Illat ovat pimentyneet, öisin ei enää näe varjojakaan. Rakastan syksyä. Se synnyttää minussa turvallisuudentunnetta, luovuutta, elämäniloa. On ihanaa polttaa kynttilöitä, kuunnella yömyöhään musiikkia ja tuntea elämän tarjoamien mahdollisuuksien kuiskivan iholla. Rakastan syksyä.
Viime viikon lopulla sain vieraaksi flunssan, jota olen yrittänyt parantaa monella kupillisella inkivääriteetä. Viime flunssasta on vierähtänyt melkein vuosi. Tällä hetkellä tuntuu, että kaktus kurkussa olisi ollut siellä ikuisesti. Tiedättekö sen tunteen, kun istuu metrossa tai lähijunassa ja silmät alkavat vuotaa, kun kurkku muistuttaa saharaa. Haluaisin myös kovasti jo päästä salille huhkimaan, mutta nyt on vain maltettava levätä.
Yhtenä iltana kuljin läheisen baarin ohi, josta kantautui musiikkia. Mieleeni tulvahti muistoja yliopiston opiskelijabileistä, joissa pidot paranee, mitä lähemmäs yötä kello etenee. Aloin yhtäkkiä kaivata niitä aikoja valtavasti. Ohikulkemassani baarissa laulettiin karaokea ja ilakoitiin. Siinä hetkessä teki mieleni kaataa itselleni lasi punaviiniä, nostaa villasukkaiset jalkani ikkunalaudalle ja antaa ajan valua sormieni lävitse. Ehkä jonain iltana teen niin. Toivon myös, että pääsisin jossain vaiheessa osallistumaan johonkin opiskelijaillanviettoon, sillä nyt on aikataulujeni puolesta ollut liian kiirettä tehdä Turkuun muuta kuin päiväreissuja.
Elämäni on asettunut paremmin Helsinkiin nyt kun aikaa muutosta on kulunut reilu kuukausi. Tuntuu, että vasta nyt pää on alkanut tajuta, mitä kaikkia muutoksia elämässäni on ollut viimeisen puolen vuoden aikana. Kävelin maanantaina pitkin Töölönrantaa ja ai että, kuinka tahtoisin asua lähellä vettä. Vesi luo vapautta ja tuntuu, että sen lähellä on helpompi hengittää. Ehkä totuin Aurajoen läsnäoloon Turussa asuessani ja se muistuttaa minua siitäkin. Jollain tavalla koen tyyneyttä kaikista viimeaikaisista muutoksista, mutta samalla paljon haikeutta. Paljon sellaista, mitä en vielä osaa sanoin kuvailla.
Yritän opetella hetkessä elämistä. Sitä, että metrossa mietin vain sitä, mitä sillä hetkellä näen ikkunasta maisemien vaihtuessa, enkä mieti asioita viiden vuoden päähän. Haluan löytää paremman tasapainon menneisyyden ja nykyisyyden välille. Tunnistaa sen, kuinka olen muuttunut viimeisen kolmen vuoden aikana ja jatkaa itseni kehittämistä hiljalleen, askel kerrallaan. Ja hyväksyä sen, että paljon elämässä on ja tulee olemaan sellaista, mitä en voi kontrolloida.
Syksyistä viikon alkua!
- Nora
tiistai 26. syyskuuta 2017
sunnuntai 3. syyskuuta 2017
Väliaikaista kaikki on vain
Siipeen jos sain
väliaikaista kaikki on vain
Siipeen jos sain
sitä sain, mitä uhmassa hain
Ei se raukaksi tee
sitä jos pyyhkäisee
kämmenselkäänsä kyyneleen
- Pauli Hanhiniemi, Siipeen jos sain
Tällä viikolla olen monta kertaa hymyillyt ilman syytä ja tuntenut jonkinlaista sisäistä voimaa. Myös ulkoista, sillä aloitin taas salitreenit. Tällä kertaa Fitness24Sevenillä. Nyt on pari treeniä takana ja taisin aloittaa jalkatreenit hieman liian suurella intensiteetillä, sillä etureiskojen palautuminen on edelleen käynnissä. Tänään menen tekemään aerobisen ja huomenna pidän todennäköisesti lepopäivän. Tiistaina sitten taas jalkojen kimppuun ja keskiviikkona yläkroppaa. Nyt on motivaatio treenien suhteen huipussaan!
