole mitään järkeä. Jos on itse tyytyväinen omaan fyysiseen (ja psyykkiseen) kuntoonsa, ei koe tarvetta moittia toisia heidän tavoistaan. Emme voi sanoa pyöreän takamuksen tavoittelijoille, ettei niin saa tehdä. Emme voi käskeä heitä, jotka haluavat mennä salille ehkä kaksi kertaa viikossa, että he ovat laiskoja, eivätkä ikinä saavuta tikissä olevaa kroppaa. Mitä kukin haluaa saavuttaa? Sen mukaan kannattaa toimia. Ei sen mukaan, mihin laihuutta/urheilullisuutta ihannoiva yhteiskunta ehkä painostaa, jos se ei tunnu omalta. Mutta on myös ok treenata siksi, että haluaa vatsapalikat näkyviin. Annetaan kaikkien vatsapalikoiden loistaa, ovat ne helposti nähtävillä tai eivät.

Olisi upeaa elää maailmassa, jossa ei tarvitsisi niin paljon selitellä oman toimintansa syitä. Toki, jos toiminta saa sairaita/vääristyneitä piirteitä, on siitä hyvä kuulla. On osattava vetää rajat oikeisiin kohtiin. Siihen toimii parhaiten se, että kysyy itseltään, mitä haluaa. Mitä juuri sinä haluat kropaltasi saavuttaa? Pitää muistaa myös se, etteivät asiat aina sulje toisiaan pois. Jos haluaa olla tikissä, voi samaan aikaan ajatella treenaavansa säilyttääkseen toimintakykynsä. Kun on löytänyt itselleen sopivat tavat toimia, voi rauhassa toteuttaa itseään, eikä tarvitse hötkyillä ja stressata siitä, mitä muut tekevät ja hakea oikeutusta omille tavoilleen. Kun tuottaa itselleen hyvää oloa, ei voi olla matkalla kovin väärään suuntaan.

- Nora

Älä tee kandia näin

Tähän alkuun pitkä, helpottunut huokaus. Olen nyt saanut kandidaatin tutkintoa varten tehdyn kandi-tutkimuksen täysin valmiiksi. Kandini meni plagiaatintunnistuksesta läpi, kypsyyskokeeni hyväksyttiin ja arvosana on tullut. Olen niin helpottunut, että se prosessi on nyt ohi. Vielä on muutamia mediatutkimuksen kursseja jäljellä, jotta saan kandin paperit käteen, mutta pahin työ on jo takana. Tai suurin, jos asian haluaa nähdä vähän valoisammin. Välillä tuntuu oudolta ajatella, että asia, jota on jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien jossain määrin stressannut, on nyt kunniakkaasti ohi. Lopputuloksen puolesta ainakin kunniakkaasti, mutta työtavat olisivat voineet olla hieman...järjestelmällisemmät.

Olen alusta lähtien tiennyt, etten ole tutkija-ihminen. En ole kertaakaan kokenut paloa tutkimustyötä kohtaan, vaikka arvostankin tutkijoita. Tuntuu kuin siihen ammattiin synnyttäisiin samalla tavalla kuin esimerkiksi lääkäreiksi. Tutkijoilla on jokin sisäänrakennettu teoreettisesti latautunut kiinnostus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan. Olen utelias muilla tavoin. Ajatus tutkimustyöstä saa minut tällä hetkellä lähinnä uneliaaksi. Tein kandini juuri niillä tavoilla, joilla etukäteen pelkäsinkin. Se oli yhtä kaaosta. Mutta lopputulos oli se, mihin pyrinkin - valmiiksi koko hässäkkä tuli, ja vieläpä ajallaan.