Olen myös tällä viikolla tuntenut sopeutuvani Helsinkiin. Nyt täällä on jo tuttuja paikkoja, enkä eksy joka kerta ovesta ulos astuessani. Olen löytänyt pari hyvää lenkkimaastoa ja rakastunut metroon ja lähijunaan, ennen kaikkea niiden helppouteen. Myös Pasila on karuudessaan alkanut tuntua viihtyisältä. En siis asu Pasilassa, mutta käyn siellä muutamana päivänä viikossa opiskelemassa. Kontula on asuinpaikkani ja täälläkin viihdyn. Ostari-alue ei ole mieluisinta etenkään ilta-aikaan, mutta that´s alright. Kaikkea ei voi saada.
Uudet opinnot tuntuvat koko ajan paremmilta. Tällä viikolla meillä oli Riitta Granathin luento dramaturgiasta ja se oli inspiroivaa! Vaikka asiat olivat minulle enimmäkseen tuttuja luovan kirjoittamisen opinnoista, niin Riitta osasi silti tuoda niihin jotain uutta ja hänen opetustaan oli ilo seurata. Loppuviikosta harjoittelimme editointia ja siihen liittyen saimmekin kotitehtävän, joka on minulta vielä tekemättä. Mutta tiistaihin asti on aikaa sen tekemiseen, joten no stress. Olen innoissani siitä, kuinka erilaista Keudassa on kuin yliopistossa. Mutta molemmat ovat opettavaisia opinahjoja.
Olen pohtinut paljon sitä, kuinka lakkaisin miettimästä asioita liikaa etukäteen. Olen jo saanut tähänastisessa elämässäni huomata, että ylä- ja alamäet ovat väliaikaisia. Elämä on jatkuvassa muutoksessa. Se on elämän perusluonne. Aina emme huomaa sitä kovin tiedostavasti, mutta koko ajan asioita muuttuu. Olen tuntenut tällä viikolla itseni monta kertaa onnelliseksi ja joutunut niinä hetkinä vakuuttamaan itselleni, että minulla on lupa siihen. Ettei onnellisuuden myöntäminen tarkoita, että pian jotain kauheaa tapahtuisi. Ehkä tapahtuu, ehkä ei, sillä elämän luonteeseen kuuluu myös arvaamattomuus.
Välillä mietin, että mitä jos minulla olisi vuosi elinaikaa jäljellä. Mitä tekisin toisin kuin nyt? Luultavasti lopettaisin murehtimisen ja eläisin niin pal perhanasti. Miksi en tekisi niin jo nyt? En halua olla ihminen, joka jossain vaiheessa havahtuu elämästä, jota ei tahdo omakseen. On luotettava siihen, että elämä kantaa ja se vaivannäkö mitä tekee unelmiensa eteen, tullaan vielä palkitsemaan. Tunnen välillä painetta siitä, että löydänkö paikkani maailmasta, mutta ehkä mitään paikkaa ei meistä kellään olekaan. Olemme itsekin jatkuvassa muutoksessa ja se paikka taitaakin löytyä sisältämme.
Yritän pitää tämän saman positiivisen draivin ensi viikollakin. Elän, teen ja koen. Ja sitten sama uudestaan, joka päivä. En olisi ikinä uskonut vuosi sitten, että elämäni on nyt tällaisessa kuosissa, joten luotan siihen, että saan jatkossakin nauttia yllätyksistä.
Iloista uutta viikkoa kaikille!

maanantai 21. elokuuta 2017
Sopeudunko Helsinkiin?
Olen aina halunnut muuttaa tänne. Se on ollut jonkinlainen unelma ja olen vain odottanut oikeaa hetkeä. Tiennyt, että joku päivä vielä. Reilu viikko sitten oli se päivä. Tähänastiset tuntemukset kaikesta muutoksesta, mitä elämä on pitänyt viime viikkoina sisällään, ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Asiat ovat tapahtuneet niin nopeasti, että välillä pää ei meinaa millään pysyä mukana.
Uudet opintoni alkoivat viime viikolla ja niistä on hyvä tunne. Opintokuvioni ovat nyt siis sellaiset, että opiskelen Helsingin Keudassa aikuispuolella media-alan perustutkinnon kahdessa vuodessa. Valmistun sieltä mediapalvelujen toteuttajaksi. Samalla aloitan neljännen vuoteni yliopistossa ja ryhdyn Gradun tekemisen kimppuun. Sain järkättyä asiat niin, että osan Graduseminaarista pystyn suorittamaan etänä. Keudassa minulla on lähipäiviä keskimäärin kolme viikossa. Erikoistun videoiden tekemiseen, vaikka toki tietoa ja perehtymistä tulee vähän joka osa-alueeseen. Yliopisto-opinnoistani olen myös innoissani, sillä Graduni aihe on jo kutakuinkin selvillä ja haluan todella valmistua sieltä, mielellään kahdessa vuodessa myös. Mutta tarvittaessa olen valmis venyttämään yliopisto-opintojani vuodella.
Mitä muita ajatuksia päässä on pyörinyt? Aikalailla kaikenlaista. Olen välillä hyvin malttamaton elämän suhteen ja niin huomaan olevani nytkin. En välillä muista antaa tarpeeksi aikaa itselleni sopeutua tähän kaikkeen uuteen. Helsinki on minulle aivan vieras kaupunki. Tämä on järjettömän iso paikka, ainakin siltä se tuntuu. Joudun käytännössä luomaan tänne uuden elämän. Ei sitä tehdä viikossa, eikä kahdessa. Uskon siis, että on luonnollista välillä tuntea yksinäisyyttä ja pelkoakin siitä, miten asiat järjestyvät. Mutta ei vain pidä jäädä pyörimään niihin tunteisiin. Lohduttaudun usein ajatuksella siitä, kuinka hemmetin ujo olin aloittaessani yliopiston ja silti sain upeita ystäviä ja olen saanut tehdä siellä vaikka mitä. Nyt sentään olen paljon rohkeampi ja itsevarmempi. Siltikään alkua täällä en luonnehtisi helpoksi.
Uskon, että ajan mittaan ymmärrän, kuinka tärkeä kokemus tämä on. Olen huomannut, kuinka paljon esimerkiksi arvostan turvallisuudentunnetta elämässä. En tiedä, voiko elämää koskaan luonnehtia turvalliseksi, koska lopulta kaikki on niin sattumanvaraista. Mutta ehkä arvostan jotenkin enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden kanssa. Vaikka viihdyn paljon yksin, kaipaan enemmän ihmisten seuraa kuin aikaisemmin. Uskon myös tämän kokemuksen jälkeen ymmärtäväni paremmin ihmisiä, jotka muuttavat uusiin ja itselleen vieraisiin paikkoihin. Kun yliopisto aikoinaan alkoi, en tosiaan ymmärtänyt ehkä kovin hyvin heitä, jotka olivat muuttaneet kaukaa ja joilla oli jopa vaikeuksia sopeutua Turkuun. Nyt ymmärrän, miltä sellainen tuntuu.
Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Tai ainakin useimmilla asioilla. Voihan joskus kohtalo erehtyä kuin lääkäri vakavassa sydänleikkauksessa, mutta sekin kai kuuluu elämään. Tiedostin, että sopeutuminen Helsinkiin voi viedä aikaa, mutta en ehkä ihan ymmärtänyt, kuinka paljon. Asiaa ei myöskään helpottanut Turussa tapahtunut julma puukotus, sillä se sai jo valmiin hieman alakuloisen mielialani hetkellisesti romahtamaan. Tunsin outoa syyllisyyttä siitä, että en ollut tuolloin Turussa. Vietin viimeiset viikkoni siellä lähes aamusta iltaan keskusta-alueella. Tuli sellainen olo, että miten ansaitsin olla jo muualla. Uskon, että nämä ajatukset tulivat siitä, että jos olisin ollut paikalla, voisin "oikeutetummin" tuntea tapahtuneesta pahaa oloa. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se oli tapahtuma, joka järkytti koko Suomea ja oli täysin luonnollista olla siitä shokissa.