Mediatutkimuksessa kandia tehdään puoli vuotta. Näin jälkikäteen, kun olen miettinyt, kuinka monta päivää käytin kandin tekemiseen, jää lukumäärä alle 30:een. Helppoa prosessissa oli se, että keksin aiheeni viikkoa ennen kandiseminaarin alkamista, eikä uskoni aiheeni suhteen horjunut kertaakaan. Se oli kuin minulle luotu ja olen siitä edelleen ylpeä. Vaikeinta, suoraan sanottuna helvetillisintä ja stressaavinta oli löytää oikeat lähdemateriaalit. Ne antavat niin suuren pohjan ja suunnan kandille, että niihin oli todella panostettava. Luin monia teoksia turhaan, mutta onneksi lopulta löysin kultakimpaleet lähdeteoksiksi. Toinen suuri haaste oli luoda rakenne kandille. Opponoinnin jälkeen muutin kandini rakennetta täysin ja poistin 1/3 tutkimusmateriaalista, koska muuten kandiini olisi tullut ehkä 50 sivua.

Pelkäsin aluksi, että en millään saa tekstiä riittävästi suollettua tutkimukseeni, mutta se osoittautui turhaksi huoleksi. Minulla oli muutama intensiivinen viikonloppu, jolloin tein kandia aamusta iltaan. Niiden välissä pidin monen viikon taukoja, koska intensiiviset kandi-viikonloput johtivat poikkeuksetta hermoromahduksiin. Ja enemmän sääntönä kuin poikkeuksena on, että opponoinnin jälkeen kandeihin ei kajota vähintään kuukauteen. Näin tein itse ja niin taisivat myös kaikki meidän kandisemmalaiset tehdä :D Onhan se täysin välttämätöntä saada etäisyyttä kandiin, että sitä pystyy itsekin tarkastelemaan objektiivisemmin! Suosittelen. Se saattaa aiheuttaa ylimääräistä paniikkia ja stressiä, mutta vaikeimmanhan kautta tänne on tultu elämään.

Opponointi jännitti minua enemmän kuin olin ajatellut. Oli pelottavaa opponoida toisen kandia, koska olin itsekin niin epävarma siitä, miten huippu-kandeja oikein tehdään ja mikä on oikeasti huomionarvoista. Ettei viilaa liikaa pilkkuja, mutta kuitenkin tuo kaiken olennaisen esiin. Oli pelottavampaa opponoida kuin olla opponoitavana. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka hermostunut olin myös ennen kandini opponointia. Olinhan toisena yliopistovuotenani tottunut saamaan palautetta luovan kirjoittamisen opinnoissani. Pelkäsin kandini olevan aivan järkyttävää p#####, enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos koko kandi-ideani olisi osoittautunut huonoksi. Sain kuitenkin hyvää ja rakentavaa palautetta, jonka avulla pystyin tekemään hyviä päätöksiä.

En opponoinnin jälkeen pyytänyt keneltäkään apua kandini kanssa, muuta kuin sen valmistuttua pyysin rakasta äitiäni oikolukemaan sen ja sanomaan mielipiteitä, jos niitä herää. Mutta en kysynyt kandisemman vetäjältä, olivatko uudistukset ja muokkaukset hyviä, vaiko turhia. Ennen arvosanan saamista mietin monta kertaa, heittäydyinkö liian itsenäiseksi, vaikka tunsin jatkuvaa epävarmuutta akateemisen tutkimuksen tekemisestä. Tein kandin ehkä vähän liikaa "nyt se vaan nopsaan pois alta" -mentaliteetilla. Mutta ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ollut suurempaa haittaa, sillä tässä kohtaa lopputulos oli se kaikista tärkein ja odotetuin, vaikka aina pitäisi myös nauttia matkasta. Tämä oli kuitenkin matka, jolle en ostaisi lippuja uudestaan, mutta ehkä gradu tulevaisuudessa aiheuttaa sen, että matkalaukut täynnä "apuaaaah"-fiiliksiä on jossain kohtaa jälleen lähdettävä reissuun.