Tuntuu, että voisin jatkaa kirjoittamista loputtomiin viime viikkojen tapahtumista ja fiiliksistä. Vaikka alku täällä on ollut kankea, on ollut myös paljon hyviä hetkiä. Luotan edelleen siihen, että olen tehnyt oikean valinnan elämäni suhteen. Kotiudun tänne hiljalleen ja asiat lähtevät sujumaan kuin ennen. Treenaamisesta olen saanut paljon hyvää energiaa, joten siitä aion pitää kiinni. Samoin kuivatuista taateleista. Oikeasti, nam. Ja en ole tainnut vielä täällä kertoa, mutta sain ajokortin 10.8 ekan inssin jälkeen. Olen siitä edelleen valtavan innoissani ja näinkin viime yönä unta, jossa ajoin autoa. Se oli äitini auto, joten vink vink äiti. Eivätkös unet ole aina jollain tavalla kytköksissä todellisuuteen?
Ja se on vielä sanottava, että olen löytänyt uudestaan lukemisen pariin. Tarkoitan nyt muitakin kirjoja, kuin opiskelumateriaaleja. Se on ollut ihanaa. Kirjat todella voivat viedä meidät ihan minne vain ja joskus ei toivo mitään muuta niin paljon. Lukeminen <3

perjantai 28. heinäkuuta 2017
Hyvä, paha välivuosi
Nyt on se aika vuodesta, kun osa kevään hakijoista on lukion, ammattikoulun tai muun oppilaitoksen tai elämäntilanteen jälkeen aloittamassa uudet opinnot syksyllä. Joillakin on kuitenkin edessään välivuosi. Joko omasta tahdosta tai sitten opiskelupaikka ei tällä kertaa osunut kohdalle.
Välivuosi herättää usein mielipiteitä puolesta ja vastaan. Itse pidin sellaisen lukion jälkeen, koska tunsin sen parhaaksi vaihtoehdoksi. Yo-kirjoitukset olivat iso operaatio, vaikka lukuloma menikin paikoin enemmän lomailun puolelle. Mutta etenkin psykologian kirjoituksiin panostin ja onneksi se myös palkittiin. Kirjoitusten jälkeen en kuitenkaan jaksanut hetkeen lukea edes Aku Ankkaa, joten en edes harkinnut ryhtyväni heti niiden jälkeen kohtaamaan pääsykokeisiin luku-urakkaa, jota pienoiseksi helvetiksi usein myös kutsutaan. Mutta sitäkin suurempana syynä oli se, etten ollut vielä silloin varma, mitä halusin lähteä opiskelemaan.
En koe, että päätöstäni välivuodesta arvosteltiin. Joillakin on se käsitys, että välivuosi on pelkkää lorvehtimista ja loikoilua, mutta se ei ole välivuoden idea. Ainakin itselleni se oli ennemminkin vuosi, jonka aikana sain rauhassa kokeilla eri juttuja ja miettiä suuntaa tulevaisuudelleni. Muutin silloin Vaasasta Naantaliin ja opiskelin Turun avoimessa yliopistossa luovan kirjoittamisen perusopinnot. Samalla kouluttauduin Trainer4You:llä hyvinvointi- ja kuntosalivalmentajaksi. En kokenut missään vaiheessa painetta siitä, että aikaa kuluisi hukkaan. Käytin välivuoden itselleni tärkeisiin asioihin, joista opin paljon.
Välivuoden jälkeen päädyin hakemaan yliopistoon ja pääsin. Välivuoden lopussa alkoi olla jo vähän levoton fiilis ja sellainen tarve päästä taas opiskelemaan. Sitä tarvetta minulla ei ollut heti yo-kirjoitusten jälkeen, vaan ennemminkin olo oli täysin päinvastainen. Välivuosi ruokki taas opiskeluintoani. Samalla sain tutustua paremmin itseeni ja mielenkiinnonkohteisiini. Muistan kuitenkin, että vähän jännitti aloittaa opinnot yliopistossa välivuoden jälkeen, koska pelkäsin, etten enää osaisi opiskella. Mutta se pelko osoittautui järjettömäksi.
On tärkeää, että välivuosi on mahdollisuus, jos itse niin haluaa. Siinä ei ole mitään huonoa eikä aikaa tuhlaavaa, jos sen hyödyntää hyvin. Vähän lepäilee ja latailee akkuja. Ottaa selvää itseään kiinnostavista jutuista, koska silloin siihen on erityisen hyvä mahdollisuus. Ja tietenkin, jos jo tietää hakevansa johonkin vaikeasti päästävään opinahjoon, niin pääsykokeisiin pänttäämisen voi aloittaa jo hyvissä ajoin. Jotkut saattavat myös käyttää välivuoden työntekoon ja rahan keruuseen opiskeluaikaa varten. Välivuosi riippuu niin paljon siitä, mikä on sen pitävän elämäntilanne ja suunnitelma tulevaisuuden suhteen.
Mielestäni välivuodelle yritetään turhaan ripustaa mustaa viittaa, sillä sen olemassaolon tarkoitus on hyvä. Joillakin välivuosia saattaa myös kertyä useampi kuin yksi. Ja voihan välivuoden pitää myös esimerkiksi yliopistosta kandiksi valmistumisen jälkeen jne. Sen voi oikeastaan pitää missä kohtaa elämää tahansa. Pääasia, että itse kokee tilanteensa hyväksi ja jos ei, niin sitten pyrkii muuttamaan sitä. Uskon, että kaikelle on aina aikansa ja paikkansa. Itse tiedät parhaiten, mikä on mielekkäintä oman elämäsi kannalta. Rohkeasti siihen suuntaan!

torstai 20. heinäkuuta 2017
Palasia minusta
Elän tällä hetkellä suurten muutosten keskellä. Se on saanut minut miettimään monenlaisia asioita, ehkä vähän liikaakin. Odotan tulevaa innolla, mutta tiedostan, että edessäni on haasteita. Kuten kaikilla, minullakin on omat ongelmani. Ongelmia on siinä, miten välillä ajattelen, toimin ja tunnen. Annan paljon ajatuksille ja tunteille valtaa, mutta enimmäkseen ne pysyvät sisälläni. Vain läheisimmät ihmiset usein tietävät, minkälaisia ajatuksia pyörittelen päässäni.
Tuntuu oudolta ymmärtää jo muutosten hetkellä, kuinka käänteentekevää elämänvaihetta mahdollisesti elän. Useinhan huomaa vasta jälkeenpäin, minkälaista haipakkaa elämä onkaan ollut ja mitä on käynyt läpi päädyttyään uuteen lukuun elämässään. Ehkä siksi olen niin tietoinen kaikesta, koska minulla on ollut aikaa ajatella. Yksi mietinnän aihe on ollut se, minkälainen ihminen oikein olen.
Luin juuri Anja Snellmanin teoksen Antautuminen. Se avasi silmiäni todella paljon. Olen miettinyt pidempään olevani erityisherkkä. Tämä herkkyys suuntautuu enimmäkseen ihmissuhteisiini. Koen olevani todella ristiriitainen. Olen empaattinen ja välittävä, aina valmis auttamaan. Teen läheisimpien ystävieni ja perheeni eteen mitä tahansa. Olen kuitenkin ruvennut miettimään viime aikoina, venynkö jopa epänormaalin paljon. Tunnen usein, etten kuitenkaan riitä. Kuitenkin herätän ärsyyntymistä ja koen jääväni vaille samanlaista kannustusta kuin mitä itse annan. Aivan kuin tekemisilläni ei olisi väliä. Auttamisenhaluni tulee sydämestä ja tarjoan apuani, koska haluan. En koe, että sitä olisi koskaan vaadittu minulta. Mietin vaan, olenko tehnyt itsestäni itsestäänselvyyden?
Kuten muillakin, minullakin on oikeus vastavuoroisiin ihmissuhteisiin. En voi hyvin, jos en tule kuulluksi ja nähdyksi. Myös minulla on tarve kertoa kuulumisiani ja halu kuulla joskus "mitä sulle kuuluu?" ennen kuin itse kysyn sitä toiselta ihmiseltä. Tykkään kuunnella muita, mutta haluan myös jakaa palasia itsestäni ja elämästäni. On käynyt useammin kuin kerran, että juteltuani uuden ihmisen kanssa, tuntuu kuin tietäisin hänestä kaiken, mutta hän ei minusta mitään.