Koen kuitenkin oppineeni kandia tehdessä tutkimuksen tekoon liittyviä asioita, joista on varmasti hyötyä myöhemmin. Olen muutenkin aina ollut opiskelijana sellainen, etten ihan hirveästi jää tehtäviä hinkkaamaan. Se toimii minulla, vaikka varmasti aiheuttaakin välillä ehkä turhaa stressiä. Loppuun vielä mainitsen kandini arvosanan, koska itseäni ehkä ärsyttäisi lukea tällaista postausta kuulematta sitä. Sain nelosen. Olivat siis työtavat mitkä tahansa, pääasia, että ne ovat itselleen sopivat. Olen iloinen, että saan huojennuksen lisäksi olla myös kiitollinen suorituksestani. Kaikesta huolimatta tämä meni oikeastaan juuri niin kuin piti.

- Nora

Masennus on terveen ihmisen merkki?

Törmäsin tänään mielenkiintoiseen blogitekstiin masennuksesta. Eräs nainen kertoi siinä oman tarinansa. Samassa tekstissä hän puhui masennuksesta ylipäätään. Sain lopulta sen käsityksen, että masennus, kaikessa kauheudessaan ei tarjoa pelkkää pahaa. Myös masennuksessa on puolensa. Toki tämä riippuu masennuksen vaikeudesta. Tulkitsin jutun niin, että toivuttuaan ihminen on kulkenut henkisesti sellaisen matkan, että hänen on ollut mahdollista oppia paljon. Ihmisenä kasvaminen on tässä tapauksessa se valoisa puoli.

On tärkeää uskaltaa vastaanottaa kaikenlaiset tunteet. Myös negatiiviset ja raskaat, sillä eivät ne tahdo meille pahaa. Miten osaisimme muuttaa elämämme suuntaa, jos emme tuntisi epätyytyväisyyttä? Miten osaisimme tehdä surutyötä menettäessämme jotain tärkeää, jos emme päästäisi surua rantautumaan sieluumme? Jossain vaiheessa tulevat aallot, jotka vievät surun pois. Miltä elämä tuntuisi ilman sykähdyttäviä onnentuntemuksia, jos emme osaisi nauraa pohjattomasti? Tunteminen on yhtä vääjämätöntä kuin tulevaisuus, mutta samalle se asettaa meidät alttiiksi sairastumaan, jos kierrokset käyvät liian kovilla.

Aloitin muutama viikko sitten Kriisikeskuksen Löydä oma tarinasi -ryhmässä, koska tunsin, että tarvitsen vertaistukea oman suunnan löytämisessä. En koe olevani hukassa sen suhteen, etteikö minulla olisi suuntia, joihin suunnistaa, mutta välillä tuntuu, että niitä on liikaa. Tavoitteeni on löytää balanssia minua kiinnostavien asioiden välille. Olen myös sen verran pitkään käännellyt ja väännellyt elämääni tässä vuosien aikana, että tunnen olevani kykeneväinen antamaan vertaistukea. Tänään oli neljäs kerta ja on ollut mahtavaa huomata, kuinka ryhmä hioutuu. Olemme päässeet todella syvällisiin asioihin ja etenkin tämänkertainen tapaaminen herätti minut ajattelemaan tunteiden lähelle päästämisen tärkeyttä.

Masennus on siinä mielessä terveen ihmisen merkki, että kuormituksen käydessä liian suureksi, on ymmärrettävää sairastua. Se on paitsi aivokemiallinen häiriö, myös mielen keino reagoida asioihin, jotta huomaisimme tehdä niille jotakin. Joskus tarvitsemme todella painavan taakan harteillemme ymmärtääksemme, kuinka kevyeksi olonsa oikein voikaan tuntea. On tervettä voida huonosti, kun elämä kolhii kohtuuttomasti. On kuitenkin tärkeää huomata varoitusmerkit ja suhtautua niihin vakavasti. Taakan ei ole tarkoitus ruhjoa meitä maan tasalle, vaan opettaa jotakin äärettömän tärkeää. Opettaa meidät selviytymään.