Tasapainoilen jatkuvasti sen kanssa, kuinka empaattinen kannattaa lopulta olla. Mietin myös sitä, etten ryhdy liian vaativaksi. On väärä lähtökohta tehdä asioita sen vuoksi, että odottaa vastapalveluksia. Aidot ihmissuhteet eivät edes perustu sellaiseen, vaan vapaaehtoisuuteen. On haluttava antaa ja saada. Ja tarkoitan lähinnä henkistä antamista ja saamista. Silloin ihmissuhde on hyvää elämänlaatua tukeva.
Välillä olen surullinen herkkyydestäni. Se saa minut pohtimaan ja analysoimaan pieniäkin asioita, mikä toisinaan ajaa minut sisäiseen kaaokseen. Olen tullut loukatuksi pirun monta kertaa ja jatkossa haluaisin vain välttyä niiltä. En jaksa enää sitä, että ylitseni kuljetaan. Olen miettinyt, onko herkkyyteni ja tietynlainen varovaisuuteni ja ylireagointini ihmissuhteissa esimerkiksi yläasteaikaisen koulukiusaamisen aikaansaannoksia. Vaikka se runteli psyykettäni monin tavoin, en voi sanoa, että herkkyyteni ihmissuhteissa ainakaan pelkästään siitä johtuisi. Olen aina ollut tällainen. Ja tulen aina olemaan. Voin kuitenkin oppia elämään tunteideni kanssa tasapainoisemmin.
En sano, että olen malli-ihminen. Tiedostan eräänlaisen monimutkaisuuden itsessäni. Olen herkkä, mutta tietyissä asioissa todella kovapäinen, mikä saattaa turhauttaa. Kuitenkin haluan ihmisille hyvää ja haluan saada heidät tuntemaan olonsa hyväksytyiksi ja arvokkaiksi. Yritän kohdata ihmiset niin, että olisimme mahdollisimman samalla aaltopituudella. Ja vaikka luultavasti tulen aina analysoimaan asioita syväluotaisesti ja tuntemaan kaiken voimakkaasti, pidän enimmät tunteet ja ajatukset itselläni. Hyväksyn, että olen muutoksenhaluinen, joskus järjetön. Teen virheitä ja yritän oppia niistä parhaani mukaan. Sitäkin toivon, että minulle myös annetaan mahdollisuus virheisiin. Se kuuluu jokaiselle. Virheet ovat osa elämää, niistä oppiminen myös.
Koen olevani vielä herkkyyden osalta keskeneräinen sen hyväksymisessä. Liian usein edelleen koen olevani jotenkin vääränlainen. Liian analysoiva, tunteellinen, syvällinen, impulsiivinen, hölmö. Olen niitä kaikkia, mutta liikaako tai väärin?
Vaikka elämässäni on tapahtumassa Stadiin muuton myötä nopeita muutoksia, on herkkyyden hyväksyminen tällaisena hidas prosessi. Välillä itken sen vuoksi. Joskus haluaisin vain olla turta, tyhjä. Mutta tiedän, että tässä kaikessa on myös vastapuoli. Koen elämän jokaisessa solussani ja näen myös sen kauneimmat vivahteet. On myös ihmisiä, joiden läsnäollessa koen, että olen hyvä tällaisena. Riittävä näin.

maanantai 10. heinäkuuta 2017
Täällä olen ollut kotona
Onnellisena päivän keskusteluista, väsyneenä
liiallisista ajatuksista, hikisenä treeneistä ja surullisena riidoista.
Kaikkien niiden jälkeen olen tullut tänne, omaan pieneen yksiööni. Viimeiset
kaksi vuotta tämä on ollut turvapaikkani. Asuinalueena ei maailman viihtyisin
tai turvallisin, mutta koskaan en ole pelännyt tulla kotiin. On ollut hetkiä,
kun olen saapunut nopein askelin ja niitä, kun jalkani ovat raskaina nousseet
ylös viimeiseen kerrokseen. Täällä olen saanut levätä ja ladata akkuja.
Koti on minulle tärkein paikka. Siellä minun ei
tarvitse sensuroida itseäni, eikä nähdä itseäni muiden katseilla. Saan olla tai
olla olematta. Olen tuijottanut kattoon ja hakannut päätäni seinään. On ollut
hetkiä, kun en olisi millään halunnut astua oven ulkopuolelle. Sen
vastapainoksi olen kokenut tämän kodin pöydän ääressä monia inspiraation tunteita ja nauranut onnellisena katsoessani ikkunasta ulos. Ne kaikki luovat yöt, niitä muistelen erityisellä lämmöllä.
Turussa ovat juureni ja pala sydämestäni on aina
täällä. Palasinhan tänne vietettyäni 13 vuotta Vaasassa. Olen aina haaveillut
Helsingissä asumisesta, mutta en uskonut sen käyvän toteen näin pian. Elokuussa
muutan sinne yhdessä siskoni Suvin kanssa. Meillä on siellä ihana uusi koti
<3 Aloitan Keudassa media-alan perustutkinnon, josta tulee minulle
päätoimista opiskelua. Tavoitteena on tehdä samalla maisterintutkintoa Turun
yliopistolle. Odotan kovasti tulevaa ja sitä työmäärääkin.
En osaa vielä kuvitella, miltä tuntuu sulkea tämän
kodin ovi viimeistä kertaa. En pysty ymmärtämään, etten avaa sitä enää koskaan
sen jälkeen. Muistan kuin eilisen, kun kävin katsomassa tätä asuntoa ja olin
heti tyytyväinen näkemääni. Tunsin tulleeni kotiin. Onhan tämä pieni, mutta
täällä on ollut kaikki tarvittava. Samoin yliopisto, ystävät ja keskusta ovat
olleet lähellä. Nyt kaikki muuttuu.
Muutos vie asioita mennessään, mutta tuo paljon
uutta mukanaan. Nyt on vain keskitettävä ajatukset uusiin, hienoihin juttuihin
ja oltava onnellinen siitä, että taas elämä liikahtaa hyvin konkreettisesti
eteenpäin. Toivon, että olen tehnyt oikeita valintoja. Ajatus lähdöstä syntyi
hyvin nopeasti, mutta päivä päivältä kaikki vaikuttaa kirkkaammalta. Sydämessäni
päätös tuntuu hyvältä. Helvetin hyvältä.
"Always trust your heart, because even though it´s on your left, it´s always right."
- Nora
tiistai 27. kesäkuuta 2017
"Narsismi on rakkausvamma"
Teologi ja terapeutti Tommy Hellsten puhuu hyvin narsismista täällä: https://www.youtube.com/watch?v=8R-xzN-2zKc. Narsismi on hänen mukaansa vakava ja vaikea ilmiö, jota on erityisen hankala ymmärtää, jos sitä ei itse ole kokenut. Yleensä myös he, jotka ovat narsistin uhreiksi joutuneet, eivät täysin käsitä sitä itsekään. Narsisti on usein älykäs ja valovoimainen persoona, jonka loputtomat lupaukset kietovat vahvaan otteeseen. On hämmentävää, kun paljastuu, mitä kaiken takana piilee.
Hellstenin mukaan lähtökohta on, että narsismi on tervettä. Terveeseen narsismiin kuuluu riittävä rakkaus itseään kohtaan ja valta sekä tila tehdä asioita. "Terve narsisti" ei piilottele kykyjään, vaan uskaltaa ottaa tilaa ja toteuttaa itseään. Mutta hän ei tee sitä toisten kustannuksella, vaan toisia kunnioittaen. Narsismiin sairastuneet eivät kykene aitoon vastavuoroisuuteen, vaan kuvittelevat olevansa kaiken ja kaikkien yläpuolella. Heille muut ihmiset ovat yhdentekeviä, jos narsistit eivät hyödy heistä jotenkin. Narsistit elävät harhassa.
Hellsten kertoo, että meissä kaikissa on rakkausvajetta, jota lähdemme korjaamaan. Korjaamistavat vain ovat erilaisia. Sairaassa narsismissa ihmiselle ei ole syntynyt minuutta, jonka avulla hän pystyisi elämään sen tosiasian kanssa, että hän on keskeneräinen. Hänellä ei ole kykyä tunnistaa, myöntää tai käsitellä keskeneräisyyttään, joten hän ikään kuin siirtää pahanolonsa muihin. Hän tekee sen halventamalla, syyttämällä ja alistamalla. Hän vahvistuu toisten kustannuksella heitä hyväksikäyttäen.