En vaihtaisi pois mitään vaikeita kokemuksiani. Niiden kautta ymmärrän elämää paremmin, ja ennen kaikkea arvostan hyviä päiviä ja hetkiä enemmän kuin osaan edes sanoin kuvailla. En tiedä mitään parempaa, kuin hymyillä ilman syytä. Parasta on tehdä niin kassajonossa tai bussipysäkillä ja nähdä ihmisten ajattelevan "kuka tuo hullu on". Ihan parasta. Haluaisin kirjoittaa, etten pelkää niitä päiviä, kun onnellisuuden tilalle hivuttautuu alakulo, mutta en halua valehdella. Huomasin tänään Löydä oma tarinasi -ryhmässä, etten edelleenkään uskalla nauttia onnellisuudesta täysin siemauksin, sillä olen liian tietoinen siitä, ettei tie koskaan kulje suoraan. Tänään se on kuitenkin ollut mukavasti mutkainen, haastanut sopivasti, joten tässä hetkessä on hyvä olla.

Ja lopuksi vielä korostan sitä, että jokainen kokee masennuksen eri tavalla. Jokaisella masennuksen kokeneella tai kokevalla on oma tarinansa, mitä, miksi ja miten kaikki tapahtui tai tapahtuu. Omat masennukseni ovat aina liittyneet tietynlaisiin vaikeisiin elämäntilanteisiin, joiden voin jälkeen päin nähdä olleen avunhuutoja itselleni, jotta olen ottanut ongelmani tosissani. Jokaisen kokemukset, liittyivät ne oikeastaan mihin tahansa, kumpuavat yksilöllisistä lähtökohdista, ja siten jokainen itse on paras omien kokemustensa tulkitsija.

- Nora

Yhden naisen voimat

Tämän illan olen viettänyt mielelläni hiljaisuudessa. Usein kuuntelen kotona musiikkia mitä tahansa teenkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että pää on niin täynnä kaikenlaista ajatusta, että haluan olla hiljaisessa ympäristössä. En oikein edes tiedä, minkälaista musiikkia tällä hetkellä kuuntelisin. Jotain melankolista, iloista vai minkälaista? Viime päivät ovat olleet monin tavoin yhtä tunnemyllyä.

Yleensä olen joko surullinen tai iloinen, rauhaton tai levollinen. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kaikki olotilat myllertävät sisälläni, enkä oikein tiedä, mihin tarttuisin. Haluaisin ottaa kopin innostuksesta elämää kohtaan ja olla heittämättä sitä saman tien pois. Kuitenkin, aivan kuin se polttaisi käsissäni. Yhdessä hetkessä olen täynnä toivoa ja tarmoa, toisessa peloissani. Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyden vaikutusta elämään. Olen yrittänyt löytää sieltä selityksiä tämän hetken fiilikseeni kaiken suhteen. Siinä mielessä tämä ajatustyö on hyvässä vaiheessa, että kysymyksiä ei ole hirveästi enempää kuin vastauksia.

Haluan muutosta elämääni. Hyvää muutosta. Kaipaan jotakin uutta ja innostavaa, kihelmöivää ja luovuutta hedelmöittävää. Janoan asioita, joiden ajatteleminenkin tuottaa kicksejä. En halua, että päiväni koostuvat aamusta iltaan ohjelmasta, jota minun pitää suorittaa. Se on raskasta ja uuvuttavaa. Haluan tuntea eteenpäin menemisen. En tiedä, miksi tällä hetkellä tuntuu siltä kuin samaan aikaan kiitäisin eteenpäin ja seisoisin paikoillani. Ristiriitaisuus yltää myös nukkumiseen: päivisin voisin nukahtaa ihan missä vaan, mutta sänkyyn mennessäni väsymys on karissut kauas kaukaisuuteen tai muuttunut väsymykseksi, johon ei nukahda.