Narsisti on epätoivoinen. Se kuitenkin unohtuu helposti itsevarman ja valovoimaisen narsistin kohdatessa. Hän osaa olla viehättävä ja hänellä on kyky kutsua ihmisiä "hoviinsa", sillä hän lupailee kaikenlaista. Ne, joilla on rakkausvaje voivat ajautua narsistin piiriin ja tämä on erityisen vahingollista. He kuulevat kutsun ja hakeutuvat "hoviin". He luulevat olevansa narsistille tärkeitä, mutta todellisuudessa narsisti vain käyttää heitä vahvistaakseen itseään. Heillä on sama vamma kuin narsistilla, mutta he hoitavat sitä eri tavoin. Narsisti käyttämällä muita hyväkseen ja muut tuntemalla valheellista hyväksyntää ja rakkautta narsistilta, mikä aluksi täyttää heidän rakkausvajeensa. Jossain kohtaa he havahtuvat tähän ja keräävät rohkeutta ja voimaa lähteä hovista.
Mitä hovista lähtemisestä seuraa? Hellstenin mukaan se synnyttää narsistissa narsistisen loukkauksen, joka voi johtaa narsistiseen raivoon. Narsisti joutuu uhkaavaan tilanteeseen, jossa juuri se mitä hän pelkää, on käymässä toteen. Hän joutuu kohtaamaan sen, että hänessä on vikaa, koska joku haluaa lähteä ja jättää hänet. Vaarana on, että narsisti pyhittää koko loppuelämänsä lähtijän tuhoamiseen. Kaikki tämä osoittaa, kuinka hädissään ja epävarma narsisti on. Hänellä ei ole kykyä katsoa peiliin ja ottaa vastaan kritiikkiä. Hän on tottunut olemaan täydellinen ja muiden ihannoima.
Hellstenin mukaan "äidin tehtävä on vakuuttaa lapsi, että hän on äärimmäisen rakastettu ja isän tehtävä on vakuuttaa, että sama koskee muitakin". Näin lapselle opetetaan kyky vastavuoroisuuteen. Jos lapsi jää vaille rakkautta, hän jää suureen rakkausvajeeseen. Jos taas lasta ylistetään ja suojellaan pettymyksiltä, hänestä tulee helpommin narsisti. Hellsten kertoo, kuinka hänen opettajana toimiva ystävänsä oli kohdannut tilanteen, jossa vanhemmat pyysivät lastaan kutsuttavan koulussa prinsessaksi, koska niin häntä kutsuttiin kotonakin. Oma äitini on joskus sanonut, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä, minkä nyt ymmärrän. Kun aina ei voi saada kaikkea, oppii käsittelemään myös negatiivisuutta.
Yleensä narsistin käyttäytymiseen ei uskalleta puuttua. Ihmiset Hellstenin mukaan aistivat narsistisen raivon, mikä narsistissa heräisi. Mutta sitä ei saisi pelätä, vaan tilanteeseen pitäisi puuttua rakentavasti. Ei narsistia syyttäen ja haukkuen, vaan keskustellen ja yhdessä tilannetta miettien. Johtaa se sitten mihin tahansa, ainakin narsisti huomaa, ettei hänellä ole ylintä valtaa. Usein narsistin hoviin kuuluneet väsyvät jossain vaiheessa ja havahtuvat siihen, että haluavat alkaa elää omaa elämäänsä. Vaatii rohkeutta lähteä hovista. Etenkin, jos se on pitkään tuntunut paikalta, jossa oma rakkausvaje täyttyy. Mutta tosiasiassa mitään aitoa rakkautta tai välittämistä ei narsisti ole hovissaan olevia kohtaan kokenut. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on karua, mutta elämän jatkumisen kannalta pakollista.
Rakkaus on tunteista suurin ja siten myös tarvittaessa tuhoavin. Emme pysty elämään ilman rakkautta, minkä vuoksi haemme sitä sieltä, mistä uskomme sitä saavamme. Suosittelen katsomaan Hellstenin koko haastattelun, sillä siellä on monia mielenkiintoisia ja avaavia pointteja. Rakkausvaje on meissä jokaisessa, mutta sitä voi täyttää muillakin kuin narsistisilla tavoilla.
- Nora
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)