On pelottavaa ja samaan aikaan vapauttavaa ajatella, että olen tosiaan itse vastuussa elämästäni. Pystyn paljon vaikuttamaan elämänlaatuuni, jokainen meistä pystyvät. Elämässäni on tällä hetkellä paljon hienoa asioita, joista olen kiitollinen ja joita teen mielelläni. Jotain siitä kuitenkin puuttuu. Mietin, uskaltaisinko tehdä lapun, johon kirjoitan, mitä haluan elämältäni lähiaikoina ja pidemmän päälle. Uskaltaisinko? Mitä jos ne eivät toteudukaan? Muutoksia ei voi tapahtua, jos ei tee asioita eri tavalla kuin ennen. Siitä kai pitää lähteä liikkeelle. Irrottaa tutusta ja turvallisesta ja antaa uusille asioille mahdollisuus tapahtua. Ei pidä unohtaa mielen voimaa: mitä uskomme voivamme tehdä, sen myös todennäköisesti teemme.

Minulle on tarjoutunut elämäni aikana yllättäen mahdollisuuksia lähteä mukaan erilaisiin juttuihin. Hurma ry:n puheenjohtajuus on yksi näistä. Miksi en luota siihen, että jatkossakin voin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onhan elämä osoittanut minulle yllättävän monta kertaa, että joskus asioita tapahtuu sattumalta. Miksi ei siis jatkossakin? En tarkoita, että jäisin vain odottelemaan hyvien asioiden kävelevän luokseni, sillä tietysti oma toiminta vaikuttaa aina jollain tavalla asioiden kulkuun. Mutta toivon ylläpitäminen on harvoin huono juttu.

Välillä, kuten tänään, tuntuu siltä, että pääni poksahtaa kaikista tunteista ja ajatuksista, jotka eivät asetu mihinkään järjestykseen. Voisin vain ruveta itkemään sen vuoksi, että olen kiitollinen ja samaan aikaan helvetin ahdistunut. Ensin valtaa kiitollisuus, sitten ahdistus. Mitä jos en enää saa kokea asioita, joista olen kiitollinen. Mitä jos. Tänään kaupassa latosin koriini samoja tuotteita kuin about neljä kertaa viikossa ja mietin, että miten ihmiset tulevat vastaan niin huolettomina. Pystyisinkö itsekin kävelemään hyllyjen välissä niin tyynesti, jos en olisi tehnyt sitä satoja kertoja aikaisemminkin?

Mietin tänään myös sitä, saapuuko flunssa luokseni, vaikka olen siltä pitkään välttynyt. Olen kulkenut kaksi päivää märissä kengissä, koska en ole vieläkään löytänyt tarpeeksi cooleja saappaita kaupunkiolosuhteisiin. Tai on minulla yhdet, viidellä eurolla Kirppis-Centeriltä ostetut. Niissä on kiilakorot. Niitä voin kuitenkin käyttää ainoastaan silloin, kun tiedän, ettei minun tarvitse riisua kenkiä päivän aikana, ainakaan julkisilla paikoilla. Niissä on niin pitkät varret ja voin sanoa, ettei niitä yhden naisen voimin saa pois jalasta. On siis helpompaa kulkea litisevissä kengissä. Tämä on logiikkaa a la Nora.

Toivon, että kevät vihdoin saapuisi, tai että tämä olisi viimeinen loskavalloitus, sillä minulla ei ole enempää kenkiä tuhottavaksi niiden aina kastuessa litimäriksi. Viime päivinä on kuulunut paljon lintujen laulua, mistä helähtää aina mieleeni jokin lapsuudenaikainen helpotus asioiden järjestymisestä. Niin ne asiat taitavat tälläkin kertaa tehdä, vaikka juuri nyt ei siltä tunnu ja silti kuitenkin tuntuu.

- Nora

"En pysty tekemään mitään"

Ihmisillä on tapana aliarvioida itseään. Emme aina näe kovin helposti omia kykyjämme, saati usko niihin. Se on sääli. Kuinka paljon lahjakkuutta, sisua ja rohkeutta jää piiloon? Kuinka paljon enemmän aikaa voisimme käyttää kovan työn tekemiseen unelmiemme eteen sen sijaan, että vaivumme epäuskoon ja luovutamme? Valitsen mieluummin raskaan ajanjakson kuin synkän loppuelämän.

Aliarvioimme itseämme myös auttajina. Vähän aikaa sitten minulla oli pieni kriisi elämässäni, jota vuodatin yhdelle läheiselle ihmiselle. Pyysin anteeksi, että hän joutuu kuuntelemaan pahaa oloani. Hän vastasi, että voi kyllä kuunnella, mutta ei pysty tekemään mitään. Jo se, että hän kuunteli, oli todella tärkeää minulle. Jo se helpotti oloani. Välillä vaadimme itseltämme liikaa, koska luulemme, että toiset odottavat meiltä paljon. Tai oikeastaan, meillä saattaa olla eri käsitys siitä, mikä on paljon. Jo se, että kuuntelee, on paljon. Usein jo se on riittävästi.

Kuunteleminen ei ole "ei mitään". Se on taito, jonka omistaminen on arvostettavaa ja arvokasta. Kaikkiin ongelmiin ei löydy samantien ratkaisua, eikä niille voi heti tehdä mitään konkreettista. Silloin on äärimmäisen tärkeää, että pystyy puhumaan asioista jonkun kanssa, koska usein se saa ongelman tuntumaan edes pienemmältä ja ratkaistavissa olevalta. Ei aliarvioida kuuntelemista. Se oli kaikki, mitä yhtenä iltana tarvitsin ja mitä olen tarvinnut monta kertaa aikaisemminkin.

Suhtaudun usein muiden ongelmiin ratkaisukeskeisesti ja yritän miettiä kaikenlaisia tapoja auttaa. Tuntuu, etten muuten ole ollut hyödyksi. Mutta tämä on juuri se loukku, johon toivon, ettei kukaan ajaudu. Emme voi olettaa, että toiset ratkaisevat ongelmamme. Emme voi sysätä niitä toisten harteille. Uskon, että harva kuitenkaan edes ajattelee näin. Meillä on vastuu omasta elämästämme, jota parhaamme mukaan yritämme kantaa. Mutta silti täällä ei tarvitse tarpoa yksin. Todella pienillä teoilla voimme olla suureksi avuksi ja tueksi sekä saada apua.

Kun arvostamme itseämme, luotamme siihen, että riitämme sellaisina kuin olemme. Kuin olemme ihmisinä, avuntarjoajina ja kuuntelijoina. Läsnäolomme on arvokkaampaa kuin uskommekaan. Olen kiitollinen kaikista hetkistä, jolloin minua on kuunneltu. Olen otettu kaikista niistä hetkistä, jolloin olen saanut olla kuuntelijana. Se on minulle luottamuksenosoitus. Älkää koskaan aliarvioiko kykyänne pienillä teoilla olla suureksi avuksi <3

- Nora

MUN EKA VIDEO

Viime vuoden lopulla innostuin katselemaan tubettajien videoita Youtubessa ja jäin ihan täysin koukkuun. Videot siellä ovat hauskoja, viihdyttäviä, mutta toisinaan myös hyvin henkilökohtaisia. Kiinnostuin ilmiöstä, jossa tubettajat lisäävät intiimiä mediakulttuuria. Olen kohtuullisen surkea teknologisilta taidoiltani, mutta uskon, että videoiden tekemisen myötä nekin parantuvat. Tekemällä oppii!

Kanavani löytyy nimellä Nora P. Tällä hetkellä siellä on kaksi videota. Käykää tsekkailemassa, jos kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=Cspl3WoCrVQ ja https://www.youtube.com/watch?v=XmWyxH6ah0U

Olen todella innoissani tästä! Videoideni aiheet tulevat vaihtelemaan laidasta laitaan ja saa myös ehdottaa aiheita. Tämä on niin uutta ja jännittävää! Olen ollut tästä koko viikonlopun täpinöissäni. Välillä tarvitsee tällaista pientä kutkutusta elämään.

Iloa tulevaan viikkoon!

- Nora

Saa ohittaa, jos ei kysy mitään

Olin yhtenä iltana lenkillä. Kävelin pitkin Aurajoen vartta ja ihailin vastaantulevia maisemia. Ihmisiäkin uteliaasti katselin. Ehkä hieman myös uneliaasti, olihan kello jo paljon. Huomasin edessäni erään museon kohdalla ihmisjoukkion ja mietin, mitäköhän siellä oli sattunut. Minua lähestyi mies pienen kyltin kanssa ja kuiskasi minulle jotain. En kuullut, joten pyysin häntä toistamaan. Kuulin, että siellä on joku kuollut, mutta saa mennä ohi, jos ei kysy mitään. Menin hetkessä sisäiseen shokkiin (järkytys joka ei näy ulos) ja kävelin rivakasti ihmisjoukkion ohi. Mutta badaa bum bum bum, siellä kuvattiinkin elokuvaa, eikä kukaan ollut kuollut. Ihmisjoukkio oli kameraryhmä ja juuri oli jonkun leffakohtauksen kuvaus alkamassa. Ei siis ihme, että sai ohittaa, jos ei kysynyt mitään.

Jäin miettimään ohittamista enemmänkin. Sitä, kuinka helposti vain kuljemme toistemme ohi, vaikka ehkä toisinaan olisi hyvä pysähtyä. Auttamaan, ehkä. Kyselemään, voiko toinen hyvin. Voisimme edes katsoa toisiamme silmiin ja hymyillä. Kuinka paljon sekin tekisi maailmasta paremman paikan? Niinkin yksinkertainen asia. Mutta tiedän, aina edes hymyileminen ei ole helppoa. Kun on esimerkiksi masentunut tai liian mietteissään omasta elämästään, tulee helposti kävelleeksi ohi.

Ohittamista tapahtuu myös silloin, kun emme sitä edes ajattele. Kun istumme ystävämme kanssa kahvilassa ja räpläämme puhelinta. Kun emme kysy mitä toiselle kuuluu, vaan kerromme tohkeissamme pelkästään omamme. Kun emme kuuntele, vaikka yrittäisimme näyttää siltä. Pyrin itse siihen, että ollessani ystäväni kanssa vaikka kahvilla, en koske puhelimeeni. En rupea selailemaan Instagramia tai muutakaan, vaan keskityn ystävääni ja annan hänelle aikaani. Olen läsnä. Kuinka upeaa on olla sellaisen ihmisen seurassa, joka on läsnä?

En ole malli-ihminen, en edes väitä niin. Kuten kaikki muutkin, voin vain yrittää parhaani. Mutta ei minulla ole vaikeuksia olla räpläämättä puhelinta ystäväni seurassa, koska camoon, olen aidosti kiinnostunut juttelemaan hänen kanssaan. Tiedän, että nykyään riippuvuus someen on niin voimakasta, etteivät ihmiset sitä edes itse tajua. Ei varmasti suurin osa kiusallaan vähennä läsnäoloaan muiden seurassa somen myötä, mutta ei se silti ainakaan minun silmissäni poista asian epäkohteliaisuutta. Maailma on lyhyessä ajassa muuttunut kylmemmäksi läsnäolon suhteen. Miten on tilanteen laita kymmenen vuoden päästä?

Voimme itse vaikuttaa siihen, kuinka paljon someudumme tulevaisuudessa. Teknologian kehittymisessä on paljon hyviä puolia, mutta pelkään sen sivuvaikutuksia, etenkin mitä tulee inhimillisyyteen. Väheneekö ihmisten kyky empatiaan? Osaammeko enää olla toistemme seurassa aidosti livenä? Teen kaikkeni, että oma elämäni pysyy mahdollisimman livekontaktisena, koska kaipaan ja tarvitsen sitä. Mikä on parempaa kuin istua ystävän kanssa kaikessa rauhassa kahvilassa ja nauraa vedet silmissä? Voihan niille vitseille nauraa WhatsAppissakin, mutta... ei se silti koskaan tunnu samalta.

Älä ohita, pysähdy. Kyselekin vaikka. Vähintään hymyile. Siitä on positiivisuus maailmaan tehty.

- Nora